Naisten Salibandyliigan pudotuspelit alkavat tänään. Pääkallo.fi haastatteli NST:n Marianne Hannosta ennen kauden tärkeimpiä otteluita. Tehopelaajan matka Suomen huipulle ja salibandymaajoukkueeseen ei ole tavallisimmasta päästä. Hänestä piti tulla olympiatason hiihtäjä, mutta terveydelliset vaivat ja vakava ylikuntotila päättivät hiihtouran jo parikymppisenä.

Hannonen ehti voittaa hiihdossa nuorten Pohjoismaiden mestaruuden ja sijoittui MM-kilpailuissa parhaillaan neljänneksi. Tulosten mukana laski myös motivaatio. Lopulta Hannonen vei sukset varastoon ja lopetti kilpaurheilun pariksi vuodeksi kokonaan.

Neljä vuotta sitten oli aika alkaa taas urheilemaan ja Hannonen ilmestyi Tuupovaaran Urheilijoiden ykkösdivisioonajoukkueen harjoituksiin. Yksi kausi harrastetasolla riitti ja edelleen Joensuussa asuva Hannonen pelaa nyt kolmatta kautta Lappeenrannan NST:ssä.

Mikä sai huippuhiihtäjän valitsemaan lajikseen juuri salibandyn?
– Pelasin salibandya, vai oliko se sählyä, ennen hiihdon aktiiviuraa. Lajin parissa oli kavereita ja se on ollut aina poltetta aikaan saava laji. Olen kotoisin Tohmajärveltä, jossa ei oikein joukkuelajeja pelattu pesäpalloa lukuun ottamatta. Siksi kenties hiihto oli nuorena luonnollinen valinta päälajiksi.

Ajelet viikoittain satoja kilometrejä väliä Joensuu-Lappeenranta reikäpallon perässä. Eikö se ole vähän hullua?
– No onhan se hullua! Mutta nautin kovasti pelaamisesta ja olen siksi hyväksynyt tämänkin asian. Viime kauden jälkeen pidin todella ison mietintäpaussin, mutta lopulta rakkaus lajiin vei voiton. Nyt minulla on asunto Lappeenrannasta ja pystyn tekemään yrittäjän töitäni myös täällä. Olen pystynyt olemaan pidempiä aikoja kerralla yhdessä paikassa ja siitä on saanut paljon energiaa. Tämä kuvio sopii itse asiassa elämäntilanteeseeni oikein hyvin.

Olet tehnyt liigassa tällä kaudella kovat tehot (33+11=44) ja ollut mukana noin puolessa NST:n maaleista. Ovatko NST:n mitalihaaveet yhden pelaajan varassa?
– Ei missään nimessä, ainakaan minun! Olemme nyt pienen notkahduksen jälkeen parantaneet peliä ja onnistumisia tulee laajemmalla rintamalla. Joukkuelajissa aina joukkue voittaa tai häviää.

Onko naisten Salibandyliigassa liikaa joukkueita?
– Kieltämättä olen vähän seurannut keskustelua, mitä aiheesta on käyty. Kyllähän tasoerot ovat isoja ja etenkin kahden kärki tuntuu erottuvan aika selvästi. Ottamatta kantaa joukkuemäärään, niin jokaisessa seurassa ja joukkueessa voitaisiin tehdä laaduntarkastuskierros, jolla varmistetaan toiminnan olevan riittävän laadukkaalla tasolla. Etenkin fyysisellä puolella varmasti monilla on vielä paljon kehitettävää.

Millä muilla tavoilla naisten salibandyä voitaisiin kehittää?
– Lisää ammattitaitoista valmennusta tarvitaan myös naisten puolelle. Naisten salibandy liigatasolla ei ole mitään ”höntsää”, vaan ihan oikeaa urheilua. Tekijät pitää saada kaikissa ruuduissa sille tasolle – valmentajista pelaajiin.
– Myös tuomareiden vaatimustasoa voisi tarkistaa. Linja on nyt ollut aika epäselvä, tyypillisesti kropalla ei saa kovinkaan kovaa pelata. Tämän vuoksi varmaan sitten kansainvälissä peleissä lennellään katsomoon.

Olet ammatiltasi valmentaja ja meritoitunutkin hiihtovalmennuksessa. Mitä salibandyvalmennus voisi oppia hiihdon puolelta?
– Valmennusta voisi vielä kokonaisvaltaisempaan suuntaan. Urheilija on urheilija 24/7 ja valmentajien tulee tukea tätä ajatusta. Ravinto, lepo, harjoitus, lihashuolto – fokusta myös lajiharjoittelun ulkopuolelle.
– Myös yksilöihin voisi kiinnittää enemmän huomiota, vaikka joukkuelajista onkin kysymys. Ymmärrän, että tämä on resurssikysymys ja iso haaste, kun 2-3 valmentajalla on 25 pelaajaa. Kuitenkin yksiköt toimivat ja heidän tarpeensa tulisi huomioida harjoitusohjelmissa, lihashuollossa ja myös lajiharjoitteissa.

Nousit maajoukkueeseen toisella liigakaudellasi. Onko Suomessa maajoukkuetason pelaajien kärki liian kapea? Onko pelipaikoista riittävästi kilpailua?
– Kyllä mielestäni kilpailua on ihan riittävästi. Suomessa on paljon huippupelaajia. Isoin ero tulee ehkä sitten siinä seuraavassa tasossa, joka kuulemani mukaan on Ruotsissa huomattavasti laajempi. Tästä johtuu, että Ruotsin liiga on tiettävästi kovatasoisempi sarja kuin kotimainen liiga.

Miten näet Suomen maajoukkueen toiminnan tällä hetkellä? Onko maailmanmestaruus realistinen tavoite?
– Jos maailman huippua tosissaan tavoitellaan, niin lisää resursseja tarvitaan. Mielestäni olemme saavuttaneet Ruotsia, emmekä ole enää hirveän kaukana. Kuitenkin loppueron kurominen kiinni vaatii enemmän yhteistä tekemistä kuin muutamat yhteiset harjoitukset vuodessa.
– Nykyiset maajoukkueleiritykset ja harjoitusmäärät eivät palvele tavoitetta. Pelkät puheet eivät riitä – tekoja tarvitaan.

Mitkä ovat tavoitteesi salibandypelaajana?
– En hirveästi aseta pitkän tähtäimen tavoitteita. Tykkään kyllä unelmoida ja maailmanmestaruuden voittaminen on varmasti yksi unelma.
– Tavoitteeni on nauttia jokaisesta päivästä. Katson kyllä tulevaisuuteen, mutta en kiirehdi sinne hetkessä elämisen kustannuksella. Päivä kerrallaan.

Teksti: Lasse Kurronen, Lappeenranta