Naisten liigapeli SB-Prota vastaan takana. 13-1 käkeen. Onko nyt v-käyrä nousussa?

Jos häviät pelin, niin et sä voi juhlimaankaan ruveta. Etukäteen oli selvää, että ei tämä matsi ole historiamme varmin voittopeli. Mutta yksittäiselle pelaajalle ja huipulle tähtäävälle nämä ovat tärkeimpiä herkkupaloja kaudella. Nimittäin ne jotka meidän mimmeistä tähtää huipulle saa mahdollisuuden verrata itseään samassa laatikossa Suomen huippujen vauhtiin. Silloin jokainen näkee, että mitä pitää tehdä päästääkseen huipulle. Useimmiten matka huipulle todetaan lyhyemmäksi kuin etukäteen on uskottu. Tällaisen matsin pitää olla pelaajalle herkkupala, eikä paikka laskea veteliä housuihinsa.

Juuri tuon kyseisen housuun vetelän laskemisen liiallisen ja väärään aikaa ajoitetun kommentin seurauksena sain seurata ottelua katsomosta. Nyt olen taas synneistäni vapaa ja voin rauhassa hakea vihanhallintakirjoista apua ongelmiini, jotta jatkossa vältytään levottomuuksilta ottelun jälkimainingeissa.

Valmistauduttiin otteluun sillä mentaliteetillä, että pelirohkeus kunniaan. Pakkien tulee haastaa jalalla, voittaa tilaa omasta päästä ja kiertää ensimmäinen karvaaja. Samaan aikaan muut pelaajat tarjoavat syöttöpaikkoja rohkeasti eteenpäin. Pyrittiin käyttämään pallo vähintään kerran keskellä, mikä on yksi keskeisimmistä tilantekotavoista hyökkäyspeliin siirryttäessä. Tämä taktiikka säästää jonkin verran pelaajien energiaa. Nimittäin jos pakki menettää pallon alimpana, niin kenelläkään ei ole enää sen jälkeen minnekään kiire – paitsi molarilla.

Tämä oli rohkein pelisuunnitelmamme liigaurallamme. Perustan valitun taktiikan siihen, että pelkästään kilpikonnaa ja ”koitetaan hakea siedettävät” -taktiikoilla et saavuta kaikkein tärkeintä, eli oman pelin kehittymistä absoluuttista huippujengiä vastaan. Tonne kentälle voi laittaa tyyliin mäkihyppääjiä kyykkimään, jos tavoitteita ei aseteta pallolliseen peliin. Jonain päivänä meidän tulee voittaa Pro ja sitä ei peruuttamalla tule tapahtumaan vaan se tapahtuu siten, että me hallitaan välinettä kentällä ja sitä varten sun on oltava rohkea näissä peleissä.

Luonnollisesti kun vastaan asettuu heikompaa ainesta, niin tästä pallollisesta rohkeudesta on hyötyä niissä peleissä. Voisi kai sanoa, että mitä huonommin meillä tuloksellisesti menee, sitä rohkeammin pyrin jengiäni peluuttamaan. Tällä tavalla jokainen pelaaja edes tienaa mahdollisuuksia onnistua. Nyt niitä tulee vuoron perään kaikille. Ehkäpä jonain päivänä suurelle osalle samana päivänä.

Monta kertaa tuossa pelirohkeassa suunnitelmassa onnistuttiinkin ja saatiin tämän ansiosta 1-0-johtomaali. Turhaan kävin riuhtasemassa lehdistöä varten ykköset niskaan jo siinä vaiheessa, kun kaveri naputti seuraavat 13 rysää. Eli ihan sama olisiko pelattu, miettii varmaan joku. No ei se ole ihan sama. Meillä oli tänään puolustuksessa kavereita, joka tulivat kerta toisensa jälkeen vastustajan ohi ja hyökkääjien paremmalla rytmittämisellä tämän olisi pitänyt konkretisoitua maalien merkeissä. Rytmittämisen epäonnistumiset johtuvat siitä, että kaikki eivät koko aikaa ole pelikirjan samalla sivulla.

