Salibandy on vasta kasvava laji. Kaikki tajuavat sen. Suurelle yleisölle on kuitenkin usein tuntematonta, mitä se käytännössä tarkoittaa. Kasvua tapahtuu nimittäin muutenkin kuin kärkimaiden ammattimaistumisen ja urheilullisen tason nousun myötä. Kasvua tapahtuu maissa, joissa lähdetään nollatasolta ja sitä tapahtuu maissa, joissa lajia on pelattu jo tovi, mutta se ei ole saavuttanut vielä järin merkittävää jalansijaa.

Kerron kuluvan kauden aikana jonkin verran kuulumisia Saksasta. Erittelen eri aspekteja Bundesliigasta niin joukkueiden kuin pelaajien näkökulmasta, sekä taktisten asioiden osalta. Avaan myös urheilukulttuuria ja maan potentiaalia kansainvälisessä sählyskenessä. Mukaan tulee varmasti ripoteltua myös hieman omia fiiliksiä.

Liikkeelle on kuitenkin lähdettävä perusasioista. Mikä on Bundesliigan taso ja millainen jalansija niin pienellä lajilla kuin salibandy, on niin valtavassa urheiluvaltiossa kuin Saksa.

Ketä siellä pelaa? No, joukkueita on kymmenen. Etukäteen vahvimmat ovat UHC Sparkasse Weissenfels, jota itse edustan, MFBC Löwen Leipzig, Red Devils Wernigerode ja Piranhas Hampuri. Näiden jälkeen listataan sarjanousija Red Hocks Kaufering, TV Lilienthal Wölfe sekä pääkaupungin BA Tempelhof Berlin. Kehnoimmat jengit ovat UHC Döbeln, Floor Fighters Chemnitz sekä Unihockey Igels Dresden.

Ennakkoasetelmat eivät ole vastanneet tällä kaudella totuutta, vaan pelit ovat alkukaudesta menneet paljolti ristiin. Me, UHC Weissenfels, johdamme sarjaa neljän pisteen turvin, mutta meidän taaksemme on kiilannut sarjanousija Kaufering ennen viime kauden mestaria, Löwen Leipzigia ja Red Devils Wernigerodea. Tämä on monella tapaa hyvä asia sarjalle, jossa ennakkoon kovat ovat olleet vuodesta toiseen kovia ja ennakkoon huonot sen sijaan huonoja.

Salibandyn kannalta Bundesliiga on varsin hämmentävä sarja. Pelissä näkyy vauhti, mikä on varmasti lainattu sveitsiläisestä pelityylistä. Toisesta rajanaapurista, Tsekistä, on sen sijaan tuotu sääntöjen rajamailla liikkuva fyysinen peli. Urheilullisesti täällä ollaan kovassa kunnossa. Suomessa jopa kakkosdivaritasolla näkyy paljon pelaajia, joista näkee, että kesällä on vedetty lenkkiä enemmän makkaran muodossa ja urheilujuoman sijaan on nautittu ohrapirtelöä. Täällä ei ole vielä tähän mennessä tullut missään jengissä vastaan oikeasti huonokuntoisia pelaajia. Se kertoo tietysti myös lähtökohtaisesta asenteesta urheilua kohtaan täällä.

Tasoa on vaikea verrata mihinkään suomalaiseen sarjaan, mutta lähimpänä totuutta on varmasti jo mainistemani kakkosdivari. Pelitaidoiltaan ja -käsitykseltään täällä osa porukoista on jopa huonompia kuin Suomen kolmanneksi korkeimmalla tasolla, mutta parhaat ovat kyllä sitten parempia.

