Eilinen Suomen ja Norjan välinen kamppailu kirvoitti monenlaista kritiikkiä Suomen joukkuetta kohtaan. Pelilliset ongelmat ovat tietysti yksi iso asia, mutta niiden lisäksi silmiinpistävää oli Suomen joukkueen pelaajista katsomoon ja kotikatsomoihin säteilevä ilottomuus ja kireä peli-ilme – jopa pelko.

Peli-ilo on monisyinen asia ja monen asian summa. Tähänastinen turnaus on ollut Suomelta nihkeän nahkeaa suorittamista ja se ei ainakaan helpota tilannetta millään tavalla. Syötöt tuntuvat harhailevan ja maaliin osuminen on todella tuskaisen näköistä jo eleiden ja ilmeiden osalta. Pelitapaa on arvosteltu, mutta kun yksilövirheitä tulee paljon, on vaikeaa sanoa onko vika pelitavassa vai jossain muualla.

Väittäisin, että Suomi tuli eiliseen peliin hyvällä asenteella ja draivilla. Suomi loi alussa tukun hyviä paikkoja ja hyökkäyspeli näytti aiempaa järjellisemmältä. Näistä ei kuitenkaan osuttu, mistä seurasi kovin suomalainen ilmiö: pelaajat menivät kipsiin selvästi heikomman Norjan edessä.

No, Suomi vei ottelun lopulta paremman materiaalin turvin, vaikka Norja pyörittikin pallollisesti viimeistä erää.

Jos tarkastellaan tätä panikoitumisen kulttuuria suomalaisena ilmiönä, niin selityksiä voi olla monenlaisia.

Yhtenä selityksenä pidetään yleensä sitä, että Suomessa ei kasva ratkaisijoita ja voittajia. Tässä teoriassa peilataan yleisesti usein suomalaiseen urheilukulttuuriin, joka ei osaa ottaa huomioon yksilöitä ja heidän erinomaisuuttaan ei osata jalostaa oikealla tavalla. Samaa teoriaa käytetään usein myös muillakin yhteiskunnan aloilla. Suomessa epäonnistuminen on jonkinasteinen tabu.

Järkeviä ratkaisuja näihin kyetään harvoin tarjoamaan, mutta asiantuntijoiksi itseään tituleeraavia löytyy senkin edestä. Järjestelmässä on aina vikaa, eikä esimerkiksi yksilöissä itsessään, jotka eivät välttämättä tee tarpeeksi itse asioiden eteen. Hyvää Suomen kannalta on ollut se, että joukkue on tasainen ja esimerkiksi eilen ratkaisijan viitan otti pelaaja, joka ei ollut osunut aiemmissa peleissä ollenkaan.

Täten tuskin tämän suhteen voi pelkästään voittamista pelkäävistä alisuorittajista puhua. Tämä selitys onkin hyvin teoreettinen ja se ilmenee lähinnä helppona selityksenä monimutkaisiin ongelmiin. Tämä selitys nouseekin esille tilanteissa, joissa pelaajat eivät tunnu osuvan rantapallolla valtamereen, kuten nyt tuntuu ajoittain olevan.

Yksi asia on tietysti media ja/tai oletetun kansan paine. Tällä täytyy kyllä sanoa, että Suomea on suitsutettu verrattaen vähän ennakkoon. Odotukset ovat olleet monella saralla varsin vähäisiä. Se voi tietysti myös jossain määrin helpottaa pelaajien tekemistä.

Suomen kansa herää kuitenkin seuraamaan kisoja yleensä viimeistään siinä vaiheessa, kun ollaan menestyksen porteilla, kuten nyt. Jos menestystä ei tule, niin syyttäviä sormia löytyy varmasti.

Onko Suomessa sitten erityisen raakaa arvostelua median ja ”kansan” suunnalta? Väittäisin, että ei – ja hyvä niin. Ei täällä liian kilttejä olla, mutta kyllä hölmöilevä suomalainen salibandyn pelaaja saa kokea vähemmän ryöpytystä kuin vaikkapa maajoukkueessa mokannut englantilainen jalkapalloilija.

