Salibandyliigan runkosarjan voittaja Happee joutui puolivälierissä yllättävän tiukoille. TPS ahdisti sen viidenteen otteluun. Neljännen kohtaamisen Palloseura hoiti kotonaan murskalukemin 11-4. Ratkaisevaan otteluun Happeen oli kuitenkin luonut nahkansa ja löi TPS:n lattiaan tylysti 12-3.

Mistä moinen valtava muutos? Mikä Palloseuran tekemisessä voisi sen selittää? Valistunut arvaus olisi murskavoiton nollaaminen. TPS on kuitenkin täysin vihreä näissä karkeloissa. Yksi pudotuspelipelaamisen asioista on, kuinka mahdollisen suuren voiton pystyy nollaamaan. Siitä saa nimittäin vain yhden voiton niin kuin maalinkin voitosta.

Kun ei joukkueen sisällä, ei voi tietää. Mutta kysymyksen voi aina esittää. Eikö TPS ollut kyennyt nollaamaan murskavoittoa?

Oli miten oli, salibandyottelun lopputulokseen vaikuttaa moni muukin seikka kuin korvien väli. Se on todella monen syyn summa. Pelilliset syyt ovat analyytikolle siinä mielessä hyvä asia, että ne pystyy löytämään myös joukkueen ulkopuolelta. Ne voi havaita vain katsomalla peliä tarkasti. Pelaajien korvien väliin ei voi nähdä eikä joukkueen ulkopuolelta aistia tunnelmaa joukkueessa. Käynkin läpi seuraavassa muutamia pelillisiä syitä lopputulokselle, ilman että kyseessä olisi täysin tyhjentävä selitys.

Happee teki viidenteen otteluun selvän taktisen muutoksen. Se lähti pelaamaan vastahyökkäyssalibandyä. Se antoi TPS:lle rakentamisvastuun, löi luukut kiinni ja iski itse vastahyökkäyksistä sekä ylivoimalla (joka on ollut tehokas koko ajan). Muutos tehosi. TPS:n peli meni aivan jumiin. Hyökkäys ei toiminut ja puolustuspelissä tuli roppakaupalla kardinaalimunauksia pallottomien puolustamisessa eli nelosroolissa. Näyttikin hieman siltä, että turkulaisten jalka ei enää viidennessä pelissä noussut aivan riittävän terävästi.

Happee laski karvaustaan jonkin verran alemmas. Muutos ei ollut valtava, mutta se oli riittävä. TPS pelaa parhaimmillaan hienoa lyhytsyöttöpeliä. Sen avauspeli perustuu siis haastamiseen vastustajan viisikon väleihin. Viimeisessä pelissä välit olivat vain pienempiä kuin neljännessä ottelussa. Ne olivat liian pienet Palloseuralle. Kun Happee oli nyt kaksinkamppailuissa vanhempi, Palloseuran hyökkäyspeli oli siinä.

Esimerkkiä kaksinkamppailupelaamisesta näytti röyhijäketju Joonas Kaasalainen-Toni Kuosmanen-Ville Hoikkanen. Sen kokoaminen oli Happeen valmennukselta oiva veto. Kahdessa edellisessä ottelussa TPS:n kovuus oli sekoittanut Happeen pelin. Kovuutta antoi myös ykköspuolustaja Otto Tikka.

Happeen karvaussysteemi ei ollut mökki eli 1-2-2, joka on symmetrinen systeemi. Se oli porrastettu eli epäsymmetrinen 2-1-2, jossa oikea laitahyökkääjä on kärki (poikkeuksena ykkönen jossa vasen eli Juuso Heikkinen on kärki). Vasen laitahyökkäjä peittää laitaansa alempaa. Keskushyökkääjä ottaa keskustan. Merkittävää Happeen systeemissä oli, että ylempi puolustaja porrastuksessa oli oikea pakki, vasen otti pohjan. Tarkkaan ottaen kyseessä ei siis ollut W, paitsi ykkösellä. Merkittävää tämä oli sen vuoksi, että TPS tulee 2-1-2:ta vastaan eniten juuri oikealta. Happeen oikea puolustaja esti tämänkin.

Myös Happeen hyökkäyspelin puolustusvalmius oli todella korkealla tasolla, kun peli ratkaistiin ensimmäisessä erässä ja toisen alussa. TPS ei saanut kuin yhden ylivoimahyökkäyksen tänä aikana ja sekin tuli alivoimalla. Happee ei menetellyt palloa keskialueella ja etäisyydet viisikossa olivat kunnossa. Peli ei myöskään mennyt coast to coastiksi kuten edellisessä ottelussa.

TPS viimeinen keino oli heittää pitkä pallo Happeen päätyyn ja rakentaa sieltä. Mutta nyt Happeen puolustaminen, sekä pallollisen että pallottomien, oli kunnossa ja TPS ei saanut mitään aikaiseksi. Päinvastoin, Happee pääsi itse kääntämään huippuvaarallisia vastahyökkäyksiään.

Esimerkkiä näytti ykköskenttä Heikkisen johdolla. Neljännessä ottelussa Petri Kaukon johtama viisikko oli ollut jäässä. Nyt se johti joukkueensa välieriin. Saldona +5 ja viisi maalia Heikkiselle.