Kaikki naisten MM-kisoja seuranneet ovat nähneet Suomen joukkueen otteista saman: Pallollinen avaaminen on vaikeaa, ja pienet epäonnistumiset ruokkivat epävarmuutta jolloin helpotkin asiat muuttuvat vaikeiksi. Syiksi Oka Oksanen tarjosi haastattelussa kisojen aikaisia pakkiloukkeja, ja Pääkallo-blogisti Joel Siltanen epämääräisen listan yleisiä syitä yleisön antamista paineista resurssien vähentämiseen. Varmasti todenperää kaikissa.
Minä tarjoan syyksi pallollisen alfanaaraan puuttumista alakerrasta yhdistettynä pallokontrollia vaativaan pelitapaan. Koko joukkue huutaa kipeästi sitä yhtä kuningatarta, joka purjehtii helpon näköisesti vastustajan kärkikarvaajan ohi, tai repii muotopuolustuksen kivalla rytmittävällä haastolla yhdistettynä oikea-aikaiseen no-look poikkariin. Sitä päällikköä, joka nauttii siitä että hän on se, jolle pallo annetaan kun vihun prässi on pahimmillaan ja mistään ei meinaa tulla mitään. Sitä, joka tekee pisteitä, antaa vaihtaa pallollisena, käyttää kelloa, hankkii vapareita ja ylivoimia. Kyllä te tiedätte mistä puhun.
Suomella oli tälläinen liideri Sanna Roiskon muodossa aina kisoihin valmistautumisen loppusuoralle asti, kunnes henkilökohtaiset syyt estivät kisoihin osallistumisen. Tilalle valitiin nuori Jenni Tikkanen Ruotsin Superliigasta. En pysty oikein arvioimaan Jenniä pelaajana, mutta jo pelkistä tilastoista voidaan todeta ettei kisoihin valittu samantyylistä pelaajaa. Tikkasen all-time statsit Superliigasta ja pleijareista ovat 68:ssa ottelussa saavutetut tehot 2+8. Roisko ehti samassa sarjassa kellottaa 42:ssa ottelussa 11+17, ja Suomen liigassa 101 pelissä 50+63. Jos teet maalin aina 34 pelin välein olet joko stay home-tyylinen pakki jonka tehtävä on antaa helppo syöttö viereen tai sitten joudut etupäässä puremaan tuppea vaihtopenkillä. Roisko ei ole ollut kumpaakaan koko urallaan, vaan nuoresta asti ratkaisija, vastuunkantaja, tähti.
Loukkeja ja sairastumisia tulee ja menee, eikä sota tai joukkue yhtä naista kaipaa. MM-joukkueen pelitapa saattaa kuitenkin kaivata, mikäli poissaolija on se jonka henkilökohtaisen taidon varaan on rakennettu paljon. Kyse ei ole pelkästään yksittäisistä suorituksista, vaan näiden onnistumisien tuomasta itseluottamuspuuskasta muissa pelaajissa, flow, kuten muodikkaasti tulee sanoa. Esimerkin voima on vaan niin valtava, niin hyvässä kuin pahassa.
Minusta Suomen kannattaisi tunnustaa tosiasiat, ja hyväksyä että tällä hetkellä peliä ei voi rakentaa keskialueella vaan se täytyy tehdä päädyssä. Meillä on erinomaiset ja taisteluvalmiit laiturit, jotka ovat valmiita voittamaan kahinapallot, sekä maalinälkäiset sentterit jotka kyllä pussittavat irtopallot säkkiin. Tiedän että nopeasti pallosta ”luopuminen” on henkisesti vaikeaa varsinkin valmennukselle, eikä totisesti edusta seksikästä ja modernia pelitapaa. So what, mestaruuttahan tässä haetaan joten ei muuta kuin longbooolia ristikulmaan ja halukkaat perään. Ei oo kaunista, mutta ei ole nykyinenkään Jutilointi. On aika paljon kivempaa pelata nöyrästi kulmaan ohjeistettuna kuin pakotettuna. Puolustaahan tässä systeemissä joutuu, joten 1-3-1 bussi maalin eteen, Mäkelä osaa kyllä poimia taskuista tulevat vedot kunhan ei poikkarit tuu perille.
Tsemii Suomi, nylkekää Sveitsi ja tuokaa Ruotsi!
Kirjoittaja on pitkän linjan sählymies, joka on valmentanut useita nais-, mies- ja junnujoukkueita. Tällä hetkellä hän luotsaa miesten kakkosdivarissa Erä Akatemiaa. Salibandyn lisäksi hän huseeraa suomalaisen baseballin parissa.
Viime kaudella Jere Kaistisella oli oma PolterGaistinen-blogi Pääkallo.fi-sivustolla.
Kyllähän tämä on valmentajasta kiinni.
Joukkue pelaa aina valmentajansa näköistä viisikko peliä.
Valmennus ei ole että kerrotaan: pelaa näin.
Se on sitä että saa pelaajat pelaamaan halutulla tavalla. Jos siinä ei onnistu niin ihan sama mikä on haluttu tapa.
