Happeen maaliahne laitahyökkääjä Jami Manninen, 26, on noussut Salibandyliigan eturivin hyökkääjäksi ja maajoukkueryhmään viime kausien aikana, mutta menestys ei ole tullut lapaan ilmaiseksi. Pääkallo.fi:n haastattelussa mies valottaa uransa vaiheita, tavoitteita ja tulevaisuuttaan.

Eletään kautta 2006-2007. Manninen suorittaa asepalvelustaan, ja paikka A-nuorten otteluissa löytyy monesti jopa katsomon puolelta. Oheisharjoittelu ei maistu, ja välillä lajiharjoituksetkin jäävät väliin. Seuraavalle, viimeiselle A-juniorikaudelle ilmestyy herännyt Manninen.

– En tiedä mistä se tuli, mutta silloin tuli sellainen fiilis, että kokeillaan nyt ihan tosissaan. Ryhdyin treenaamaan, ja pikkuhiljaa rooli kasvoi A:ssa. Kevät päättyi kultajuhliin, ja seuraavalle kaudelle pääsin miesten mukaan, Manninen muistelee.

Liigauran avausottelu Turussa meni nappiin, mutta onnellakin oli osuutensa asiassa.

– Siinä kävi sellainen hassu juttu, että meikäläisen piti olla kolmoskentässä, mutta Hynysen Veli-Matti jäi pois loukkaantumisen vuoksi ja pääsin (Petri) Kaukon viereen ykköseen. Siinä pelissä tuli hyvä henkilökohtainen onnistuminen (hattutemppu, toim. huom.), ja sen jälkeen on pyritty menemään vuosi vuodelta pikkuhiljaa eteenpäin.

Maaleja ja maajoukkuetta

Nuorempana myös jääkiekkoa, jalkapalloa ja lentopalloa harrastanut Manninen on aloittanut kuluvan kauden odotetun tehokkaasti, ja mies onkin tällä hetkellä Salibandyliigan pistepörssin kahdeksas tehopistein 17+10. Nokian KrP-ottelussa tuli tehopisteet 5+3, ja jokaisella liigakaudella maaleja on syntynyt yli 20. Piste-ennätys 45 mennee uuteen uskoon keväällä. Maalinteko on aina kiehtonut suunnattomasti.

– Olen ollut pienestä pitäen maalintekijä, ja halunnut aina maaleja tekemällä auttaa omaa joukkuetta voittamaan. Yritän aina pelissä hakeutua sellaisiin paikkoihin, joista voisi osua. Aina kentälle mennessä on maalin tekeminen mielessä, viidettä kauttaan liigassa pelaava Manninen toteaa.

Manninen on esiintynyt 13 kertaa Suomen maajoukkueessa, ja ensi vuoden Göteborgin MM-kisoihin tähtäävä kisaprojekti on nyt puolivälissä. Toistaiseksi leireillä ja harjoitusotteluissa on keskitytty lähinnä pallottomaan pelaamiseen.

– Olemme yrittäneet laittaa puolustus –ja karvauspelaamista kuntoon, ja mielestäni olemme menneet siinä eteenpäin. Ensi vuoden asia on sitten kehittää ja monipuolistaa omaa pallollista peliä ja hyökkäämistä, Manninen valottaa.

Tämä kausi on alkanut viime kauden cupin ja runkosarjan voittajalta jälleen vahvasti voittopuolisesti, mutta todelliset tavoitteet ovat vasta kevään mitalipeleissä. Niissä Happee on sulanut parina viime vuonna kuin hanki kevätauringossa. Mannisella on selkeä näkemys siitä, miten juna viedään tällä kertaa päätepysäkille asti.

– Meillä on sarjan paras maalivahtiosasto, ja hyökkäyspelikin toimii. Aiemmin rakoillut puolustuspelaaminen on pitkälti asennekysymys, ja uskon että olemme viimein valmiita ottamaan sen ratkaisevan askeleen, lempinimen ”Taikuri” saanut Manninen vakuuttaa.

Happeen eteen ympäri vuorokauden

Manninen tekee töitä seuran eteen myös kaukalon ulkopuolella, sillä hän toimii oppisopimusopiskelijana Happeen harrastepäällikkönä. Liikunnanohjauksen perustutkintoa Pajulahdessa suorittava Hirviklaanin oma kasvatti uskoo myös tulevan työuran löytyvän liikunnan parista.

– En osaa vielä sen tarkemmin sanoa, mutta liikunnan ja urheilun parissa aion pysyä. Tällä hetkellä organisoin koulukiertueita ja kerhotoimintaa sekä vedän lukion aamutreenejä, Manninen kertoo työnkuvastaan.

Manninen on aidosti iloinen rakkaan kotiseuransa nykytilasta niin kaukalossa kuin sen ulkopuolellakin. Eteenpäin on menty isoin harppauksin.

– Taustoilla on tehty 4-5 vuotta pitkäjänteistä työtä, ja markkinointitiimimme on saanut aikaan hyvää pöhinää. Joukkueessa on loistava henki, ja hallille on joka päivä mukavaa mennä hymy huulilla. Jokainen potkii toista eteenpäin läpänheiton lomassa, Manninen hehkuttaa.

”Ulkomaat eivät ole ajankohtainen vaihtoehto”

Kauden 2010-2011 Manninen vietti Sveitsin liigassa Alligator Malansissa, ja seuraava kausi vierähti Tampereen Classicissa. Molemmista vuosista jäi reppuun aimo annos kokemuksia.

– Ne olivat kaksi eri tavalla opettavaista reissua. Sveitsissä meillä oli Happeen kaltainen tiivis kyläjengi ja -yhteisö, ja menestyminen kaukalossa auttoi muutakin elämää. Tampereella ei missään vaiheessa löytynyt omaa roolia, ja homma ei vaan lähtenyt oikeille raiteille pelillisesti. Jossain vaiheessa kypsyi ajatus, että nyt lähdetään hakemaan maitojunalla vauhtia tutusta paikasta, Manninen kertaa.

Ulkomaat kiinnostavat mahdollisesti jatkossakin, mutta tällä hetkellä sydän on hirven muotoinen.

– Ikinä ei tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, ja lähtökohtaisesti uudet kokemukset kiinnostavat. Asia ei kuitenkaan ole ajankohtainen, ja nyt mietin vain Happeeta. Olen taistelemassa kotikaupunkini joukkueessa Suomen mestaruudesta parhaiden ystävieni kanssa – mikä voisi olla sen parempaa?