Salibandyn liigakausi on jälleen pyörähtänyt käyntiin ja spekulaatiot käyvät kuumana, miten joukkueet asettuvat toisiinsa nähden, mitkä ovat kunkin vahvuudet ja heikkoudet ja ketkä pelaajat ovat ratkaisevassa asemassa. Tällainen pohdinta on osa perinteistä palloilukulttuuria, eikä salibandy tee siitä poikkeusta.
Monesti kuullaan sanottavan, että salibandy(kin) on pelaajien peli, joten pelaajien merkitys itse pelille on kiistaton. Pelaajien merkitys joukkueilleen on monin tavoin mitattavissa ja erilaiset tilastot kertovat monenlaista faktaa. Pelaajat saadaan järjestykseen maalien, syöttöjen, jäähyjen, plus-miinusten, peliajan tai vaikkapa pelattujen ottelujen mukaan.
Tilastot muovaavat joukkueiden sisäistä hierarkiaa ja asemoivat pelaajat valtakunnan tasolla arvojärjestykseen. Tilastot syntyvät kun pelaajat ja joukkueet pelaavat – valmennuksen ohjeiden mukaisesti. Ja silti löytyy pelaajia, joiden arvoa joukkueilleen ei vaan voi mitata.
Päävalmentajat ovat oikeutetusti paljon esillä, koska kantavat vastuun urheilullisesta menestyksestä. Kantavat vastuun nimenomaan Joukkueen menestyksestä, joka syntyy joukkueessa pelaavien yksilöiden kehittämisestä, yhteisen pelitavan opastamisesta ja pelillisen intohimon synnyttämisestä.
Valmennuksen eräs dilemma on kuitenkin siinä, että on absoluuttisesti vaikea mitata voimasuhteita eri valmentajien välillä tai valmentajan itsensä mitata, kuinka hyvä on kulloinkin ollut. Jokaisella valmentajalla on omat vahvuutensa ja valmennettavat joukkueet ainutlaatuisia sen hetkisine pelaajamateriaaleineen ja toiminnallisine resursseineen. On haastava löytää vastauksia kysymyksiin: kuka on paras valmentaja ja miksi – onko toinen toistaan parempi?
Aina silloin kun miesten maajoukkueen päävalmentajan sopimus on katkolla, astuvat valmentajapörssimeklarit julkisuuteen. Silloin valmentajia laitetaan järjestykseen, perustuen lähinnä valmentamiensa joukkueiden menestykseen tai subjektiiviseen mielikuvaan valmentajasta. On ymmärrettävää, että valmentajiakin pitää voida arvioida, mutta objektiivista, tasapuolista mallia tai mittatikkua ei ole olemassa. Eräs yleisesti hyväksytty kriteeri on tietysti kokemus, mutta kokenein valmentaja ei ole automaattisesti paras. Vai onko?
Kulloisenkin salibandykauden menestyjäjoukkueita arvioidaan varsin usein pelaajamateriaalin kautta ja muuttuneita voimasuhteita pelaajasiirtojen kautta. Sinällään se ei ole täysin väärin, sillä salibandy on pelaajien peli.
Mutta onko aivan sama kuka tai ketkä valmentavat, jos pelaajat ovat tilastollisesti hyviä? Voisiko joku kokemattomampi valmentaja saada nopeammin kurssin nousua, päästessään valmentamaan vahvempaa pelaajamateriaalia? Voiko maailman paras valmentaja johdattaa minkä tahansa salibandyjoukkueen liigamestariksi? Tai pelaisiko ylivertaisella pelaajamateriaalilla varustettu joukkue mestariksi, vaikka valmentaja ei olisikaan Suomen paras alallaan?
Edellä esitetyt kysymykset ovat tietoisesti provokatiivisia, eikä salibandymaailma ole näin mustavalkoinen. Päävalmentajia on monenlaisia, mutta yksikään Salibandyliigassa päävalmentajana toimiva ei ole siellä sattumalta vaan valmennuksellisen osaamisen ansiosta.
Menestyvät joukkueet tarvitsevat valmentajaa joka osaa innostaa, opastaa, johtaa, sitouttaa, luoda tunnelmaa, kannustaa, analysoida, taktikoida, ohjeistaa, kantaa ja jakaa vastuuta, mutta myös myöntää virheensä ja pitää dialogin avoimena pelaajiston kanssa. Voittavan joukkueen valmentaja nauttii myös joukkueen pyyteetöntä arvostusta ja kunnioitusta, mitkä eivät tule pikavoittojen vaan tekojen kautta. Luottamuksesta syntyy yhteistyö ja yhteistyöstä onnistumiset.
Jos päävalmentaja on joukkueen ratkaisevin ”pelaaja”, niin onko kauden päätteeksi pyttyä nostavan joukkueen päävalmentaja Suomen paras valmentaja?