Kun SSV voitti neljännen mestaruutensa putkeen keväällä 2010, Amu Ahonen kertoi tuoreeltaan mestaruushumussa, että SSV oli jälleen tehnyt töitä eniten ja ansaitsi mestaruutensa. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun kuulin tuon lauseen SSV:n valmennuksen tai johdon suusta mestaruuden päätteeksi.

Keväällä 2011 SSV:n voittaessa viidennen mestaruutensa samaan putkeen, istuin itse samassa lehdistötilaisuudessa Amun kanssa, viidennen finaalipelin jälkeen, mutta en tällä kertaa kuullut Amulta tuota tuttua lausahdusta. Mutta mestari oli jälleen SSV.

Keväällä 2012 viidennen finaalipelin jälkeen, juhliessani yhdessä joukkueen kanssa SPV:n ensimmäistä Suomen mestaruutta, kerroin haastattelussa, että olemme oikeasti ansainneet tämän. Mielestäni olimme tehneet eniten töitä sen eteen. Mutta sitä mieltä olin jo kaksi edellistä vuotta sitten. Ja silloin emme kuitenkaan olleet parhaita. Emme edes toiseksi parhaita. Olimmeko siis tehneet töitä eniten?

Edelleen olen sitä mieltä, että olimme, varsinkin jos sitä mitataan kaikilla niillä mittareilla, mitä joukkue oli tehnyt yhdessä. Ei ole salaisuus, että SPV:n pelaajat tekevät talkootöitä, järjestävät turnauksia, kokoavat pelin jälkeen liigamaton pois, edustavat yhteistyöyrityksiä, vierailevat junnujoukkueiden harjoituksissa, tuomaroivat junnuturnauksia jne. Ja lisäksi osa vielä reissaa 400 km per harjoitus vähintään kahdesti viikossa, joku vielä enemmän.

Olin siis jo tuolloin sitä mieltä, että jos työnteon määrällä olisi pitänyt voittaa mestaruus, se olisi kuulunut SPV:lle. Mutta SSV vei sen vielä tuolloin, kuten myös seuraavana keväänä. Miksi niin? Eikö se, että tekee eniten töitä, tuokaan mestaruutta, kuten Amukin tuolloin keväällä 2010 Urheiluruudussa kertoi?

En usko, että on sattumaa, että osalla joukkueista on hyvin minimalistinen tiedotuslinja siitä, miten joukkue oikeasti harjoittelee. Varsinkaan SSV:n kohdalla en usko sen olevan lainkaan sattumaa. Kun joukkue voittaa viisi mestaruutta putkeen ja siihen päälle lukuisia mestaruuksia jo aiemmin, puhutaan väistämättä tekemisen kulttuurista, jossa tiedetään hyvin tarkkaan, mitä menestyminen vaatii.

SSV:tä on joskus moitittu sen panostuksista ottelutapahtumaansa, lippuhinnoista, yleisömääristä ja jopa värittömyydestäkin. Mutta onko tämä kaikki sattumaa? Vai onko kyse sittenkin siitä, että siellä on tiedetty jo pitkään, mihin asioihin voimavarat kannattaa suunnata, jos haluaa menestyä siellä kentällä?

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole kuitenkaan ruotia SSV:n toimintaa. Ei edes sitä, kuinka hyvin kukin joukkue tai seura oman työnsä hoitaa. Tai kuinka paljon tekee menestyksensä eteen eri tasoilla. Tämän kirjoituksen tarkoitus on avoimesti pohtia sitä, mitä ja kuinka paljon salibandyseuran tulisi toiminnastaan tiedottaa. Mitkä asiat ns. suuri yleisö haluaisi toiminnastamme lukea, kuulla tai katsoa. Tai mitä meidän pitäisi joukkueen toiminnasta kertoa, että se veisi lajiamme eteenpäin. Että Suomi pärjäisi Ruotsille. Tai että salibandysta joskus tulisi vielä myös suuren median laji. Että katsomot täyttyisivät salibandyotteluissa. Että salibandysta puhuttaisiin turuilla ja toreilla.

