Häviöistä saa muistutuksen perusasioista. Kuka saa seuraavaksi oppia ja kuka on läksynsä lukenut.

Omien ajatusten kirjoittaminen paperille on erittäin terapeuttista. Ryhdyin oman pääkopan vuoksi kirjoittamaan ennen MM-kisojen alkua ns. terveydentilapäiväkirjaa. Päiväkirjaan kirjasin ylös tuntemuksiani sekä fyysisesti että henkisesti. Tähän möyhimiseen päädyin, koska jalkani oli ja on hieman pelottavassa tilanteessa.

Kaikki meni jalan suhteen lopulta hyvin ja pääsin pelikuntoon, mutta huonosti ja väärin pelatun MM-finaalin jälkeen en halua julkaista loukkipäiväkirjaa. Poltin sen takassa. Tosiasiassa olen aina saanut voimia loukkaantumisista. Sellaiset synnyttävät primitiivireaktion, jonka jälkeen valitsen aina taistelun pakenemisen sijaan.

Kisojen jälkeen lehdistössä oli puhetta maajoukkueemme fyysisestä kunnosta. Se oli niin hyvä kuin vain voi olla. Fyysiset testitulokset olivat parempia kuin koskaan Suomella aiemmin. Jos pelkkiä testituloksia olisi katsottu, juostu kilpaa, painittu tai nosteltu painoja, niin Suomi olisi pyyhkinyt lattiaa Ruotsilla mennen tullen.

Loukkaantumistilanteestakin oli puhetta. Ne ovat tekosyitä, koska tiedän omakohtaisesta kokemuksesta ja pelikavereistanikin, että ratkaisupelien pelaaminen ilman minkäänlaisia pieniä vaivoja on fantasiaa ja haaveilua.

Omalta kohdalta en muista yhtään ratkaisupeliä, jolloin ei jotain pientä vaivaa olisi ollut. MM-kisoissa 2006 reisilihakseni oli leikattu. Vaihtelin vielä kisojenkin aikanakin erätauoilla sidekääreitä reiteeni, kun siitä vuoti verta. 2008 jalkapyödässäni oli hiusmurtuma. 2010 legendaarinen tuoli sääriluun nahan alle ja 15 tikkiä. 2012 liigafinaaleissa takareisi revennyt, ranteesta jänne revennyt ja rustovamma vaati tuen. Samanlaista listaa voi kirjoittaa lähes jokainen pelaaja, joka pelaa ratkaisupeleissä ja saa peliaikaa ja vastuuta paljon.

Periaatteessa voidaankin sanoa, että kaikilla ratkaisupelaajilla on aina jotain vaivaa, mutta niistä ei puhuta. Jos loukkaantuminen on todellinen este, sen kyllä näkee pelaamisesta ilman arvailua. Kylmä hiki ja pahat muistot tulivat mieleen katsellessani hiljattain NFL:n Redskins–Seahawks-peliä, jossa punaisten nuori ja mieletön pelinrakentaja RG3 yritti pelata, vaikka jalka käy pois paikaltaan polvesta alaspäin vähän väliä.

Jälkikäteen ajateltuna Ruotsi voitti meidät jokaisella pelin osa-alueella. Ehkä ainoastaan maajoukkueemme joukkueenjohtajan ammattitaito oli ylivoimaista. Samaan syssyyn voin ajatella kaikkia viime vuoden karvaita tappioita. Hävisimme SPV:n kanssa Champions Cupissa sekä Dalenille että Storvretalle. Hävisimme myös Suomen cup -välierän Classicille. Tämän kauden tavoitteistani kolme on mennyt penkin alle. Vielä on yksi jäljellä.

Puhutaan, että häviöstä oppii eniten. Viime vuoden loppupuoliskon jälkeen toteankin, että olen erittäin viisas ja oppinut tällä hetkellä.

Tämän kauden tärkeiden pelien tappioita yhdistää molempien joukkueiden unelma aktiivisesta karvauksesta ja nopeasta pelitavasta. Nämä eivät toteutuneet. Sekä SPV:tä että maajoukkuetta yhdisti myös edelliset onnistumiset. Voitoista ei vain opi niin paljon kuin häviöistä.

