Suomen maajoukkueen tulevasta valmennuksesta on keskusteltu siitä hetkestä alkaen, kun Ruotsi pyyhki Suomella lattiaa MM-finaalissa. Millä perustein tuleva valmennus sitten pitäisi valita?

Kahden vuoden päästä MM-kisoissa olemme täydellisesti haastajan asemassa. Ruotsi oli nähdyssä finaalissa erittäin hyvä. Ruotsin paikallaan jumittavien 25 metrin syöttöjen rinnalle oli tullut lyhyiden etäisyyksien pelaamista ja näennäistä rintamassa hyökkäämistä.

Jan-Erik Vaaran valmentaessa Ruotsin naisia, pelasivat he todella korkeatasoista salibandya sen kaikkien modernien ajattelutapojen mukaisesti. Vaaran pelikirja ei vielä ollut miesten ytimessä kokonaisuudessaan, ainoastaan pieni osa siitä. Nyt kun joukkue voitti kultaa, ovat pelaajat vastaanottavaisempia sille muutokselle, että Ruotsi tulee pelikirjansa kanssa lopullisesti tälle vuosikymmenelle. Tämä asettaa Suomen – ja samalla kaikki muutkin maat – ennennäkemättömän haasteen eteen.

Varmuudella voidaan myös sanoa, että samaan aikaan kun meidän joukkueemme muuttuu paljon pelaajiston osalta, tulevat Sveitsi ja Tshekki entistä lähemmäksi. Seuraavissa kisoissa jopa mitali voi olla kovan työn ja tuskan takana. Nuo ovat faktat, jotka tulee huomioida, kun valmennusta valitaan.

Miten valmentaja sitten tulee valita?

Nimiä on olemassa paljon enemmän kuin mitä nyt käydyissä keskusteluissa on annettu ymmärtää. Tulevissa kisoissa tarvitsemme valmennusta, jolla on vahva kokemus haastajana olemisesta. Valmennusta, joka on oppinut toimimaan rajallisilla resursseilla heikomman pelaajiston suhteen. Tällä hetkellä vahvimmin ehdolla olleista valmentajista kenelläkään ei ole tarvittavaa kokemusta haastajana ja heikommalla materiaalilla operoinnista.

Oletetaan niin pitkälle, että Suomi pelaa kahden vuoden kuluttua MM-finaalissa Ruotsia vastaan. Ruotsi on esittänyt pitkin turnausta jo edellä kuvaamaani peliä. Tullaan tilanteeseen, jossa valmennuksen on ymmärrettävä, että pelkästään oma pelaaminen ei riitä voittoon. Kahden vuoden päästä olemme varmuudella materiaalissa mitattuna Ruotsia perässä. Silloin ainoa vaihtoehto on se, että Ruotsin pelaaminen viedään pois heidän omalta mukavuusalueeltaan.

Meidän eturivin valmentajien ei tarvitse pohtia näitä asioita koskaan. Sen sijaan kotoisen Salibandyliigan keskikastin valmentajat painivat näiden asioiden parissa jokainen ilta. Siinä missä SSV, Happee ja SPV lähtee illasta toiseen pelaamaan omaa vahvaa pelaamistaan, joutuu vastapuolen valmennus painimaan sen tosiasian kanssa, että miten näitä joukkueita vastaan voi menestyä. On selvää, että pelkästään meneminen kentälle ja parhaansa tekeminen ei voittoon riitä. Vastustajan pelin heikkouksien löytäminen on ainoa mahdollisuus menestyä. On tietenkin pidettävä kiinni siitä oman pelin kultaisesta langasta, jolla menestys on saavutettu. Mutta viimeistään kun pleijarivalinnat on tehty, on katsottava vastustajan peliä suurennuslasin kanssa. On valmistettava joukkue iskemään vastustajan heikkoon kohtaan. Vain siten järjestetään playoffeissa yllätyksiä.

Tässä ei ole nyt kysymys siitä, että pelataanko lyhyttä syöttöä, rintamaa vai maailman nopeinta salibandya. Vaan siitä, että pelataan oikeata systeemiä nimenomaan sen hetkistä vastustajaa ja heidän pelisysteemiään vastaan. Näin saadaan parhaiten vastustaja tuntemaan olonsa epämukavaksi samalla kun pyritään tasoittamaan maajoukkueiden välistä tasoeroa. Tässä epäonnistuttiin 2012 finaalissa täydellisesti. Ruotsi on lajista riippumatta joukkue, joka on saatava tuntemaan olonsa epämiellyttäväksi. Nyt nähdyssä finaalissa ruotsalaisilla veljillämme oli todella hauskaa kentällä ja kaikki onnistui.

Seuraavissa kisoissa Ruotsalaiset eivät omaan ylimieliseen tyyliinsä välitä pätkääkään siitä, miten Suomi pelaa. Luonnollisesti he katsovat Suomen pelaamista, mutta mahdollisessa kohtaamisessa heidän tapansa pelata ei missään määrin kumpua Suomen pelitavasta.

Tämä samainen itsevarmuus koitui Suomen kohtaloksi viime kisoissa. Suomi tuli täysin oman pelikirjansa riittävyyden kuvitelman kanssa ja mitään vaihtoehto B:tä ei ollut. Ruotsi ajattelee kotikisoissaan samalla tavalla, ja silloin suomalaisten pitää tarjoilla heille hopeinen yllätys – ja maksaa velat takaisin.

Velkaa maksamaan täytyy vain valita rohkeasti uudelleen ajatteleva valmennusryhmä. Turussa, Tampereella, Jyväskylässä ja Lappeenrannassa on tehty pienin resurssein vakuuttavaa työtä. Näitä valmentajia kannattaisi kuulla ennen kuin lopullinen valmennus lyödään lukkoon.

Lisäksi viimeistään nyt on tutkittava valmentajien yksityiskohtaisia taitoja, jotta katsomovalmentajasta lähtien miehet ovat työssään oikeilla paikoilla. Siinä missä pelaajat tulee roolittaa uudestaan, tulee sama tehdä myös valmennuksen osalta. Ei nimittäin voi enää olla mahdollista, että seuraavissa MM-kisoissa taululla on lukemat 9–0 kaverille ja kukaan ei reagoi mitenkään mihinkään asiaan.

Seinäjoella jos missään on kokemusta siitä, miten oma joukkue valmennetaan voittamaan tietty pelisysteemi. Tommy Koponen osaa vastata parhaiten tätä aihetta käsitteleviin kysymyksiin. Ja kysymyksiin siitä, miten vastustajaa vastaan puolustetaan aggressiivisesti pallollisena.

Seuraavana voitaisiin jo suoraan kysyä, että riittääkö liiton valitsijaryhmällä kompetenssi edes tehdä oikeita valintoja? Tämän näyttää aika.