Sekä SPV että SSV lähtivät Salibandyliigan kolmanteen finaaliin oudosta asetelmasta. SPV ei ollut koskaan johtanut finaalisarjaa voitoin 2-0 kotikentälle palatessa. SSV oli viimeksi pudotuspeleissä tappiolla voitoin 0-2 seitsemän vuotta sitten Oilersia vastaan ja silloinkin joukkue oli varsin erinäköinen, vaikka runko oli pitkälti sama.

Hieman yllättäen tämä asetelma näkyi myönteisesti kokemattomamman SPV:n ja kielteisesti kokeneemman SSV:n pelissä. SPV lähti kentälle onnistumaan. Se tuli SSV:n päälle kaikilla sylintereillä: neljällä ketjulla ja aktiivisella, pulssittavalla karvauksella. SSV oli puolestaan silminnähden hermostunut. Pallo poltti melkein jokaisen pelaajan lavassa. Avauspeli oli seisovaa. Kentällä liikkui oikeastaan vain yksi mies. SSV joutui syöttämään seisovilta jaloilta seisoville jaloille. SPV aktiivisella karvauksella oli siis ilon päivä. Seisovan avauspelin syötöt – varsinkin kun ne ovat vielä hermostuneen laaduttomia – on helppo katkoa.

Seurauksena SPV sai jatkuvasti keskialueen katkoja. Niistä Peliveljet on aina osannut kääntää pelin nopeasti ja viedä vastahyökkäykset suoraviivaisesti vastustajan maalille. SSV:n keskialueen virheistä SPV pääsi siis iskemään vieraiden puolustuksen ytimeen, parhaalle maalintekoalueelle.

Ensimmäinen erä olikin siihen asti finaalisarjassa poikkeuksellinen. Sitä ennen nopeat ylivoimahyökkäykset olivat olleet puolin ja toisin kortilla. Nyt SSV antoi niitä SPV:lle aivan liikaa. SSV hyökkäyksen puolustusvalmius petti finaaliksi pahanpäiväisesti. Ajassa 12.33 Seinäjoki Areenan taululla komeilivatkin lukemat 4-0 ennen vieraiden kavennusta ensimmäisen erän lopussa. Ennen tilannetta 4-0 vieraiden päävalmentaja Mika Ahonen oli joutunut jo käyttämään aikalisän.

Aivan näin synkkä SSV:n ensimmäinen erä ei kuitenkaan kaikin puolin ollut. Laskin kolmannessa finaalissa maalipaikkoja. Vieraat veivät ne ensimmäisessä erässä 10-13. SSV:llä oli siis paikkoja. Ensimmäisen, ja lopulta ratkaisevan erän virallinen laukaisukartta paljastaa kuitenkin merkittävän eron joukkueiden maalipaikoissa:

Kartta näyttää vastaansanomattomasti, että SPV:n maalipaikat olivat pääsääntöisesti keskeltä ja läheltä, SSV:n laidoista ja kaukaa. Joukkueiden maalipaikoissa oli siis lopulta laatuero isäntien hyväksi. Sikäli maalilukemat eivät herätä ihmetystä.

Laatueron selittää toisaalta joukkueiden hyökkäyksen puolustusvalmius ja toisaalta kääntöpeli. Peliveljien puolustusvalmius oli paljon parempi. Viisikon tasapaino oli kunnossa, avauspeli liikkuvaa ja pallon kanssa oltiin rohkeita ja huolellisia. SPV ei siis antanut SSV:lle juurikaan vastahyökkäyspaikkoja, mikä leimasi koko finaalisarjaa. Sen sijaan SSV:llä puolustusvalmius petti pahasti ensimmäisessä erässä, mikä antoi SPV:lle hyvän mahdollisuuden nopeaan kääntöpeliin.

