Salibandyn liigakausi on jälleen pyörähtänyt käyntiin ja spekulaatiot käyvät kuumana, miten joukkueet asettuvat toisiinsa nähden, mitkä ovat kunkin vahvuudet ja heikkoudet ja ketkä pelaajat ovat ratkaisevassa asemassa. Tällainen pohdinta on osa perinteistä palloilukulttuuria, eikä salibandy tee siitä poikkeusta.
Monesti kuullaan sanottavan, että salibandy(kin) on pelaajien peli, joten pelaajien merkitys itse pelille on kiistaton. Pelaajien merkitys joukkueilleen on monin tavoin mitattavissa ja erilaiset tilastot kertovat monenlaista faktaa. Pelaajat saadaan järjestykseen maalien, syöttöjen, jäähyjen, plus-miinusten, peliajan tai vaikkapa pelattujen ottelujen mukaan.
Tilastot muovaavat joukkueiden sisäistä hierarkiaa ja asemoivat pelaajat valtakunnan tasolla arvojärjestykseen. Tilastot syntyvät kun pelaajat ja joukkueet pelaavat – valmennuksen ohjeiden mukaisesti. Ja silti löytyy pelaajia, joiden arvoa joukkueilleen ei vaan voi mitata.
Päävalmentajat ovat oikeutetusti paljon esillä, koska kantavat vastuun urheilullisesta menestyksestä. Kantavat vastuun nimenomaan Joukkueen menestyksestä, joka syntyy joukkueessa pelaavien yksilöiden kehittämisestä, yhteisen pelitavan opastamisesta ja pelillisen intohimon synnyttämisestä.
Valmennuksen eräs dilemma on kuitenkin siinä, että on absoluuttisesti vaikea mitata voimasuhteita eri valmentajien välillä tai valmentajan itsensä mitata, kuinka hyvä on kulloinkin ollut. Jokaisella valmentajalla on omat vahvuutensa ja valmennettavat joukkueet ainutlaatuisia sen hetkisine pelaajamateriaaleineen ja toiminnallisine resursseineen. On haastava löytää vastauksia kysymyksiin: kuka on paras valmentaja ja miksi – onko toinen toistaan parempi?
Aina silloin kun miesten maajoukkueen päävalmentajan sopimus on katkolla, astuvat valmentajapörssimeklarit julkisuuteen. Silloin valmentajia laitetaan järjestykseen, perustuen lähinnä valmentamiensa joukkueiden menestykseen tai subjektiiviseen mielikuvaan valmentajasta. On ymmärrettävää, että valmentajiakin pitää voida arvioida, mutta objektiivista, tasapuolista mallia tai mittatikkua ei ole olemassa. Eräs yleisesti hyväksytty kriteeri on tietysti kokemus, mutta kokenein valmentaja ei ole automaattisesti paras. Vai onko?
Kulloisenkin salibandykauden menestyjäjoukkueita arvioidaan varsin usein pelaajamateriaalin kautta ja muuttuneita voimasuhteita pelaajasiirtojen kautta. Sinällään se ei ole täysin väärin, sillä salibandy on pelaajien peli.
Mutta onko aivan sama kuka tai ketkä valmentavat, jos pelaajat ovat tilastollisesti hyviä? Voisiko joku kokemattomampi valmentaja saada nopeammin kurssin nousua, päästessään valmentamaan vahvempaa pelaajamateriaalia? Voiko maailman paras valmentaja johdattaa minkä tahansa salibandyjoukkueen liigamestariksi? Tai pelaisiko ylivertaisella pelaajamateriaalilla varustettu joukkue mestariksi, vaikka valmentaja ei olisikaan Suomen paras alallaan?
Edellä esitetyt kysymykset ovat tietoisesti provokatiivisia, eikä salibandymaailma ole näin mustavalkoinen. Päävalmentajia on monenlaisia, mutta yksikään Salibandyliigassa päävalmentajana toimiva ei ole siellä sattumalta vaan valmennuksellisen osaamisen ansiosta.
