Salibandyn ja jalkapallon saralla huippuerotuomarina toimiva Mikko Alakare nousi parisen viikko sitten kaikkien aikojen kokeneimmaksi erotuomariksi Salibandyliigassa. Merkkipaalun innoittamana Pääkallo.fi haastatteli huipputuomaria.

Mikko Alakare, sinusta tuli Salibandyliigan kaikkien aikojen kokenein tuomari. Miltä merkkipaalun saavuttaminen tuntuu?
– Tilastomielessä Yksi muodollinen raja ylitettynä. Saavutuksena status liigan kokeneimpana erotuomarina on tietysti hieno asia. Olen saanut olla pitkään mukana. Se, että ura on näin pitkällä, aiheuttaa tietysti pientä haikeuttakin jo, koska melkoiseksi lajidinosaurukseksi tässä välillä olonsa tuntee. Siinä mielessä, että erotuomarointi tällä tasolla on kilpaurheilua, niin on tietysti upeaa, että on saanut nauttia näin pitkään luottamuksesta ja on kilpailussa menestynyt.

Mikä on saanut jatkamaan tuomarointia näinkin pitkään?
– Ei huipputasolla jatkaminen ole pelkästään itsestä kiinni. Huipulle riittää aina tulijoita ja liiga- tai kv-tuomarin paikasta kilpaillaan jatkuvasti todella kovaa. Alemmilta tasoilta tulee koko ajan kavereita, jotka luonnollisesti koettavat ottaa paikkansa usein kokeneimpien kustannuksella luonnollisen kilpailun kautta.
– Tuomarointihan on kokonaisuudessaan huikea harrastus. On mielestäni etuoikeus, että on jatkuvan ulkoisen seurannan kohteena, saa jatkuvasti hyvin yksityiskohtaista palautetta ja oppii ottamaan palautetta vastaan sekä oppimaan siitä. Kilpaurheilu kokonaisuudessaan tarjoaa sellaisia kokemuksia ja oppeja, joita pelikenttien ulkopuolella on mahdotonta saada. Erotuomarius elämäntapana on varmasti kehittänyt minua henkilönä todella paljon. Parempaa itsetuntemus-, paineensieto- päätöksenteko-, tai esiintymiskoulutusta en voisi kuvitella saavani mistään muualta.

Alakare jakaa suitsutusta myös työnantajalleen, joka on tukenut erotuomariharrastuksen suhteen.
– Työnantajani (asianajajatoimisto Borenius) on suhtautunut aina erinomaisesti. Meillä on ymmärretty, että on tärkeää olla olemassa muutakin kuin pelkkä ”työminä”. Tätä kautta henkinen kapasiteetti kasvaa ja elämän kokonaishallinta paranee. Onneksi tähän suuntaan ollaan menossa työelämässä muutenkin yhä enemmän.

Alakare vihelsi ensimmäisen Salibandyliigan ottelun vuonna 1996.

– Lopetin jalkapallon pelaamisen 1992. Siirryin sen jälkeen erotuomaroinnin pariin. 1990-luvun alun jälkeen Pohjanmaalla oli vahva nouseva/orastava salibandykultuuri. Testasin itsekin lajia ja se imi mukaansa. Pietarsaaressa oli hyvin organisoitu kaupunkisarja. Pelasin ja tuomaroin siellä. Sieltä kasvoi myöhemmin ainakin kymmenkunta liigapelaajaa sekä 7–8 liigaerotuomaria, kertoo Alakare uransa alkuvaiheista.

Pietarsaaren suunnalta tuttuja liigapelaajia ovat muun muassa Jori Isomäki, Erno Tyni, Johnny Ojala ja Andreas Haglund. Tuomareista liigaa ovat vetäneet muun muassa J-P Koskela, Kim Ittonen, Eero Uotinen, Jarno Rintala, Marko Löija, Marko Fränti, Rami Pitkänen, Ronny Brännbacka ja Arno Ahonen.

Alakare on niittänyt mainetta myös jalkapalloerotuomaroinnin saralla. Hän kuuluu niihin harvinaisiin suomalaistuomareihin, jotka viheltävät myös kansainvälisen tason otteluita.

Miten nämä kaksi varsin erilaista lajia tukevat toisiaan?
– En näe niissä periaatetasolla suuria eroja. Molemmissa tehdään nopeita päätöksiä yksittäisten tilanteiden ja inhimillisten havaintojen perusteella. Lisäksi pelaajien ja tuomareiden välinen vuorovaikutus on täysin samanlaista.
– Näen, että molemmissa lajeissa toimiminen on toisiaan tukevaa. Esimerkiksi salibandyyn liittyvien paineiden käsittelyä luonnollisesti helpottaa kun on saanut tuomita jotain aidosti massiivisia jalkapallotapahtumia, joissa otteluihin liikutaan poliisisaattueissa, stadioneiden ulkopuolella mellakoidaan ja ottelutapahtumassa on järjestyksenvalvojia enemmän kuin Salibandyliigan parhaissa finaaleissa katsojia. Toisaalta salibandykentillä kasvanut rohkeus ja luottamus omiin kykyihin myös huippumatsien hallinnassa sekä luonnollinen kommunikaatio eri sidosryhmien välillä on selkeästi auttanut jalkapallouralla.