Olemme saaneet karvasta opetusta paljon ja suomalainen salibandy on vahvempi tulevaisuudessa. Se, että sinut tyrmätään, ei merkkaa mitään, vaan se kuinka nouset sieltä ylös. Yhdeltä aikamme ylivoimaisimmista urheiljoista vapaaottelija Fedor Emelianenkolta kysyttiin: miltä tuntuu olla maailmanmestari ja ylivoimainen? Hän vastasi, että ei ole olemasssa hallitsevaa mestaria, on olemassa ainoastaan seuraava ottelu ja vastustaja.

Suomessa päästään harvoin pelaamaan isoja pelejä, jotka ratkeavat samana iltana. Kerrasta poikki pelattaviin otteluihin valmistautumiset ovat hieman erilaisia kuin playoff-sarjoihin. Tietysti joukkueiden vahvuudet ja heikkoudet määrittelevät pelitavat puolin ja toisin, mutta tietyt perusperiaatteet ovat aina läsnä isoissa peleissä.

Veskarin täytyy antaa omalle joukkueelleen mahdollisuus voittoon, erikoistilanteet ovat erittäin tärkeitä ja tasavoimin maalit tehdään joko virheistä tai nopeista pelin käännöistä eli vastaiskuista.

Tulevassa Suomen cup -taistossa vastakkain ovat Classic ja Happee. Classic on YV-tilastoissa Happeeta hieman korkeammalla, mutta Happee on taas AV-tilastoissa selkeästi Classicia ylempänä, joten uskon, että erikoistilanteet menevät tasan. Meediota jos leikin, niin molemmat pelaavat tarkkaa peliä pallon kanssa minimoiden virheitä. Peli siis ratkaistaan joukkueiden kyvyillä synnyttää vastaiskutilanteita ja niistä maaleja.

Salibandyliigassa on loistava tilastointijärjestelmä, ja uskon, että muualla päin maailmaa ollaan kateellisia meidän tilastoillemme. Kaipaan silti vielä paria lajiamme eteenpäin vievää tilastoa: vastahyökkäystilasto ja peittopörssi. Katsokaa cup-finaalissa vaikka Happeen Jaska Kuneliusta. Hän ottaa pelissä melkein saman verran peittoja, mitä joukkueiden veskarit keskimäärin torjuntoja. Olen itse joutunut muutaman kerran Kuneliuksen hyvän peittopelin uhriksi, ja se ärsyttää vielä enemmän, kun hän tuulettaa peittoaan samalla lailla kuin normaalisti hyökkääjä tuulettaa jatkoaikamaaliaan.

Tämäntyyppiset pelaajat ovat joukkueiden suola, jotka saavat pihvin maistumaan ja hankkivat niitä vastaiskumahdollisuuksia, jotta me hyökkääjät saamme mahdollisuuden nostaa käsiä pystyyn ja päästä valokeilaan. Nämä taustalla olevat pelaajat eivät pääse parrasvaloihin kuin vain oman joukkueen pukukopissa. Muut pelaajat kahmivat palkinnot pelistä toiseen, joten lupaankin palkita Suomen cupin miesten ja naisten finaalipelin joukkueiden parhaat peittäjät tai vastaiskujen hankkijat. Lähetän heille minulta ja Mikalta parasta mitä meidän yritykseltä on tarjota: 2MK-salibandy lämpö-/suojahousut.

Kiitän vielä loppuun koko suomalaista salibandyväkeä, maajoukkuetta, liiton ihmisiä, tärkeitä seuraihmisiä ja kaikkia salibandyyn intohimoisesti suhtautuvia. Uskon, että Sveitsin MM-kisojen turpaanottomme oli suomalaiselle salibandylle tärkeä asia tulevaisuuden kannalta. Kiitos, että sain olla eturintamassa näissäkin projekteissa. Päivääkään en vaihtaisi pois.