Viisikkopelin lähes täydellinen puuttuminen on aika silmäänpistävä asia Suomen tämänhetkisessä joukkueessa. Ajoittain löytyy samalla sivulla olevia kaksikkoja tai kolmikkoja – oletettavasti seurajoukkueissa yhdessä pelaavia, mutta yhtenäisiä kentällisiä ei.
Tämä viittaa valmistautumisen epäonnistumiseen, johon voi olla useita syitä.
Kerrankin teksti, johon räkänokat eivät tule huutelemaan yksinkertaisesti siksi, että suurimmalla osalla ei ole vielä näkemystä sanoa mitään koko asiaan.
Samaa mieltä
Onpas kovia kommentteja.
”Kerrankin teksti, johon räkänokat eivät tule huutelemaan yksinkertaisesti siksi, että suurimmalla osalla ei ole vielä näkemystä sanoa mitään koko asiaan.” Hui. Tämähän se lienee salibandyyn keskittyneen median tarkoitus, harvat puhuu kommenteissa ja räkänokat pysyy poissa?
Nimimerkki ”Poro” on ilmeisesti tuon kommentin kanssa samaa mieltä. Oulusta riittävästi pelaajia joukkueessa?
Mutta itse blogin tekstistä. En tunne kirjoittajaa ollenkaan, vaikka ilmeisesti pitäisikin, koska kyseessä on ”…pitkän linjan salibandymies…”. Hänen kirjoittamastaan asiasta olen kyllä samaa mieltä. Tämä on peli, jossa on voittaakseen tehtävä enemmän maaleja kuin vastustaja. Pakki-pakki -syötöt eivät ole tämän ilmentymä.
Kun tietty Classicin puolustaja loukkaantui, ei Suomen joukkueen puolustuksessa näytä olevan yhtään pelaajaa, joka kykenisi luomaan pelotetta ja erityisesti tekemään konkreettisia asioita liittyen haastamiseen, pallon hyökkäysalueelle tuontiin, korkean karvauksen rikkomiseen jne. Minusta tämä on ihmeellistä, mutta näin näyttää olevan ilman tilastojakin ja siis pelkästään peliä katsomalla. Suomen maajoukkue makaa alhaalla, vaikka vastassa on teknisesti kaikin puolin heikompia vastustajia. Onko tämä puolustuksen kautta lähtevä pelitapa? Kertokaa viisaammat, minä olen nähnyt peleissä tähän asti vain järkyttävää alisuorittamista.
Ja kun joukkue makaa alhaalla pallon kanssa, on ollut nähtävissä monta kertaa junioripeleistä tuttu tilanne: hyökkäysketju yrittää liikkua vaihtelevalla menestyksellä luodakseen syöttäpaikkoja, kun puolustuspari syöttelee palloa keskenään. Viisikkoa ei ole, vaan kentällä on puolustajat ja hyökkäysketju. Kulunutta ilmausta lainatakseni: käsittämätöntä. Tällä en tarkoita kritisoida pelkästään joukkueen puolustusta, sillä jos viisikkopeli ei toimi on asiaan osallisena aina viisi pelaajaa kerrallaan.
Itse ihan muutaman kotimaan naisten liigan pelin nähneenä arvioisin, että pois lukien Ruotsi-peli olisi kaikki muut maajoukkueen pelit päättyneet ihan eri lukemiin, jos vastustajia vastassa olisi ollut kotimaan naisten liigan kärkijoukkueet. Ja rohkenen provosoida väittämällä, että ei ero missään leiripäivissä ole. Peliin täytyy löytyä rohkeutta käyttää omaa osaamistaan, tilannerohkeutta, luovuutta ja taitoa pallon kanssa. Naisten maajoukkue on tällä osa-alueella flopannut tähän mennessä täydellisesti.
Mikä on sitten tähän valmennuksen osuus, mikä pelaajien itsensä ja mikä vaikkapa vähentyneiden yhteisten leiripäivien? Viisaammat arvioikoon ja lytätköön samalla tämän koko tekstin. Uskon ja toivon kuitenkin, että naisten maajoukkueen esitykset kokevat ison suunnanmuutoksen välierässä Sveitsiä vastaan. Sen jälkeen finaalissa minulle riittäisi erittäin hyvään suoritukseen Ruotsin ROHKEA haastaminen pelin jokaisella osa-alueella. Lopetetaan tämä kyykkiminen ja alisuorituminen kautta linjan.
Loppuun vielä kaksi täysin off-topic-asiaa:
– Olisi kyllä hienoa, että MAAJOUKKUEEN päävalmentaja kykenisi ilmaisemaan itseään ja ajatuksiaan käyttäen englantia.
– Hienoa että YLE lähettää pelejä myös TV:ssä, mutta voisiko selostaja plus ex-miespelaaja-tähti ”asiantuntija” nähdä sen verran vaivaa, että tunnistaisivat Suomen pelaajat. Myötähäpeä on kiusallinen asia, kun katselee TV-lähetystä.
Poro on samaa mieltä Kaistisen tekstin kanssa.
Nimimerkki ”joo”:n provosointi ei nyt kyllä onnistu. En ole oululainen.