Joka lajilla on oma kehityshistoriansa, mutta mitä se salibandyssä? Miten laji on muuttunut evoluutionsa saatossa ja mitä kohti ollaan menossa? Entä mitkä ovat lajivaatimukset tänä päivänä?
Lajina salibandy on perinteikkäässä palloiluperheessä vastasyntyneen roolissa, joka on sen heikkous mutta toisaalta myös sen vahvuus. Nuorena lajin kasvaessa ja kehittyessä tapahtuu muutoksia todella nopeasti uutta tietoa sekä käytänteitä omaksutaan häkellyttävän vaivattomasti. Kehityksen kyydissä pysyminen edellyttää laji-ihmisiltä evoluution eri vaiheiden tiedostamista, jotta voidaan synnyttää näkemys siitä mihin olemme menossa.
Valmennus- ja johtamiskulttuurin kehittyminen
Lajikehityksen myötä salibandyvalmennuksesta on tullut kokonaisvaltaisempaa ja systemaattisempaan. Vaatimusten kasvaessa yksittäiset valmentajat ovat korvautuneet valmennustiimeillä, jossa jokaisella on oma vastuualueensa ja erikoisosaamisensa. Esimerkkeinä toimikoon maalivahti- ja fysiikkavalmentajat.
Tämän päivän salibandyssa päävalmentajat ovat tiimijohtajia, joilta vaaditaan niin pedagogisia valmiuksia kuin hyviä ihmissuhdetaitoja. Sosiaalisen median aikakaudella valmentajalta odotetaan myös esiintymistaitoja sekä kykyä toimia yhteistyössä eri sidosryhmien kanssa. Lajinäkyvyyden kasvaessa valmentajan painekenttä onkin muuttunut peruuttamattomalla tavalla.
2000-luvulle siirryttäessä ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuneet johtamiskulttuurin muutokset, eivät voi olla näkymättä salibandyn parissa. Auktoriteetit ovat menettäneet otettaan ja pelaajat odottavat valmentajiltaan tasavertaista kohtelua ihmisenä, jolle asiat on perusteltava.
Fyysisestä harjoittelusta itsestäänselvyys?
Fyysisessä harjoittelussa edelläkävijöinä ovat toimineet 1990-luvulla Josba ja 2000-luvulle tultaessa Tapanilan Erä sekä Seinäjoen Peliveljet. Lajin alkuaikoina fyysinen harjoitteluna on pitkälti toiminut lajisuoritus, mutta sittemmin siitä on tullut ympärivuotista ja suunnitelmallisempaa. Harjoittelua ohjaa lajianalyysi, jonka seurauksena pääpainopisteenä ovat muun muassa nopeusvoima, suunnanmuutosnopeus ja kokonaisvaltainen kehon symmetrinen toiminta.
Fyysisen harjoittelun monipuolistumisen myötä, harjoittelussa kyetään yhä paremmin huomioimaan yksilölliset tarpeet. Viime aikoina fyysistä harjoittelua on ohjannut testituloksista johdetut henkilökohtaiset harjoitus- ja kehittymissuunnitelmat. Alku- ja loppuverryttelyistä on tullut itsestään selvyyksiä, eivätkä huoltavaharjoittelua ja kuntoutumisprosessin tukeminen ole enää vieraita ajatuksia valmentajien keskuudessa.
Pelin kehittyminen
On itsestäänselvyys, että pelaajien taitotason, pelikäsityksen ja fyysisten ominaisuuksien kehittymisen myötä, on pelistä tullut nopeampaa ja fyysisempää. Pelin kehittyminen käynnistyi lajin järjestäytymisen myötä valmennusjohtoisesta puolustuspelivoittoisesta pelitavasta, joka oli helppo organisoida ja opettaa pelaajille. Pelaamista on leimannut vielä viime vuosiin asti selkeä pelipaikkakohtainen roolitus, jossa puolustajat on puolustajia ja hyökkääjät hyökkääjinä (vrt. Jääkiekko).