Esimerkiksi Peik Salmisen tukistus vuoden 2006 MM-finaalissa oli yksi hölmöimmistä tempauksista MM-finaalien historiassa, mutta eipä Salmisen kohdalla muistella enää pelkästään sitä tapausta, kuten vaikkapa Englannin Stuart Pearce tai Chris Waddle ovat saaneet kokea omien rankkariepäonnistumistensa suhteen.

Ristiinnaulitsemisia on toki nähty meilläkin, mutta tällä kertaa odotukset eivät ole kuitenkaan ihan sitä luokkaa, että epäonnistumisia tarvitsee pelätä. Ehkä ongelma ei siis piile ulkoisissa paineissa.

Valmennuksen suunnalta tuleva paine on tietysti yksi mahdollisuus. Karo Kuussaari tunnetaan hyvin vaativana valmentajana ja on varmasti tarkka, että asioita suoritetaan hänen haluamallaan tavalla. Yksi asia, jota Kuussaari on painottanut, on asenne.

Tästä yhtenä pointtina kertoo se, että Kuussaari on valmennuskauden alusta alkaen vetänyt joukkueelle harjoitusta, jossa pelaajat jaetaan pareihin, pareista toiselle pallot ja toinen asetetaan muutaman metrin päähän peittämään laukauksia.

Tämä sopii Kuussaareen puolustusvoittoiseen pelifilosofiaan, jossa jokainen laukaus pitää pystyä peittämään kivusta välittämättä. Ensimmäisissä treeneissä tirahti kuulemma muutama kyynelkin, mutta kaksi viikkoa sitten Eerikkilässä tästä ei ollut tietoakaan. Toinen kysymys sitten on se, onko treeni ajankohtainen enää juuri MM-kisojen alla?

Epäilen tätäkin teoriaa, koska pelaajilla tuntuisi olevan luja luotto valmentajaansa kohtaan. Valmentajan pää on ensimmäisenä pölkyllä Kuussaaren itsensä mukaan ja liiallisen paineen luominen tuskin auttaisi hänen päämääriään valmentajana. Toki joillekin pelaajille voi olla edelleen epäselvää, mitä Kuussaari joukkueeltaan tahtoo, mutta silloin vikaa on myös pelaajissa.

Viimeisenä teoriana voidaan miettiä sitä, kuinka paljon resurssileikkaukset ovat vaikuttaneet joukkueen yhteenhitsautumiseen? Leiripäivien vähyys näkyy oletettavasti ainakin joukkueen yhteisen ajan vähyytenä. Tämähän voi vaikuttaa siihen, että joukkue ei ole niin yhtenäinen, kun sen tällä hetkellä pitäisi olla.

Suomella on nyt kaksi päivää aikaa valmistautua henkisesti välieriin ja nyt sitä yhteistä aikaa on juuri sopivaan aikaan. Kaksi päivää tuskin avaa pelillisiä lukkoja, mutta henkisellä puolella sillä on varmasti suurikin merkitys. Lopulta syytä voi hakea näistä kaikista teorioista tai vastaavasti jostain sellaisesta, mitä ulkopuoliset eivä näe.

Nykyisellä peli-ilmeellä finaalipaikkakin on kiven alla, mutta Suomelle suodaan nyt tauon myötä mahdollisuus kasvaa henkisellä puolella yhä paremmaksi joukkueeksi. Paniikkinappulaa ei kannata painaa, mutta parannettavaa riittää. Selvää on se, että Suomi on parempi joukkue, kun mitä tähän mennessä on nähty. Positiivisuuden kautta on mahdollisuus tehdä suuria tekoja.

Toivottavasti kriittinen kirvoitus herättää enemmän näyttämisen halua kuin päiden painumista.