Menestyvät joukkueet tarvitsevat valmentajaa joka osaa innostaa, opastaa, johtaa, sitouttaa, luoda tunnelmaa, kannustaa, analysoida, taktikoida, ohjeistaa, kantaa ja jakaa vastuuta, mutta myös myöntää virheensä ja pitää dialogin avoimena pelaajiston kanssa. Voittavan joukkueen valmentaja nauttii myös joukkueen pyyteetöntä arvostusta ja kunnioitusta, mitkä eivät tule pikavoittojen vaan tekojen kautta. Luottamuksesta syntyy yhteistyö ja yhteistyöstä onnistumiset.
Jos päävalmentaja on joukkueen ratkaisevin ”pelaaja”, niin onko kauden päätteeksi pyttyä nostavan joukkueen päävalmentaja Suomen paras valmentaja?
Ei ole. Kyllähän ne pelimiehet osaa pelata, kunhan vaan on kentälliset kohdallaan
Eräs Espoon porukka on tällä hetkellä aivan hukassa.
Kyllä valmentaja vastaa varmasti yhtä avain pelaajaa. Valitsee ketjukoostumukset ja pelitavan. Niin myös Espoossa jossa Heinonen jo näyttönsä antanut kun muistelee viime kevättä. Pelitapa on vielä varovaista mutta öljymiehet tulevat vielä yllättämään monet.
Nurminen voisi kokemustensa pohjalta pohtia myös joukkueenjohtajan roolia maajoukkueissa ja/tai seurajoukkueissa. Meille useille lajia seuraaville ei ole oikein auennut mitä se jojo oikein tekee. Kävelee puku päällä peleissä vaihtopenkin tienoilla ja näyttää tärkeältä? Miksi liigajoukkueilla on useita jojoja? Mistä hyvän jojon erottaa heikosta jojosta? Miten hyvän jojon työ näkyy tuloksessa kentällä ja voiko huono jojo tuhota joukkueen mahdollisuudet pelissä?
Oli valitettavasti poikkeuksellisen kehno kirjoitus. Lyhyt ja erittäin pintapuolinen raapaisu aiheeseen. Muutamalla kysymyksella ja perusväitteellä palloitellaan, mutta kirjoittajan oma näkemys jää täysin huomioimatta. Aihe mielenkiintoinen ja siitä saisi hyvinkin värikkäitä ja syvääluotaavia keskusteluja aikaan. Valitettavasti tämä teksti ei sitä reaktiota saanut aikaan.
Kirjoittana ”sählycv:tä” katsoessa uskoisi että olisi kompetenssia pureutua aiheeseen syvemmällekin. Ehkä juuri jojon rooliin paneutuminen valmentajan sijaan olisi tarjonnut lukijoille enemmän?
Komppaan. Kysymysten ilmaan heittelyksi ja asian pintapuoliseksi käsittelyksi kirjoitus jäi. Mielestäni MJ-valmennus on siinä mielessä helpommassa asemassa, että pelaajat ovat yleensä peliälyltään parasta a-ryhmää, joten pelitapa menee nopeasti jakeluun. Hyvä pelikäsitys helpottaa myös ketjujen rakentamista. Toki toimiva joukkue vaatii riittävästi yhteisiä harjoituskertoja. Taktisesti MJ-valmentajilta edellytetään pelisilmää siinä, että heillä on hyvä valmius muuttaa tarvittaessa pelitapaa kulloisenkin vastustajan pelitavan mukaan.
Hyviä kommentteja!
Kirjoitukseni motiivi ei ollut ratkaista kysymystä tai antaa absoluuttisia oikeita vastauksia perustuen henkilökohtaiseen mielipiteeseen. Kirjoittajan omat mielipiteet ei liene kovin mielenkiintoisia, joten niiden varaan ei kannata kolumneja kirjoitella. Jos kirjoitus herättää ajatuksia, mietteitä, mielipiteitä ja jopa keskustelua niin joku tavoite on silloin täyttynyt.
Mitä tulee jojon merkitykseen joukkueelle, niin olen verrattain jäävi sitä arvioimaan. Jätän sen enemmän pelaajien ja valmentajien arvioitavaksi.