Kumpi lajeista mielekkäämpää, jos pitää valita?
– Molemmat totta kai mielekkäitä, kun molempien parissa olen toiminut näin pitkään. Lajeja ei voi oikein verrata. Toinen kehittyvä tiiviin piiriin laji jossa suomalaisena saa olla kehityksen eturintamassa ja jossa korostuu toimijoiden aito halu olla mukana kehittämässä lajia, toisen ollessa globaali ja erittäin suosittu maailman ykkösurheilu, jossa Suomi on varsin pieni osa kokonaisuudesta.

Palataan takaisin salibandyyn. Miten näet lajin kehittyneen?
– Oma aloitukseni osui siihen aikaan, kun pelattiin vielä letkumailoilla. Vuoden 1996 liigadebyytissani vauhti tuntui nopealta ja kaukalo pieneltä. Onhan se nykyisin vähän vaikea uskoa, että kyseessä on edes sama laji. Fysiikka ja taitotaso menneet huimasti eteenpäin, samoin erotuomaritoiminta.
– Siihen olen kuitenkin pettynyt, että kokonaisuus ei ole kehittynyt ainakaan niin nopeasti kuin odotettiin aikoinaan. Monissa paikoissa pelataan edelleen samoissa ladoissa, eivätkä yleisömäärätkään ole kaikilla paikkakunnilla kasvaneet. Myös kansainvälisesti olen odottanut lajin nopeampaa nousua vielä selvästi nykyistä isommaksi.

Harva tuomari aloittaa uraansa ilman minkäänlaista pelaajataustaa. Myös Alakarella on omaa pelaajataustaa ja pelihaluja on riittänyt ihan näihin vuosiin saakka.

– Pelaaminen on tietysti aina ollut kauhean kivaa. Ensimmäistä kertaa kun laitettiin liiton sarjaan 4. divisioonaan joukkue, niin samassa lohkossa pelasivat muun muassa Oulun Pöllöt (nykyinen OLS), Nurmon Jymy ja sittemmin muutaman Suomen mestaruudenkin saavuttanut SPV. Kolmonen taisi olla korkein sarjataso silloin. Myös alueellisiin SM-turnauksiin osallistuin. Joka vuosi edelleen ostan lisenssin. Olen pelaillut 4. tai 5. divisioonassa ainakin jonkun ottelun vuosittain. Synkän Uhman vuorolla kävin viimeksi tällä viikolla.

Salibandyn ja monen muun lajin tuomareista riittää aina kritiikkiä, puhetta ja spekuloitavaa niin mediassa kuin kommenttipalstoilla. Miten kokenut tuomari suhtautuu tähän?
– On hyvä, että laji kiinnostaa. Joillekin tällainen palstoilla ”jauhaminen” on tapa osallistua. Minusta se on vain positiivista. Myös erotuomarit spekuloivat ja kritisoivat asioita valtavasti ja keskustelevat lajista mielellään. Itse peleissä pelaajien ja valmentajien ylilyönnit on eri juttu otteluiden jälkeen. Niissä tapauksissa pitää antaa koviakin sanktioita, jos väitetään esimerkiksi medialle, että tuomari on ollut puolueellinen.

Miten tuomaroinnin ohjaus on kehittynyt vuosien saatossa? Kuinka koet itse kehittyneesi?
– On selvää, että on itse ainakin kehittynyt, kun on saanut niin paljon palautetta ja on saanut harjoitella satojen huippuotteluiden verran. Kokeneiden tuomareiden osaamista on hukattu liikaa taustoilta. Vanhoja ja kokeneita toimijoita ei olla kohdeltu ihan oikein aina ja he ovat tippuneet lajin ulkopuolelle.

Alakare jatkaa kritisoimalla esimerkkinä Champions Cupissa lanseerattua uudistusta, jossa tuomareille uusina kommunikaatiovälineinä headsetit.

– Niiden käyttöä kokeiltiin ensimmäistä kertaa noin kovassa paikassa. Huipputurnauksessa. Tuollaisia asioita ei pitäisi ikinä kokeilla ensimmäisenä arvoturnauksessa.

Alakare peräänkuuluttaa keskustelua lajin eri toimijoiden välillä.