Esimerkiksi uskallan pahemmin värittämättä väittää, että meidän joukkueemme UHC Weissenfels olisi luultavasti viime kauden Divarissa taktisen osaamisen ja pelillisten avujen osalta voinut olla jopa alemmassa keskikastissa. Se, mikä olisi meidät tuosta sarjasta tiputtanut, olisi ollut fyysisyys, tai pikemminkin sen puute. Täällä pelataan kyllä kovaa, mutta harvoin oikein. Tsekkiläisestä salibandysta tutut taklaukset ja jopa pienet sikailut näkyvät kentällä, mutta normaali 1v1- ja kulmavääntäminen on täällä aimo askelia kärkimaita perässä. Yhtenä ongelmana voi pitää myös materiaalin kapeutta. Kärkijengienkin kohdalla pelin taso tippuu roimasti, mikäli jokunen avainpelaaja on poissa.

Eroja joukkueiden välillä tekemisessä on hirveästi ja siitä kerron seuraavissa teksteissäni lisää. On kuitenkin mukava huomata, että lähes joka porukasta löytyy ulkomaisia pelaajia, jotka enemmän tai vähemmän tuovat omalta osaltaan tietotaitoa joukkueille paremmista sählymaista. Tsekkipelaajat ovat täällä yleisiä, mutta näkyy täällä myös suomalaisia, ruotsalaisia ja sveitsiläisiä pelimanneja. Myös jokunen saksalainen on käynyt kokeilemassa siipiään kotimaan rajojen ulkopuolella ja saattanut jopa oppia uusia asioita lajista reissullaan.

Salibandy on Saksassa todella pieni laji. Suomalainen jääkiekkoyhteiskunta ei ole mitään verrattuna siihen, mitä jalkapallo on täällä. Isoja joukkuelajeja on muitakin, kuten koripallo, lentopallo ja käsipallo. Tuollaisten takaa on vaikea salibandyn ponnistaa. Urheilukulttuurin massiivinen kansallinen asema onkin tällaisessa tilanteessa niin etu kuin haitta. Hyvät puolet näkyvät muun muassa siinä, että urheilijat tosiaan ovat urheilijoita ja oli peleissä sitten 50 tai 500 silmäparia seuraamassa, rumpu soi ja meteliä riittää. Markkinointi ja yhteistyö seurojen välillä on kasvussa koko ajan ja asioita tehdään lajin eteenpäin viemiseksi oikein. Työ on myös helppoa siinä mielessä, että laji tuntuu kiinnostavan, heti kun ihmiset sen löytävät.

Isommat lajit ja niiden vankkumaton suosio tekee salibandyn matkasta kuitenkin pitkän ja etenkin isoilla paikkakunnilla varsinaisen jalansijan saavuttaminen on todella hankalaa. Itse asun pienessä ja piskuisessa Weissenfelsissä, jossa salibandy on aika iso juttu. Täällä meitä ulkomaalaispelaajiakin kohdellaan kuin oikeita ammattilaisurheilijoita, mikä olikin kyllä alkuun tällaiselle kakkosdivaripelurille kummallinen asia.

Yhteenvetona Bundesliigassa ja saksalaisessa salibandyssa näen aika paljon potentiaalia, eikä täällä salibandyn tarvitse nousta edes yhtä isoksi lajiksi kuin se on Suomessa tai Ruotsissa, että se pystyy tuottamaan hyviä pelaajia ja nousta lähemmäs reikäpallon kärkimaita. Potentiaalin ulosmittaaminen on se hankalin asia. Tänne kaivataan rutkasti lisää tietotaitoa, sekä järkeviä ratkaisuja lajin tunnetuksi tekemiseksi, jotta nuo olemassa olevat mahdollisuudet käytetään hyödyksi. Urheilla täällä osataan kyllä, mutta lajitaidot ja -tietämys tarvitsevat parannusta.

Pintaraapaisu on nyt tehty ja seuraavassa tekstissäni aion kertoa hieman Bundesliigan suomalaispelaajista, sekä siitä, miltä salibandy Saksassa näyttää yksilön näkökulmasta. Tuon myös esille eroja joukkueiden jokapäiväisestä tekemisestä korostaakseni sitä, miten eri asia on pelata sarjan kärkijoukkueessa, kuin taulukon peräpäässä majailevassa porukassa. Toisin sanoen, sählyniilot hoi, pysykää kuulolla!