Antti O. Arponen

Vähän yli sata katsojaa

27.11.
2012

Onko naisten salibandyliiga huippu-urheilua? Ei ole, jos katsotaan sen saamaa julkisuutta. Montako kertaa naisten liigapeliä on näytetty Urheiluruudussa? Montako kertaa olette lukenut naisten salibandypeleistä Helsingin Sanomista tai iltapäivälehdistä?

Tiedän, että tämä on sohaisu muurahaispesään, mutta sanon silti: naisten salibandyliigassa on liian monta joukkuetta, eivätkä kaikki liigatason pelaajat ainakaan näytä huippu-urheilijoilta.

Urheilutoimittajat eivät noteeraa naisten salibandyä kovin korkealle. Yksi syy on yleisömäärissä. Joulukuun alussa naisten liigapelien yleisökeskiarvo on 160. Vain NST ja PSS ovat päässeet yli 200 katsojan kotipeliensä keskiarvoissa.

Tekisi mieleni sanoa, että säälittävää. Eikö Suomen parhaiden joukkueiden peli kiinnosta kuin vähän yli sataa katsojaa?

Yksi syy on selkeä tasoero kärjen ja häntäpään välillä. Kauden aikana on nähty sellaisia lopputuloksia kuin 15–1, 15–3, 14–1, 13–4, 11–2, 10–1 ja niin edelleen.

Liigassa on 12 joukkuetta. Jo monen vuoden ajan on voinut todeta, että se on liian paljon. Mielestäni sopiva määrä olisi kahdeksan joukkuetta, ja nelinkertainen sarja. Esimerkiksi naisten lentopalloliigassa on kahdeksan joukkuetta (plus yksi Virosta).

Kahdeksan joukkueen nelinkertaisessa sarjassa olisi 14 kotiottelua ja 14 vieraspeliä. Kustannukset vähän nousisivat, mutta tarvittavat satsaukset tulisivat varmasti takaisin kauden aikana. Nelinkertaisessa sarjassa olisi ainakin tällaisia plussia eli etuja nykyiseen verrattuna:

Todennäköisesti ei tulisi murskavoittoja, eikä murskatappioita. Koko kauden ajan nähtäisiin tasaisempia ja jännittävämpiä otteluja. Seurojen talous kohentuisi. Pelaajat kehittyisivät, kun joka viikko peleissä olisi panosta. Maajoukkue ja maajoukkueen pelaajat hyötyisivät liigaottelujen tason noususta. Kun neljä liigan heikointa siirrettäisiin ykkösdivariin, niin senkin taso nousisi reilusti.

Aivan varmasti myös liigapelien yleisökeskiarvo nousisi yli 200:n. Olisihan lähes joka ottelussa kentällä naisten maajoukkuepelaajia, ainakin jonkin tason tähtiä.

Naisten liiga on kovaa kilpaurheilua, mutta kaikilta osin se ei ole tällä hetkellä huippu-urheilua. Huippu-urheilutapahtumiksi ei mitenkään voi laskea tapahtumia, joissa on vain vähän yli sata katsojaa, heistäkin osa ilman pääsymaksua katsomoon tulleita pelaajien sukulaisia ja kavereita.

Toisessa tämän sivuston blogissa (Siltasen suora) kerrotaan totuuksia salibandyn markkinoinnista, joten en siihen tässä puutu kuin vähän. Muistutan vain sen, että yleensä keskimääräistä hullummat ideat tuottavat tulosta.

Urheilutoimittajana muistan vuosikymmenen takaa naisten lentopallojoukkueen, joka mainosti yhteistyökumppaninsa valmistamia rintaliivejä. Pelipaitamainosten lisäksi sopimukseen liittyi pelipaitojen vaihto erätauoilla, pelikentällä, yleisön edessä. Muistan hyvin mieskatsojien tungoksen katsomon etupenkeillä.

Tiedän, että tällaiset kommentit nostattavat naispuolisten lukijoiden verenpainetta, mutta tämä oli vain yksi mieleen jäänyt fakta. Sponsorikin oli varmaan tyytyväinen, koska minäkin muistan vielä vuosien jälkeen liivifirman nimen.

