Kaikki naisten MM-kisoja seuranneet ovat nähneet Suomen joukkueen otteista saman: Pallollinen avaaminen on vaikeaa, ja pienet epäonnistumiset ruokkivat epävarmuutta jolloin helpotkin asiat muuttuvat vaikeiksi. Syiksi Oka Oksanen tarjosi haastattelussa kisojen aikaisia pakkiloukkeja, ja Pääkallo-blogisti Joel Siltanen epämääräisen listan yleisiä syitä yleisön antamista paineista resurssien vähentämiseen. Varmasti todenperää kaikissa.
Minä tarjoan syyksi pallollisen alfanaaraan puuttumista alakerrasta yhdistettynä pallokontrollia vaativaan pelitapaan. Koko joukkue huutaa kipeästi sitä yhtä kuningatarta, joka purjehtii helpon näköisesti vastustajan kärkikarvaajan ohi, tai repii muotopuolustuksen kivalla rytmittävällä haastolla yhdistettynä oikea-aikaiseen no-look poikkariin. Sitä päällikköä, joka nauttii siitä että hän on se, jolle pallo annetaan kun vihun prässi on pahimmillaan ja mistään ei meinaa tulla mitään. Sitä, joka tekee pisteitä, antaa vaihtaa pallollisena, käyttää kelloa, hankkii vapareita ja ylivoimia. Kyllä te tiedätte mistä puhun.
Suomella oli tälläinen liideri Sanna Roiskon muodossa aina kisoihin valmistautumisen loppusuoralle asti, kunnes henkilökohtaiset syyt estivät kisoihin osallistumisen. Tilalle valitiin nuori Jenni Tikkanen Ruotsin Superliigasta. En pysty oikein arvioimaan Jenniä pelaajana, mutta jo pelkistä tilastoista voidaan todeta ettei kisoihin valittu samantyylistä pelaajaa. Tikkasen all-time statsit Superliigasta ja pleijareista ovat 68:ssa ottelussa saavutetut tehot 2+8. Roisko ehti samassa sarjassa kellottaa 42:ssa ottelussa 11+17, ja Suomen liigassa 101 pelissä 50+63. Jos teet maalin aina 34 pelin välein olet joko stay home-tyylinen pakki jonka tehtävä on antaa helppo syöttö viereen tai sitten joudut etupäässä puremaan tuppea vaihtopenkillä. Roisko ei ole ollut kumpaakaan koko urallaan, vaan nuoresta asti ratkaisija, vastuunkantaja, tähti.
Loukkeja ja sairastumisia tulee ja menee, eikä sota tai joukkue yhtä naista kaipaa. MM-joukkueen pelitapa saattaa kuitenkin kaivata, mikäli poissaolija on se jonka henkilökohtaisen taidon varaan on rakennettu paljon. Kyse ei ole pelkästään yksittäisistä suorituksista, vaan näiden onnistumisien tuomasta itseluottamuspuuskasta muissa pelaajissa, flow, kuten muodikkaasti tulee sanoa. Esimerkin voima on vaan niin valtava, niin hyvässä kuin pahassa.
Minusta Suomen kannattaisi tunnustaa tosiasiat, ja hyväksyä että tällä hetkellä peliä ei voi rakentaa keskialueella vaan se täytyy tehdä päädyssä. Meillä on erinomaiset ja taisteluvalmiit laiturit, jotka ovat valmiita voittamaan kahinapallot, sekä maalinälkäiset sentterit jotka kyllä pussittavat irtopallot säkkiin. Tiedän että nopeasti pallosta ”luopuminen” on henkisesti vaikeaa varsinkin valmennukselle, eikä totisesti edusta seksikästä ja modernia pelitapaa. So what, mestaruuttahan tässä haetaan joten ei muuta kuin longbooolia ristikulmaan ja halukkaat perään. Ei oo kaunista, mutta ei ole nykyinenkään Jutilointi. On aika paljon kivempaa pelata nöyrästi kulmaan ohjeistettuna kuin pakotettuna. Puolustaahan tässä systeemissä joutuu, joten 1-3-1 bussi maalin eteen, Mäkelä osaa kyllä poimia taskuista tulevat vedot kunhan ei poikkarit tuu perille.
Tsemii Suomi, nylkekää Sveitsi ja tuokaa Ruotsi!
Kirjoittaja on pitkän linjan sählymies, joka on valmentanut useita nais-, mies- ja junnujoukkueita. Tällä hetkellä hän luotsaa miesten kakkosdivarissa Erä Akatemiaa. Salibandyn lisäksi hän huseeraa suomalaisen baseballin parissa.
Viime kaudella Jere Kaistisella oli oma PolterGaistinen-blogi Pääkallo.fi-sivustolla.