Joukkueiden minimalistisen tiedotuslinjan ymmärtää helposti. Ei ole välttämättä resursseja. Ei henkilöä, joka innostuneesta seuraa joukkueen tekemisiä, kirjoittaa, kuvaa, videoi ja laittaa esille, lähettää mediatiedotteita.

Kun sekin on tosiasia, että rapatessa roiskuu. Jos lähtee yhtään enemmän kertomaan toiminnastaan, saa huomattavasti enemmän kritiikkiä osakseen kuin jos ei kerro käytännössä kuin ihan pakollisen. Vielä jos sattuu oikein innostumaan asiastaan ja mukaan mahtuu hiukan omaleimaista materiaalia, kylmät vesisaavit ovat yllättävän lähellä. Nuori, asiastaan innostunut toimittajanalku saattaa saada karvaasti kokea, että kaikki eivät salibandypiireissäkään ilahdu, jos menee persoonallisesti otteluraportin väsäämään tai peräti omiaan kehumaan. Ja jos vielä uskaltaa kertoa, että meillä juostiin cooper ja joku veti yli 3 400, se kyllä vielä jossakin välissä kuitataan. Mitäs menivät kehuskelemaan.

Tiedotus voi olla myös tietoisesti minimaalista. Jos joku tietää, mitä menestymiseen vaaditaan ja se tuottaa tulosta, sitä ei välttämättä edes kannata niin julkisesti kertoa. Voihan käydä niinkin, että muutkin voivat sen vuoksi ruveta pärjäämään. Kun McLarenin todettiin saaneen luvatta käyttöönsä Ferrarilta tietoja, sanktiot olivat ymmärtääkseni F1-historian rajuimmat. Taitaa McLaren maksaa niitä edelleen.

Meillä salibandyssa tuskin on niin isoja salaisuuksia. Mutta jos voittaa pelkästään 2000-luvulla yli 10 Suomen mestaruutta, ei voi olla ihan niinkään, ettei tietäsi jo aika hyvin – ja myös muita paremmin – mitä, miten ja missä vaiheessa kannattaa tehdä siellä arjen harjoituksissa. Ok, totta kai kyse on myös materiaalin tasosta, valmentajan taidoista, harjoitusoloista, rahastakin. Mutta silti. En usko edelleenkään, että vaikka nyt tuo mainitsemani SSV:n niukka tiedotuslinja olisi ainoastaan resurssikysymys.

Salatut elämät. En otsikoinut kirjoitustani kirjoittaakseni Salkkareista, mutta uskoisin silti, että joku ehti jo ajatella, mitä ihmettä tuo otsikko tämän jutun päällä seisoo. Mielestäni hyvä kysymys kuuluu, kuinka paljon meidän oikeasti tulisi kertoa ja mitä?

Kun iltalehtien lööppilinjaa kiinnostaisi enemmän se, kuinka paljon oikeasti SPV-pelaajat sitä alkoholia mestaruusjuhlissa käyttivät tai kuinka hihhuli se Koponen loppupeleissä onkaan, olisiko meillä kuitenkin parempaa materiaalia jopa näille lehdille. Vaikka olenkin sitä mieltä lähtökohtaisesti, että kaikki julkisuus on salibandylle tärkeää, ei minusta kuitenkaan ole oikein kirjoittaa, että SPV nousi ”Pyhällä Hengellä salibandyliigaan”. Tai sen paremmin kirjoittaa siitä, että mitä minun vakaumukseni merkitsee joukkueen pelaajalle ikään kuin väittäen, että jos minä en käytäkään pisaraakaan viinaa edes mestaruusjuhlissa, se tarkoittaisi sitä, että kaikki pelaajammekin toimisivat samoin. Tai edes, että kun joku media kertoo uskostani Jumalaan, se olisi yhtä kuin koko kuva SPV:n joukkueen arkisesta tekemisestä, puhumattakaan yksittäisen pelaajaan omasta persoonasta, hänen valinnoistaan ja tarinastaan.