Maalipelien evoluutiossa pelin kehittyessä puolustusmuodostelma siirtyy yleensä hetkellisesti yhä lähemmäs omaa maalia. Näin on käynyt myös salibandyssa (vrt. Erä vuoden 2008-2010 finaaleissa). Puolustuspelin rikkomiseen on jatkuvasti kehitetty uusia hyökkäyspelisuunnitelmia, joissa on puolustuksen tavoin lähdetty liikkeelle hyvin organisoiduista ja ennalta määritetyistä liikemalleista. Puolustus- ja hyökkäyspelin välistä kissa ja hiiri leikkiä on jatkunut aina tähän päivään asti. Kansainvälisillä kentillä tämä on näkynyt esimerkiksi W-karvausmuodostelman syntymisenä ja sen purkamiseen kehitettyyn ns. Suomalaiseen lyhytsyöttöpelaamiseen ja rintamahyökkäyksiin pohjautuvana hyökkäyspelisuunnitelmana.
Viime aikoina salibandyssa on siirrytty systeemipelaamisesta pelitilannepelaamiseen, jota leimaa periaatteet ja pelitilannerooleihin pohjautuva pelaajakeskeinen lähestymistapa. Joukkuepelaamisessa on saatu alkukauden aikana miesten salibandyliigassa ja kansainvälisissä peleissä selkeitä viitteitä siitä, että lyhyt syöttöpeliä vastaan on löydetty puolustuspelilääke. Kun aikaisemmin puolustettiin keskialuetta kolmella pelaajalla (2-1-2 tai 1-2-2 muodostelmat) toimi alueellinen ylivoima ja rintamahyökkäykset. Tälle kaudelle useat joukkueet (esimerkiksi Tapanilan Erä ja SSV:n alkukausi) ovat nostaneet toisen puolustajan mukaan keskialueen puolustuspeliin, joka on tukkinut alueen. Tämä vaikuttanee edelleen hyökkäyspelin muotoutumiseen.
Mihin sitten ollaan menossa? Hyökkäyspelissä tyhjä tila jää keskialueen ylipuolustamisen jälkeen syvälle hyökkäysalueelle. Tämä tulee monipuolistamaan joukkueiden hyökkäyspelaamista, jossa lyhytsyöttöpelaamisen tueksi laaditaan pitkiin avaussyöttöihin perustuvia hyökkäyspelitapoja. Samaan aikaan pelaaminen on menossa yhä voimakkaammin koripallosta tuttuun Read and React –peliin, jossa pelaaminen perustuu pelitilannerooleissa pelaamiseen kentän eri osa-alueilla.
Psyykkisestä valmennuksesta valmentajan ydinosaamista
Psyykkinen valmennus oli pitkään salibandyssa harmaata aluetta, jota pidettiin jopa kirosana. Lajin kehittyessä sählystä vakavasti otettavaksi kilpaurheilumuodoksi on psyykkinen valmentautuminen ottanut oman luonnollisen paikkansa valmennusprosessissa. Kilpailun kiristyessä niin kansallisella kuin kansainvälisellä tasolla on psyykkisestä valmennuksesta tullut valmentajien ydinosaamista samalla tavalla kuin esimerkiksi pelitavan valmentaminen tai fyysinen harjoittelu.
Joukkueprosessiin liittyvät psyykkisen valmennuksen osa-alueet on usealle valmentajalle olleet itsestään selvyyksiä jo pitkään. Sen sijaan yksittäisen pelaajan henkisten ominaisuuksien huomioiminen ja kehittäminen on jäänyt vähäisemmälle. Viime vuosina tässä kuitenkin tapahtunut valtavaa kehitystä, josta saamme pitkälle kiittää Petteri Nykkyä ja hänen mainiota teostaan Alkemisti, jossa Nykky kuvaa hyvin valmennusprosessin toteuttamista etenkin henkisten ominaisuuksien osalta.