”Kirjoittajan omat mielipiteet ei liene kovin mielenkiintoisia–”
Päinvastoin, juuri ne herättäisivät keskustelua. Mielipiteiden ilmaisua varten blogit/kolumnit/whatever ovat olemassa. Juuri mielipiteistä heijastuisi oletettavasti olemassa oleva tavallista kaduntallaajaa syvällisempi näkemyksesi aiheesta. Sitä kutsutaan asiantuntijuudeksi. Sinulla on tietoa ja näkemystä, me kuuntelemme, koitamme ymmärtää, oppia ja haastaa näkemyksesi mahdollisuuksien mukaan.
Absoluuttisia totuuksia ei ole olemassa, mutta voisit tuoda esiin pelkkien kysymysten sijaan myös suuntaviivoja ja esimerkkejä mahdollisista lähestymistavoista asiaan. Pelkkä provokatiivinen kysymsten ilmaan heittely on melko turhaa.
Blogi -kirjoituksia on monenlaisia: informatiivisia, kantaaottavia, huomoristisia, provokatiivisia, ja eräs muoto keskustelua herättelevä. Tavoitteena stimuloida lukijoita esittämään omia ratkaisuja esitettyihin kysymyksiin.
Miten Jaakko, sinä näet valmentajan merkityksen osana joukkuetta ? Jos väitän, että hyvä valmentaja tekee keskinkertaisesta joukkueesta hyvän, eikä niinpäin että hyvä joukkue tekee heikommastakin valmentajasta hyvän. Jos joukkuetta rakennettaessa on rajallinen resurssi, niin sijoittaisitko valtaosan ”budjetista” huippuhyvään valmentajaan vai sijoittaisitko mieluummin 1-3 huippupelaajaan ja sen jälkeen valmentajaan mitä lopuilla resursseilla on saatavissa ?
Mennäänpä välillä rehellisesti ja omalla nimellä, syteen tai saveen. Tarkoitus siis AVATA asiaa lähemmäs käytäntöä, mitä tässä on edellä toivottu, eikä siis AVAUTUA, koska itkeminen ei realiteettien edessä yleensä auta. Pitäydyn myös aikusten edustustasolla. Valmentajien ja valmentamisen mystifiointi jonain rakettitiedettä tekevinä myyttisinä poppaukkoina olisi syytä lopettaa. Vaikka onhan se kivaa rakentaa henkilökultteja…jotkut koutsit on sankareita ja toiset konnia. Vaikka tarinoita tarvitaan, se on selvä.
Kuitenkin salibandyssa on väistämättä aika eri lähtökohdat valmentaako isossa kaupungissa vai pienemmillä paikkakunnilla, kun ei puhuta ammattiurheilusta. Ja on tottakai eroa valmentaako isossa seurassa vai pienessä seurassa, tuleeko junioripuolelta, farmista, kakkosjoukkueesta tms. kuviosta tulitukea vai ei. Sarjataso luonnollisesti vaikuttaa ja resursseilla voi tasoittaa eroja sen verran, kun manageriosasto vaan suinkin kykenee.
Mennään esimerkin kautta. Esim. Tampereen seudulla (josta itsellä kokemusta), pääkaupunkiseudusta tai länsirannikosta puhumattakaan voi jopa 2.divarissakin valmentaja päästä jonkun verran ”manageroimaan”, eli valitsemaan joukkueeseen niitä ns. itsensä näköisiä pelaajia, vaikka joukkueitakin on toki enemmän. Vapaamatkustajia, heikohkoa sitoutumista esim. fyysiseen ja/tai omatoimiseen harjoitteluun ei ehkä tarvitse ihan loputtomiin asti sietää, tehdä myönnytyksiä ja antaa tasoitusta sen suhteen, jos on mistä valita.
Kun taas katsotaan mitä tahansa pientä paikkakuntaa (esim. alle 30000 asukasta) niin tilanne on usein käytännössä se, että jos ei ole ylimääräistä rahaa jaettavaksi, niin joukkueisiin on otettava lähestulkoon kaikki, ketä niihin saadaan. Jos isommalla talousalueella voikin luottaa rosterilla operointiin ja siihen, että kilpailu pelipaikoista pitää pelaajat treeneissäkin terävinä ja nälkäisinä, niin joudut tekemään pirusti töitä pitääksesi kaikki tyytyväisinä. Siltikään se ei välttämättä onnistu, kun kyse on harrastuksesta ja aika moni haluaa pelata, eikä istua penkillä tai katsomossa, eikä siihen auta sen koommin keittiöpsykologia kuin ammattimainen kallonkutistajakaan. Asia ei yksinkertaisesti ole yksin valmentajan kontrolloitavissa.