Tällä oli seurauksensa myös maalivahtipelin kannalta. Peliveljien Jarno Ihme pääsi torjumaan vetoja laidoista ja kaukaa järjestäytyneen puolustuksen avustuksella. Helsinkiläisten Henri Toivoniemi ei apuja järjestäytyneeltä puolustukselta ehtinyt saada, kun SPV:n vastahyökkäykset vyöryivät häntä kohti keskeltä. SSV:n viisikkopeli jätti Toivoniemen yksin. Hänelle lirahtivatkin Sami Kosken ja Jyrki Holopaisen etunurkkavedot helpohkon näköisesti. Ihmeelle vastaavaa ei tapahtunut. Muutamissa laukauksissa pitkistä poikittaissyötöistä, kun SSV onnistui puhkomaan SPV:n mökin, hän oli rautaa. Sivuttaisliikkumiseltaan Ihme on nimittäin kenties kaikkien aikojen paras salibandymaalivahti.

Toisessa ja kolmannessa erässä SPV onnistui kääntämään maalintekopaikkatilastonkin itselleen (9-7 ja 8-7). Peliveljet jatkoi kurinalaista puolustuspeliään ja tarkensi puolustustaan. Isäntien tähtipuolustaja Petri Hakonen olikin turhan kriittinen, kun hän kommentoi SPV:n ”kyykänneen” toisessa erässä. Tosiasiassa Toivoniemi piti SSV:n pelissä mukana toisessa erässä. Vieraiden hyökkäyspeli aktivoitui ja vapautui ensimmäisen tauon jälkeen, mutta keskialueen virheitä ja myöhästyneitä prässejä riitti. SPV pääsi edelleen iskemään vaarallisesti vastaa ja olisi voinut naulata pelin lopullisesti. Parhaimpana esimerkkinä tästä oli kolmoskentän 2v0-hyökkäys, josta Erik Härkönen ei onnistunut maalaamaan. Timo Toivonen meni vaihtoon, Niklas Meyer nukkui ja SSV pelasi alivoimalla, kun SPV hyökkäsi vastaan.

Henri Tuhkasen 4-2-kavennuksen jälkeen, johon upean poikittaissyötön tarjoili nuori Erik Storgårds, SSV:llä oli vielä oljenkorsi kolmannen erän alkuun. Jos se onnistuisi kaventamaan 4-3:een, peli olisi jälleen auki. SPV otti kuitenkin pelin lopulliseen kontrolliinsa. Joukkue purki SSV:n 2-2-1-prässiä nöyrästi pitkällä pallolla kärjelle, joka voitti 1v1:n ja syötti toiseen aaltoon tukevalle pelaajalle. Keskialue ylitettiin turvallisesti. SSV:lle ei annettu paikkoja kääntää vaarallisesti vastaan. Kun vieraiden kääntöpeli syvältä omasta päädystä oli elämää hitaampaa, joutui SSV hyökkäämään jatkuvasti SPV tiivistä mutta aktiivista, järjestäytynyttä puolustusta vastaan. Tällä kertaa SSV:n pitkän hyökkäyksen pelinopeus ei kuitenkaan riittänyt avaamaan seinäjokisten tiivistä pakkaa.

Janne Hulmi kuittasi kolmannen erän alussa 5-2:een nopeasta hyökkäyksestä, jonka rakensi Koski ohittamalla Mikael Järven keskialueella. Sen jälkeen vierailla oli valmennusta myöten sormi suussa ennen Henri Urmaksen ja Tatu Väänäsen jäähyjä. Eväät olivat syöty. Mitään muutosta ei tapahtunut. Oli prässätty SPV:n rautakäsiä. Oli koitettu pelata päädyn kautta. Mikään ei auttanut. Ahonen ei lähtenyt edes pyörremyrskypeluutukseen eli sekoittamaan viisikoita. Vastuun kantoi edelleen ykköskenttä, vaikka se oli jälleen pahasti pakkasella (lopulta ottelusarjassa -7). SPV vei ja entinen dynastia vikisi.

Kun SPV selvisi jäähyistä vain yhdellä takaiskumaalilla, pääsi se nostelemaan kannua ylivoimaisena Suomen mestarina kahden kosmetikkamaalin jälkeen. Peliveljet ei hävinnyt pudotuspeleissä otteluakaan. Vuonna 2013 se on hävinnyt vain Happeelle ja Josballe runkosarjassa. Kauden 2012-2013 parhaasta joukkueesta Salibandyliigassa ei ole pienintäkään epäselvyyttä.