Tulevaisuudessa joukkueiden psyykkinen valmennus tulee mitä todennäköisemmin keskittymään entistä voimakkaammin yksittäisen pelaajan itsetutkiskelu taitojen ja reflektiivisen osaamisen kehittämiseen. Laji elää murrosvaiheessa, jossa pelaajilta vaaditaan voimakasta sitoutumista harjoitteluun, mutta vastapainoksi ei voida tarjota seurojen puolesta ainakaan suurta taloudellista korvausta. Tämä pakottaa valmentajat voimakkaammin huomioimaan pelaajat kokonaisvaltaisena yksilönä, jonka elämäntilanne antaa raamit harjoittelulle ja pelaamiselle.
Mielenkiintoinen kirjoitus. Herätti paljon ajatuksia. Kuten esim. löytää pelaajalle paikka mihin hän oikeasti kuuluu? Ja ennen kaikkea että hän itse sen löytää.
Vihdoin tuli pääkalloon bloggaaja jota jaksaa seurata ja lukea.
rakkikoira: Itse ajattelisin, että jokaisen pelaajan tulisi hallita yhä enemmän erilaisia pelipaikkoja. Tämä johtuu juuri tuosta ”read and react” -tyyppisestä pelitavasta, mihin ollaan menossa.
Junioreissa pyritäänkin hyvin useissa seuroissa pyörittämään ketjuja ja pelipaikkoja suhteellisen paljon. Tämä antaa selkeämmän kokonaiskuvan pelistä. Näin junnu tietää ja tuntee jokaisen lajin edellytyksen, eikä profiloidu vain yksipuoliseksi pelaajaksi. Nykyään alkaa miestenkin tasolla näkymään yhä enemmän monen pelipaikan pelaajia (Oilersin Talvitie, SPV:n Taurama tai Kuusela, SSV:n Meyer yms.)
Vain omaa ajatustenjuoksua, ei perustu pitkällisiin tutkimuksiin. 🙂
Mendezille: mieleen tulee myös muuan Tero Tiitu…
Tiitua en ottanut esimerkkeihin siksi, että omasta mielestäni puolustajana ei sitä tasoa, mitä muuten on. Pallollisena tottakai parhaimmistoa, mutta pallollista puolustavana ei erikoisen hyvä. Tämäkin on vain yksi mielipide.
Erityisesti OLS:ssa on varmaan pyritty usean pelipaikan hallitsevien pelaajien kehittämiseen? A-ikäisistä Veikkola, Turulat ja Tornberg esimerkkinä monipuolisista pelaajista. Unelmapelaajia valmentajalle.
Nuo pelipaikat ja pelipaikkojen nimeäminen on sinänsä mielenkiintoista, että se myös leimaa niitä ominaisuuksia mitä pelaajalta odotetaan. Salibandyssä pelipaikat on nimetty samalla tavalla kuin jääkiekossa, on puolustajat ja hyökkääjät. Tämä on kärjistetysti johtanut siihen, että pakit puolustaa ja hallitsevat sen kolmen metrin syötön lähimmälle pelaajalle. Näin räikeästihän se ei siis oikeasti mene mutta pakit on pakkeja. Isoja, kovia ja periksiantamattomia. Joku saattaa olla jopa hyökkäävä pakki mutta silti pakki.
Mitäs jos lajin evoluutiossa puolustajat olisikin nimetty kuten koripallossa. Toinen puolustaja olisi vaikka pelinrakentaja ja toinen laukova alamies. Vaikka peli olisi sama, niin väittäisin että näkisimme erilaisia puolustajia. Taitureita jotka vapauttaisivat voimalauturit maalintekoon. Puolustajat ovat kuitenkin salibandyssä tärkeimpiä pelinrakentajia mutta silti heihin ei mielletä raipemaisia mielikuvia. Pakit on pakkeja. Ja jos roolit olisi joskus nimetty eri tavalla, koskisi puolustusvelvoite myös maalintekijöitä..;)
Nimimerkki Ähky on tainnut lukea Sapir-Whorfin -hypoteesin: Kieli muovaa ajattelua ja sitä todellisuutta, missä elämme, maailmankäsitystä.
Näin myös salibandyssa.
Sapir-Whorfini on vielä lukematta. Toisaalta se on hyvä, että pakit on pakkeja, sillä jos asiat olisivat toisin, olisi päätylaudasta prässääminen kohtuuttoman riskin sisältävää ajanhukkaa.