Jos taas mennään pienemmälle paikkakunnalle, missä pelipaikoista ei kilpailekaan 24 kenttäpelaajaa, vaan edustusjengi on tasan sen 15 ukkoa ja ehkä hyvänä päivänä junnujen kanssa täysi pöytäkirja, niin kilpailu pelipaikoista ei todellakaan tee hommia koutsin puolesta. Ja jos em. syistä esim. fyysisellä puolella on annettu tasoitusta, niin unohdetaan se kahden ketjun peluutus. Tai vaikka ei unohdettaisikaan, niin kohdataan äkkiä sama ”ongelma”, kuin 24 pelaajan rosterilla. Jos ei pelaaja pääse pelaamaan, se haluaa pian vaihtaa maisemaa.
Onhan toki jossain määrin niitäkin persoonia, joille riittää pelkät seuran verkkarit ja penkkikomennuksetkin käy, mutta arvatkaa mihin kategoriaan ne kaverit laitetaan? Sitoutuneeseen ydinryhmään ja voittajatyyppeihinkö? Ehkä ei, mutta pienellä paikkakunnalla koutsi saa riemuita, jos tällaisia kullan arvoisia paikkaajia on tarjolla. Ilman ”en lähde vieraspeleihin” -pykälää pelaajasopimuksessa sellainen kaveri on jo lottovoitto!
Jos ajatellaan, niinkuin ajatellaan, että kyse on pelaajien pelistä, niin näistähän se valmentaminen lähtee liikkeelle. Johtamistaidolla on valmentamisessa iso osuus, ja erilaiset koutsit ovat parhaimmillaan erilaisissa joukkueissa. Paraskaan valmentaja ei voi kuitenkaan sytyttää liekkiä veden alla tai kantaa säkillä valoa pimeään. Sisäistä motivaatiota ei voi kenellekään ulkoapäin antaa. Uskon vahvasti paljon parjatun Tami Tammisen toteamukseen, että valmentajan osuus on parhaimmillaankin maksimissaan n. 20% kokonaisuudesta. Oikeanlaisen pelaajajohtajuuden merkitys lienee vähintään toiset 20 pinnaa.
Pelaajajohtajuuden merkitys erityisen suuri liigan ulkopuolella varsinkin pienillä paikkakunnilla, jossa pelaajat näkevät pakostakin toisiaan kentän ulkoupuolellakin. Moni lahjakas pelaaja on menetetty alkoholin tai muuten huonojen elämäntapojen takia. Valmentajalla on tällöin varsin vähän keinoja tilanteen parantamiseen.
Kuten monet muut, myös minä olisin odottanut kirjoittajan omia mielipiteitä. Vain värikäs kirjoitus, jossa näkyy kirjoittajan persoonallisuus ja ajatukset, herättävät Oppositiojohtajan toivomia ”ajatuksia, mietteitä, mielipiteitä ja jopa keskustelua”. Kokemusta on asiasta. Lukijoita kannattaa kuunnella. Siinä olet oikeassa, että kolumni on sitä suositumpi, mitä enemmän ajatuksia ja mielipiteitä se herättää.
Oma helmasynti on kirjoittaa pitkästi tällaisista aiheista. Niin pitkästi että kukaan ei jaksa lukea loppuun. Lyhyeen kirjoitukseen on haastava saada kaikkia pointteja alleviivattua, mutta koitetaan nyt jotenkin ”tiiviisti” heittää omia ajatuksia. Teksti tulee varmasti hieman poukkoilemaan, mutta suon sen itselleni.