Onnistuneella markkinoinnilla saadaan aikaan positiivinen kierre: lisää yleisöä, lisää julkisuutta, lisää yhteistyökumppaneita, lisää rahaa kassaan, uusia pelaajia, sarjataulukossa parempi sijoitus, lisää yleisöä, lisää julkisuutta…

Kaikki lähtee seuroista. Talous pitää olla kunnossa. Valmennukseen pitää saada ammattimaisuutta. Ja naispelaajat ymmärtämään liigatason vaatimukset.

Pitää toki myöntää, että naisten salibandyliigan taso on kymmenessä vuodessa noussut reilusti. Suurin osa liigapelaajista on nykyisin urheilijoita, ja he näyttävätkin urheilijoilta. Silti epäilen edelleen, että kaikki naisten liigajoukkueet eivät treenaa tosissaan ympärivuotisesti, kaikkia pelin osa-alueita ei kehitetä systemaattisesti, eikä kaikilla liigapelaajilla ole riittävästi kunnianhimoa treenata urheilua omalla ajallaan.

Liigajoukkueista PSS:n pelaajien keski-ikä 19 vuotta, Erä III:n, Kooveen, OLS:n ja Tiikerien 20 vuotta. Vanhin porukka on SPV:llä, keski-ikä 25. Kaikkien liigapelaajien keski-ikä joulukuun alussa oli 21,7 vuotta.

Turha puhua mistään tyttöjoukkueista, sillä esimerkiksi koripalloliigan naisten keski-ikä on 20,9 vuotta, ja koriskentillä on paljon tosinuoria tyttöjä. Keravan liigajoukkueen kaikki pelaajat ovat syntyneet 1990-luvulla ja Hongan naisjoukkueessa on kymmenen pelaajaa ikävuosilta 1995–1996.

Naisten lentopalloliigassa on selkeästi vanhempia pelaajia, siellä keski-ikä on 22,5. Kaikissa naisten joukkuepeleissä ongelmana kuitenkin on se, että moni pelaaja lopettaa liigatasolla kovin nuorena.

Naisten salibandyliigassa neljä vuotta sitten uutisoitiin näyttävästi se, että jalkapalloilija Elina Sormunen tuli Ruotsin Damallsvenskanista Oilersin naisten harjoituksiin, ja otettiin välittömästi joukkueeseen mukaan. Hän pelasi muutaman harjoituksen jälkeen ykkösketjussa liigassa; uransa ensimmäisen salibandyottelun!

Uran ensimmäinen ottelu liigapelissä. Täysin mahdoton ajatus jalkapallossa, jääkiekossa, koripallossa tai lentopallossa. Salibandyssä ei. Hyvällä fysiikalla ja hyvällä pelinäkemyksellä Sormunen syrjäytti äkkiä joukon naispelaajia, jotka olivat treenanneet vuosikausia salibandyä.

Naisten liigajoukkueissa on monta tosikovaa urheilijaa Kassu Saarisesta alkaen. NST:n Marianne Hannonen oli muutama vuosi sitten maajoukkuetason hiihtäjä, ja hapenottokyvyn huomaa pelikentällä. Peleissä kuitenkin huomiota kiinnittävät yhtä paljon ne kolmos- ja neloskentän pelaajat, jotka myös voivat kavereilleen ja sukulaisilleen kehua olevansa liigapelaajia.

Seuraan naisten salibandyliigaa NST:n kotiotteluissa. Näen kauden aikana kaikki liigajoukkueet. Pakko sanoa, että kaikki liigapelaajat eivät näytä treenatuilta huippu-urheilijoilta.

En kirjoita nyt painoindeksistä enkä rasvaprosenteista, koska niistä kuulemma (kirjoittamattomien säännösten mukaan) ei saa naisten urheilussa kirjoittaa? Epäilen kuitenkin, että monella naisten liigastatuksen pelaajalla Cooperin testissä viimeiset kierrokset ovat urheilukentällä aika hitaita, eikä salissa tankoon ladota kovin suuria rautamääriä.

Seurajohdon ja valmennuksen ei sitten tarvitse ihmetellä, että kotiotteluihin ei saa myytyä sataa pääsylippua.

Piditkö jutusta? Anna kallo!  
Antti O. Arponen
Antti O. Arponen
Veteraanitoimittaja