– Lajin piirissä meiltä puuttuu sidosryhmien keskinäinen keskustelu siitä, mihin suuntaa lajia tulisi mennä esimerkiksi sääntöjen tai rikkeiden suhteen. Mitä saa tehdä kaukalossa ja mitä ei. Nyt nämä ovat pitkälti yksittäisten mielipiteiden varassa ja erotuomarit eivät tiedä mitä varsinaiset asiakkaat, eli pelaajat ja valmentajat, haluavat sallia lajiin kuuluvina asioina ja mitkä on syytä kitkeä kovilla sanktioilla pois. Erotuomareilla on iso rooli siinä minkälaiseksi jopa laji kokonaisuutena kehittyy ja pääosan esittäjien, eli yllä mainittujen pelaajien ja valmentajien, pitäisi kyetä esittämään toiveensa/tilauksensa huomattavasti nykyistä selkeämmin.

Kuinka huippuerotuomari harjoittelee?
– Siteeraan alkuun suomalaista huippuerotuomaria Carl Jungebrandtia: ”Tuomarointi on 10 prosenttia fysiikkaa ja 90 prosenttia muuta. Minkä ihmeen takia treenataan 90 prosenttia fysiikkaa ja 10 prosenttia sitä muuta?”.
– Palloliitollahan meillä on ihan fyysinen valmentaja. Voin havannoillistaa omasta fyysisestä harjoituksesta sen, että tammikuun ja kesäkuun välissä sykemittarilla mitattavaa harjoittelua kertyi keskimäärin 10,5 tuntia viikossa. Paljon juoksua ja fillarointia, pelailua, koordinaatioharjoitteita ja jonkinlaista voimaharjoitteluakin. Fysiikka on tietysti helposti mitattavin osuus harjoittelua.

Entä se kaikki muu?
– Muu on taas sitä, että keskustellaan kollegoiden kanssa, katsotaan videoita ja varsinkin tiettyjä tilanteita, katsellaan pelejä ja mietitään esimerkiksi joukkueiden taktiikoita. Näitä on vaikeampi mitata, mutta paljon tapahtuu jatkuvasti omatoimisesti. Erilaisia liittojen organisoimia koulutus/leiripäiviä kertyy vuositasolla noin 20. Lisäksi lähes kaikki pelit ja oma suoritus niissä käydään erotuomariparin ja erotuomaritarkkailijan kanssa jälkikäteen tarkasti läpi niin suullisesti kuin kirjallisestikin.

Kotiyleisön painetta pidetään teoriassa ainakin jossain määrin vaikuttavana tekijänä, kun tuomari tekee nopeita päätöksiä kentällä. Millä salibandypaikkakunnalla kotiyleisön paine on kaikkein kovin?
– En koe mitään paineita yleisön suunnalta. On upeaa, että peli ja laji ovat ihmisille tärkeitä. Siitähän saa yleensä vaan buustia kun ihmiset huutelevat. Ainakin Happeen kotikentällä pronssiottelussa kaudella 1999–2000 oli upea tunnelma kun molemmat Kohoset olivat mukana Petteri Nykyn valmentaessa. Samoin Joensuun Mehtimäellä 2002 ja 2003 finaaleissa. Nykyisin Loviisassa ja Seinäjoellä. Seinäjoella varsinkin finaaleissa, kuten kaksi vuotta sitten. Vähän sykleittäin nämä ovat menneet. Suomessa riippuu todella paljon menestyksestä kuinka fanaattinen kotiyleisö on.

Pitkän uran varrelle mahtuu varmasti useita upeita otteluita, mutta mikä on mieleenpainuvin viheltämäsi ottelu salibandyssa?
– Varmasti jokaisen erotuomarin unelma on viheltää MM-tasolla. Minä pääsin viheltämään MM-finaalissa 2004 Jukka-Pekka Koskelan kanssa ja se on tietyllä tavalla mieleenpainuvin. Kotikisoissa 2010 pääsin viheltämään välierän Ruotsi-Sveitsi nykyparini Vesa Vilkin kanssa. Siinä oli oma latauksensa, kun Ruotsi oli voittanut edellisissä kisoissa saman ottelun tuurimaalilla. Mieleenpainuvan siitä teki sekin, että Suomi sittemmin voitti Ruotsin vielä finaalissa kaikkien aikojen ottelulla.

Entä sitten yksittäinen sattumus vuosien varrelta?
– Tällainen ihan hauska juttu tulee mieleen. Yksi eri urheilulajeissa meritoitunut suomalaisvalmentaja ripitti minua aikoinaan ottelun jälkeen ja sanoi, että olen viheltänyt tietyt tilanteet ihan väärin. Pyysin yksilöimään, mutta hän ei siinä niitä pystynyt erittelemään. Sama valmentaja jatkoi paasaamalla siitä, kuinka hyvin UEFA kouluttaa omia erotuomareitaan verrattuna meihin ja kuinka salibandytuomarit eivät nykykoulutuksella tietysti voikaan olla kovin hyviä. Hän lupasi palata konkreettisiin virheisiin, kunhan oli katsonut ne ensin videolta. Hän pyysi yhteystietoa ja ojensin hänelle UEFA:n käyntikorttini. Se on jäänyt mieleen yhdenlaisena tilannekomiikkana.