Jos nyt pysytään ihan aikuisten koutsaamisessa, niin siellä viime kädessä pelataan tuloksesta. Omaan ajatusmaailmaan kuuluu myös läheisesti se, että pitää pelata aina mestaruudesta / sarjanoususta ellei sitten organisaation tavoitteet liity esimerkiksi kasvattajaseurana olemiseen. Se millä aikataululla pelataan mestaruudesta tms. on kuitenkin oleellista. Ainahan tulee yllätysmestareita, mutta uskallan nyt esimerkiksi arvioida että Loviisan Tor ei voita tällä kaudella Suomen mestaruutta vaikka RB kokenut kettu onkin. Siitä on tällöin turha puhua. Ihan turha puhua tuloksesta silloin kun siihen ei ole mitään edellytyksiä.
Omien kokemusten kautta on hyvä peilata juttuja. Ryhdyin TPS:n päävalmentajaksi kaudelle 2010-2011 ja joukkue meni käytännössä kokonaan uusiksi. Taloudelliset reunaehdot oli joukkuetta kasattaessa tiukat, joten ihan auringonvarmoja tekijämiehiä ei Riku Kekkosta lukuunottamatta kauheasti pystytty hakemaan. Piti etsiä siis potentiaalia – voisiko tuo pelaaja olla ”mestari-TPS:n” ykköskentän pakki, voisiko tuo pelaaja olla ”mestari-TPS:n” ykkösveskari ja niin edelleen. Minulla oli pieni aavistus siitä, että tuolla kaudella ei Suomen mestaruudesta pelata, mutta koska en näe hirvittävää kiihoketta tavoitella sellaista, että olisi hienoa olla aina Suomen seitsemänneksi paras jengi, tuollaisen huippumenestyksen juuria pyrittiin tuolloin sitten lähteä istuttamaan.
Pelaajistossa oli paljon arpoja, jotkut oli tyhjiä, jotkut loistavia sijoituksia ja jotkut antoi oman arvokkaan panoksensa tuossa kasvuprosessissa – niin valmennuksen kuin joukkueenkin suhteen – pääsemättä varsinaisesti nauttimaan mistään pienistäkään saavutuksista – esimerkiksi juuri Riku Kekkonen. Joidenkin pelaajien tekemisen osalta piti tinkiä omista valmennuksellisista ihanteista – jopa periaatteista – lyhyen tähtäimen tulos silmissä (= lue, että voitetaan edes joku matsi) ja tänäkään päivänä en ole varma olisiko tulos ollut parempi jos olisi vedetty jyrkän idealistisesti. Ainakin selvittiin ilman karsintoja vuodesta yksi ja oltiin yhden voiton päässä pudotuspeleistä vuotena kaksi, joten tietty kehittyminen näkyi.
Itse kaipasin joukkueeseeni välillä ehkä mielessäni jopa epätoivoisesti niitä pelaajajohtajia, sillä kun jengin koko runko vaihtuu eikä siinä oikeastaan ydintä ollut minun päävalmentajuuttani edeltävälläkään kaudella, syntyy kyllä johtajuustyhjiötä (PING mm Kooveenkin haaste tällä kaudella, uskoakseni). Omassa valmennusfilosofiassa on aina ollut tärkeää, että joukkueen arvoihin sopivaa johtajuutta löytyy myös kentältä, sieltä pelaajistosta ja siinä oli haastetta. Toki tunnollisia kavereita löytyi paljonkin, mutta tietynlainen hmm rennommalla asenteella homman ottanut klikki oli niin voimakas, että joukkueen sisäinen ohjautuvuus oli melkoisen heikkoa. Tämä varmuudella myös turhautti sitoutuneinta osastoa ja kieltämättä, nykykokemuksellani olisin muuttanut tiettyjä hommia.
Tilanne parani hieman kaudelle 11-12, sillä tätä hmm rennommalla asenteella homman ottanutta porukkaa harvennettiin. Vieläkään ei päästy sellaiseen meininkiin, joka olisi tuntunut itsestäni hyvältä, mutta ainakin askelia otettiin. Päävalmentajakauteni päättyi siihen kauteen, takki oli hyvin tyhjä ja Teemu Varis jatkoi. Uskoakseni saimme taas joukkuetta muokattua sitotuneempaan suuntaan hänen kaudelleen ja Teemu apunani hommaa seurattua kaksi kautta osasi kyllä vetää paremmin tietyistä naruista. Joukkue otti näin samalla ison askeleen eteenpäin. Unohtaa ei toki pidä, että myös sitä yhteistä kokemusta oli uudelle ytimelle syntynyt sen 50 liigapeliä.
