Salibandymaajoukkue on lajin lippulaiva, johon parhaat tulevat valituiksi, oli ne sitten miehiä, naisia, poikia tai tyttöjä. Salibandyliitolla on pelaajapolut, jotka tähtäävät huippu-urheilumaisesti siihen, että jatkuvuus maajoukkueeseen pystytään takaamaan. Miesten ja naisten maajoukkueeseen kuljetaan varsin usein poikien ja tyttöjen maajoukkueiden kautta. Tämä koskee siis urheilijoita, pelaajia, joiden peli salibandykin on.

Maajoukkueen taustojen merkitys nousee puheenaiheeksi aina silloin, kun valitaan kulloinkin vuorossa olevaan maajoukkueprojektiin tekijöitä. Puhutaan valmennusjohdosta, maajoukkueen johtoryhmästä, taustoista. Suurin mielenkiinto kohdistuu oikeutetusti siihen, kuka on päävalmentaja ja kuka antaa pelilliset kasvot alkavalle projektille. Keneen siis pelaajat ja Salibandyliitto luottavat. Mutta päävalmentaja ei ole yhtä kuin valmennusjohto.

Keitä muita siihen kuuluu? Onko sillä merkitystä pelaajalle? Kenen pitäisi saada valita taustajoukko ja millä kriteereillä? Keitä varten taustalla toimiva johtoryhmä valitaan – pelaajia, päävalmentajaa vai Salibandyliittoa varten?

Maajoukkueeseen valittavat pelaajat ovat lajinsa huippuja. Maajoukkueiden valmennukseen tulee kulloinkin valituksi lähtökohtaisesti parhaat saatavilla olevat osaajat. Millaisia ovat maajoukkueen muiden johtoryhmän jäsenien valintakriteerit?

Valitaanko maajoukkueiden taustoille lajin parhaat fysioterapeutit, urheiluhierojat, välinehuoltajat ja joukkueenjohtajat? Onko sillä merkitystä pelaajalle millainen kokemus ja osaaminen taustaryhmästä löytyy valmennuksen tueksi? Mahtaako pelaajille olla merkitystä sillä, että fysioterapeutit, hierojat, huoltajat ja joukkueenjohtajat vaihtuvat projektista toiseen vai onko siitä jopa hyötyä ? Näitä kysymyksiä olisi hyvä pohtia suuremmallakin joukolla.

Maajoukkuetoimintaa uudistettiin valitsemalla GM. Tämä sinällään ei ole uusi käytäntö, sillä saman asian ajoi aikoinaan SSBL Salibandy OY:n perustaminen, minkä tehtäväksi annettiin mm. maajoukkuetoiminnan koordinoiminen. Silloisen toimitusjohtajan ohjauksessa maajoukkuetoiminta oli organisoidumpaa kuin kertaakaan sen jälkeen. Järjestettiin säännöllisiä palavereja, joissa maajoukkueiden päävalmentajat ja joukkueenjohtajat vaihtoivat kokemuksia ja sovittiin yhteistyökuvioista. Maajoukkueen välinevarasto oli priimakunnossa ja maajoukkueen resurssit oli optimoitu. Sörnäisten aikakausi jäi kuitenkin lyhyeksi. Syitä siihen on turha pohtia tässä tekstissä.

Miesten maajoukkueeseen valittiin neljä valmentajaa. Se on juhlava määrä laatua. Toivottavasti riittää vielä resursseja myös huoltopuolelle. Sellaisia osaajia jotka ovat lajinsa ja roolinsa huippuja. Kun tavoitellaan maailmanmestaruuksia, pitää maailman parhaille pelaajille tarjota toiminnan tueksi maailman parhaat osaajat. Maajoukkue ei pidä olla harjoittelupaikka missään tehtävässä. Se ei ole sitä ole pelaajille, eikä valmentajille. Luonnollisin polku kulkee tyttöjen ja poikien maajoukkueiden kautta kohti naisten ja miesten maajoukkueita, ihan niin kuin pelaajillekin on oma polkunsa.

Pelaaja on keskiössä, niin on sanottu. Toivotaan vilpittömästi, että niin myös on. Kilpailu huipulla on pienistä marginaaleista kiinni ja sattuman mahdollisuutta pitää pienentää valitsemalla taustaryhmään parhaat, eikä sopivimmat. Mikäli lihashuolto ei ole parasta, harjoitteluolosuhteet puutteelliset, matkajärjestelyt ontuvat, ruokahuolto pielessä, varusteet vääränkokoiset, ei sitä kompensoi vaikka valmennukseen olisi nimetty salibandyn Westerlund, Jortikka, Aravirta ja Jalonen yhtä aikaa.