Olisin hävinnyt tämän matsin vaikka 20-5 ja ollut tyytyväinen, koska tuo viisi tehtyä olisi poikinut paljon sarjan heikompia jengejä vastaan. Se, että saatiin prota vastaan 8 loistavaa maalintekopaikkaa sekä vähän toistakymmentä hyvää paikkaa, on sekin kelpo suoritus. Zamboni-kuski saa ajella molemmat kenttäpuoliskot erätauoilla. Tottakai pitää tajuta se, että kaveri pyrki pelaamaan omat maalinsa tyhjille takatolpille, mikä sekin oli kollegoilta fiksu tapa kehittää omaa pallollista pelaamistaan. Se saattoi säästää meitä jonniin verran totaaliselta runttaukselta.

Tätä kirjoittaessa pelistä on aikaa kolme tuntia. Näen asioita kirkkaana mielessä. Ensi viikon treeneissä jatketaan paljon pallon kanssa tekemistä. Henkilökohtaista tekniikkaa kehitetään nyt joka ainoissa treeneissä jouluun asti ja fysiikka osiot pitää hoitaa joka mimmin Sunsportissa. Nyt pitää olla rohkeutta pitää palloa ja unohtaa kokonaan tulos. Syksy on kehittymisen aikaa. Jyväskylään pitää mennä ensi lauantaina sillä hengellä, että siellä verkot pölisee oikein kunnolla, mielellään vielä enemmän kaverin päässä. Jotta sä voit tehdä maaleja on onnistuttava luomaan tontteja, pitää etäisyydet hyökkäyksissä kurissa ja viimeistellä venäläisen lossikuskin millimetrin tarkalla ja kliinisellä varmuudella. Sitä kautta meiän juna kulkee aikatauluissa. Siinä missä junat nyt ylipäätään missään aikataulussa edes kulkevat.

Ettei sattuisi olemaan niin, että viimeksi kun Jyskälässä kävin, niin siitä pulistiin salibandypiireissä seuraavat 13 vuotta. Ja mitä tulee todennäköisesti tämänkin kolumnin vapaaseen sanaan, puhutaan siitä edelleen. No, silloin tapahtui silkka – ja ennen kaikkea puhdas vahinko – ja toivotaan, että vastaavaa pelaajan säntäilyä ei tällä kertaa nähdä.

Ennen Pro-peliä hiukan jännitti, kun mun paljon parjaama erodumari Suhonen (parinaan Timonen) oli lähetetty viheltämään tätä matsia. Mietin itsekseni, että yrittääkö se asettelija saada oikeasti meidät tappelemaan nyrkein kun se tällä tavalla – varmaan molempia – koettelee.

Edellisen kohtaamisemme jälkeen luettiin nimittäin kimpassa sääntökirjaa Mosahallin käytävillä. Siinä meni yllättävän monta hetkeä ihmetellessä lajin hienouksia, itse asiassa niin kauan, että keskustelua jatkettiin twitterissä vielä viikkoja tämän jälkeen. Varsinaista verbaalista tai edes sitä fyysistä kohtaamista ei tällä kertaa kuitenkaan nähty, koska kuten terävimmät lukijat muistavat, olin katsomossa. Mutta pelin jälkeen kävin rehdisti kiittämässä ihan oikein kädestä pitäen, että eihän se pojat ihan vituralleen mennyt. Tuon parempaa kehua on varmaan turha odotella tästä osoitteesta. Hyvän ja huonon dumarin erot tulevat muuten siinä, että pillipiipari etsii pelistä virheitä ja viheltelee koko ajan. Hyvä dumari katsoo, että kentällä ei koeta vääryyttä ja pyrkii olemaan viheltämättä. Tämä siis snadisti kärjistäen.