Uskon kyllä niin, että tarvitsemme tarinoita. Tarvitsemme henkilökuvia, jotka tuovat nämä arjen sankarit ja menestyksen eteen oikeasti todella hirveän määrän töitä tekevät perheenisät, sinkut, opiskelijat, duunarit, maalintekijät, vasemmat pakit ja Uimaharjun kasvatit eli pelaajat kaiken yleisön tietoon. Että nekin ovat syntyneet ja varttuneet jossakin. Että nekin ovat pelanneet joskus pihapelejä, leikkineet tyttöjen kanssa ja joku päivä jo saivat päättää tai huomata, että salibandy on se oma ykköslaji. Ja se on se juttu nyt. Ja silti ovat edelleen ihmisiä, persoonia ja nyt myös pesunkestäviä huippu-urheilijoita. Ja ihan oikeita urheilutähtiäkin, ainakin jo joillain paikkakunnilla.

Tarvitaan tarinoita. Tarvitaan kuvia, videoita, kirjoituksia. Ihan niistä arjen jutuistakin. Jollakin on nyt mennyt jalka pakettiin harjoituksissa, toisella on käsi tikattu ja uusi lamppu vieläkin kiinnittämättä vuokrakämpän kattoon.

Tarvitaan myös kirjoituksia siitä, mitä se Pulkkinen, Lehto ja Korsman vetää niille Happeen pojille tänä syksynä, kun hirvilauma laukkaa voitosta voittoon. Tai miksi se OLS nyt yhtäkkiä onkin ruvennut voittamaan, vaikka siellä ei ketään erotettu, ei edes päävalmentajaa niiden syksyn maalipeijaisten jälkeen. Tai miksi Classic saa sen tonnin katsojamäärän rikki melkein pelissä kuin pelissä. Tai miksi Happeella on yhtäkkiä Facebookissa faneja melkein kaksinkertainen määrä Pääkalloon verrattuna, joka sentään on salibandysaittien raskaassa sarjassa.

Uskon, että resursseista ei ole pelkästään kysymys. Ei edes teknisistä mahdollisuuksista. Mistä sitten on kysymys?

Happee hirviteattereineen on mielestäni aika hyvin jo hajulla. Jokainen meistä voi tehdä jotakin. On Facebookit, Twitterit, kotisivut, YouTubet, ottelutapahtumat, Nenäpäivät, joulut. Tee sinä Kalle päivitys ottelutuloksesta faceen, voisitko sinä Maija kirjoittaa Twitteriin, mitenkäs sinä Taavi, ottaisitko iPhonella haastattelun pelimatkalla bussikuskista…?

Ei oikeasti tarvita joka juttuun alansa ammattilaista. Eikä kaikkien tarvitse tehdä kaikkea. Yksikin juttu vie hommaa eteenpäin, kun saadaan massavoima liikkeelle. Salibandyn ja sählyn harrastajia on tässä valtakunnassa kaikista lajeista toiseksi eniten. Mieti. Tarvitaan vaan lupa, että saa tehdä. Sen jälkeen se on vaan ajan kysymys. Eli:

Jokainen meistä.

Joulu alkaa olla ohi ja välipäivinä pelataan matseja monella paikkakunnalla. Vaikka Suomi ei voittanutkaan maailmanmestaruutta, nyt kannattaa mennä salibandykatsomoon. Kotimaisen liigan peleissä pelataan tällä hetkellä peliä, jossa ei aika tule pitkäksi. Enemmän sitä Ruotsia, jos asia pitäisi finaalitermein ilmaista.

Ja jos sinulla on kännykkä mukana, twiittaa tai faceile. Tai ota vaikka vain kuva ja lähetä se eteenpäin. Sitä kutsutaan tiedottamiseksi. Ja jos se yhtään kannustaa, minä ainakin nimeän sen heti päivän hyväksi työksi salibandyn eteen.

Tekstin kirjoittaja on SPV:n entinen pelaaja, nykyinen päävalmentaja, urheilutoimenjohtaja ja seuran hallituksen varapuheenjohtaja. SPV voitti viime keväänä seurahistoriansa ensimmäisen Suomen mestaruuden.