Usein valmentaja on kaikkein kriittisen kaveri arvioimaan omaa tekemistään. Omalla junnukoutsiuralla on pari pätkää tullut vastaan, jolloin olen kokenut, että joukkueella on fiksut arvot, se pelaa kivaa salibandyä ja myös itseohjautuu – plussana on tullut tulostakin. Samalla ajatuksella lähdin viemään hommaa myös miehissä, mutta en täysin onnistunut. Todennäköisesti tulos olisi ollut parempi, jos minulla olisi ollut enemmän kokemusta (mentaliteetilla, been there, done that). Lisäksi valmennustiimissämme (minä ja Varis) ei ehkä kokonaisuus toiminut parhaalla mahdollisella tavalla, sillä omat – toki erilaiset – vahvuutemme oli aika pitkälti samalla alueella ja tavallaan delegoin liian suuren palan pelistä Temelle. Tämä ei välttämättä joukkueen kannalta ollut huono asia kehitystä ajatellen, sillä Teemu on nerokas valmentaja, mutta jos miettii omaa tatsia jengiin, se ei minulle tuntunut ihan parhaalta mahdolliselta. Meidän pelaamisen kokonaisuus ei pieniä välähdyksiä lukuunottamatta toiminut parhaalla mahdollisella tavalla ehkä juuri tämän takia. Tilanne korjaantui merkittävästi kun Teemu otti ohjat ja itse siirryin sivuun.
Pelaajakehitystä ajatellen homma sujui paremmin, sillä jälkeenpäin ajatellen hämmentävänkin kokemattomasta jengistä nousi esiin uusia staroja ja runkopelaajia. Tämä oli yksi niitä päätavoitteita. Joukkueelle pyrittiin myös heti opettamaan sellainen pelillinen mentaliteetti, että emme lähde kentälle kyykkyyn, vaan pelataan kuin oltaisiin kovempiakin jätkiä. Ehkä tämä kantaa hedelmää tällä hetkellä. Ja toisaalta, vahvasti omista junnareista koostunut runko ei ole tottunut pyytelemään anteeksi junnuissa – miksi niin pitäisi opettaa tekemään aikuisten sarjassa? Tietynlainen onnistuminen on ehdottomasti se, että emme tiukoissakaan sarjatilanteissa myyneet periaatteitamme, vaan halusimme vetää pallolla. Joo, välillä piti vähän passiivisempaa pallotonta vetää, mutta pallollinen pysyi koko ajan rohkeana.
Meni ehkä hieman omien muistelmien kirjoittamiseksi, mutta mikäs siinä sitten. En lähde arvioimaan mikä on valmentajan osuus prosentteina, sillä se on mahdotonta arvioida. Ilman huippupelaajia ei tule Suomen Mestariksi ja jos koutsi on pelkkä housu, myös hyvä materiaali voi kyntää. Tärkeää on, että joukkue on valmentajansa näköinen, se uskoo itseensä ja että joukkueen pelaajilla on toistensa kanssa ihmissuhteita, ei ”työsuhteita”.
Olipa loistava kirjoitus Pertulta. Itse en ole koskaan valmentanut säbäjoukkuetta, mutta psykologiselta puolelta siinä taitaa olla paljon samaa kuin missä tahansa tiimin johtaminen.
Miten löytää niitä pelaajajohtajia, liidereitä? Todellinen henkinen liideri voi istua suurimman osan ajasta penkillä, jolloin hän ei peliroolinsa mukaisesti ota isoa roolia pukukopissakaan ja voi jäädä valmentajalta löytämättä. Mutta pienellä vastuun nostamisella tällainen pelaaja voi ottaa isonkin roolin joukkueessa.
Miten valmentaja voi löytää tällaisia uusia liidereitä ja kuinka monella valmentajalla riittää kanttia peluuttaa joitain pelaajia pelkästään kokonaisuutta ajatellen? Kuten niin useasti ennenkin, vastaus on vastuun antaminen. Mutta useimmat valmentajat eivät uskalla testata tällaisia asioita kesken kauden, koska siitä voi seurata tappio.
Hyvä valmentaja ajattelee kuitenkin aina kokonaisuutta. Hänen pitää olla hyvä ”valmentaja”, mutta sen lisäksi myös ”pukukoppipsykologi”. Pitää pysyä käryllä, mitä pukukopissa tapahtuu. Ketkä liidaa ja ketkä seuraa. Erityisen haastavaa tämä on junioreissa, jolloin koppi hiljenee, aina kun valmentaja astuu sisään.
Hyvä valmentaja on siis valmennuksen lisäksi myös loistava psykologi ja tämä korostuu kun siirrytään junnusarjoista kohti liigaa. Tähän nykyisten liigavalmentajien pitäisi kiinnittää enemmän huomiota. Peli on kasvavassa määrin korvien välissä!
Kiitos nimissään kirjoittaneille ja muille kirjoittajille. On mielenkiintoista lukea Pertunkin ”muistelmia”. Jokainen johtaja kokee asioita tehdessään ja myöhemmin. ne omalla persoonallisella tavallaan. Valmentajan merkitystä ja hyvyyttä arvoitaessa yksi oleellisimpia asioita on minunkin mielestäni aikajana, jonka puitteissa valmentajaa arvioidaan. Juniorivalmentajalla se on vuosia (3-6),jolloin ratkaisevaa ei olekaan se tuliko paljon sm-mitaleita, vaan paljonko kehittyi urheilijoita/liigapelaajia sekä juniorikulttuuria seuraan. Ja toisessa ääripäässä se on liigavalmentajalla joskus jopa vain kuukausia esim. pyrittäessä säilyttämään sarjapaikkaa. Näissä ääritapauksissa mitattavuutta on kyllä olemassa. Salibandy on amatöörilaji. Kaiketi valtaosa valmentajista tulee junnutaustalta ja lienee myös lajia pelanneena jossain roolissa, joka sinänsä on iso mahdollisuus. Kimmo ja Perttu ovat kirjoituksissaan hyvin sympaattisia hahmoja. He puhuvat samoista teemoista, sarjatasosta riippumatta. Se kuvastaa lajin kehittymättömyyttä. Vielä ei valitettavasti ole mahdollisuutta maksaa sellaista palkkaa näillekään valmentajille , että he voisivat käyttää aikaa lajiin ja muuhun johtamisoppiin, kuten ammattijohtaja. Hekin joutunevat välillä keräämään voimia ja rahoja voidakseen jatkaa oppimista rakastamansa lajin parissa. Joten, kun sekä valmentajat että pelaajat eivät voi toteuttaa täysammattimaista toimintaa on valmennuksen merkityksen prosenttimääräinen arviointi tavallista epävarmemmalla pohjalla. Onneksi pelaajat jatkavat pelaamistaan ja määrät kasvuaan niin jonkunhan niitä on kentälle heitettävä….
Siis onko valmentaja se maagillinen ”kuudes”kenttäpelaaja…kyllä tietyssä mielessä on, se valmentajan taitavuus näkyy siinä kuinka hän ohjaa peliä ja pelaajiaan. Henkilö joka tuossa tehtävässä on ei saa eikä voi olla ns. tuppisuu tai se joka antaa ne haukut…sellaisella valmentajalla joka on tämä ”mestaris valmentaja”, hänellä henkilönä tulee olla joukkueensa pelaajien luottamus, auktoriteettia edes sen verran ettei pelaajat purnaa mahdollisista ”suosikki tai lellikki” pelaajista pelien /harjoitusten ulkopuolella. Joukkueen kurinalaisuuteen juuri tämä ”ei persoonia/pärstäkertoimia kumartava” peli- ja peluutustapa vaikuttaa olennaisesti. Hyviä, kyvykkäitä ”ammatti” valmentajia ei kasva puussa, ehkä valmentajien koulutukseenkin on hyvä panostaa lisää. Kyvykkääksi valmentajaksi ei salibandyssä kasveta kuitenkaan jääkiekkokaukalon vaihtopenkillä, eikä kukaan ole valmentaja vain pelkästään niillä juniorina hankituilla kokemuksilla jostakin toisesta lajista.