Saksan Bundesliiga. Ei sano salibandyssa oikeastaan mitään. Kuka sinne menee pelaamaan? Siellä varmaan maksetaan paljon, että viitsii lähteä?

Keskustelu aukesi mukavasti blogini avauslohkaisulla. Muun muassa edellä mainitut kommentit ja kysymykset nousivat pintaan. Tällä kertaa vastaankin noihin kysymyksiin kertomalla suomalaispelaajista Saksassa. Luetteloin hieman, ketä Bundesliigassa pelaa, missä he ovat pelanneet aiemmin ja miksi he päättivät lähteä Bundesliigaan. Avaan myös sitä, miten heidän tietotaitonsa otetaan huomioon seurassa ja mitä kuuluu heidän arkeensa.

Bundesliigan piikkipaikkaa pitää tällä hetkellä UHC Sparkasse Weissenfels. Sarjakärjen riveissä pelaa pistepörssiä johtava suomalainen, Oskari Kangas, sekä allekirjoittanut. Kangas on Lappeenrannan NST:n kasvatti, joka on viettänyt kaksi edellistä kauttaan Sveitsissä, NLB:hen tälle kaudelle nousseen Iron Marmots Davos-Klostersin riveissä. Kangas on seuramme edustusjoukkueen apuvalmentaja ja etenkin hänen taktista osaamistaan käytetään paljon hyödyksi joukkueemme jokapäiväisessä tekemisessä. Hän on käytännössä töissä seuralla, eikä tee juuri muita töitä. Kangas lähti Sveitsiin aikoinaan töiden perässä ja nyt pelkästään salibandyn parissa toimiminen olikin yksi syistä, miksi hän katsoi parhaaksi tulla Saksan maaperälle.

Itse olen pelannut lähes koko ”urani” alasarjoja SB Kauhajoen riveissä, viime kaudella siis Pohjanmaan kakkosdivarissa. Yhden kauden pelasin Divaria Woodcuttersissa ja tavoitteena on satsata tähän rakkaaseen sählyyn vielä sen verran, että Divaripelejä pääsisi uudemman kerran kokeilemaan. Siinä olikin yksi syy Saksaan lähdölle omalla kohdallani. Yhdeksän kuukauden pestistä noin neljän kuukauden verran teen osa-aikaduunia (kolme kertaa viikossa, muutama tunti päivässä) ja toimin seuran naisjoukkueen toisena valmentajana, Kankaan aisaparina. Näin ollen aikaa velvollisuuksien ulkopuolelle jää paljon ja pystyn satsaamaan treenaamiseen paremmin kuin koskaan aiemmin. Otteluiden taso ei silti ole kaikki kaikessa, vaikka kehitystä helpottaisi tottakai huomattavasti kovien otteluiden isompi määrä.

Sarjassa toisena olevan Red Devils Wernigeroden paidassa pelaavat Joni Liikanen ja Juha-Pekka Kuittinen. Salibandyliigassakin M-Teamia ja Tapanilan erää edustanut Liikanen on seurassa toista kautta ja hänen osaamistaan käytetään samoin hyväksi, kuin Kankaan tietotaitoa Weissenfelsissä. Viime kaudella Liikanen valmensi seuran vanhinta juniorijoukkuetta ja tällä kaudella hän on ollut sen lisäksi edustusjoukkueen päävalmentajan apuna paljon, ottamalla muun muassa vetovastuun treeneistä kerran viikossa. Ulkomailla pelaaminen kiinnosti Liikasta ja Saksa valikoitui kohdemaaksi tyttöystävän vaihto-opiskelupaikan myötä. Töitä Liikanen tekee jonkin verran etänä Suomeen. Toiseksi kaudeksi oli miehen omien sanojen mukaan helppo jäädä, kun tiesi mitä odottaa.

Kuittinen on pelannut Wernigerodessa myös aiemmin, mutta viime talvi vierähti Sveitsin pääsarja NLA:ssa, Unihockey Mittellandin joukkueessa. Suomessa mies pelasi pitkään Divaria Loviisan Torissa ennen ulkomaille lähtöään. Hän työskentelee pelaamisen ohella 3-4 kertaa viikossa varastohommissa. Kuittisen neuvot ja mielipiteet otetaan seurassa huomioon ja etenkin yksilötasolla nuoret pelaajat kyselevät ahkerasti asioita.

Kuittisen ulkomaille lähtöön oli selkeä syy. Viisi kautta Divarissa alkoi maistua puulta ja Wernigerode antoi mahdollisuuden Bundesliigassa pelaamiseen. Välissä koettu Sveitsin liiga oli Kuittisen omien sanojen mukaan myös hieno kokemus ja kiinnostusta olisi ollut jäädä vielä pidemmäksi aikaakin, mutta muut asiat toivat takaisin Saksaan ja Wernigerodeen, jossa mies kertoo viihtyvänsä paremmin kuin mallikkaasti.

Hallitseva mestari, viidentenä sarjassa oleva MFBC Löwen Leipzig, hommasi tälle kaudelle myös kaksi suomalaispelaajaa. Atte Ronkanen ja Henrik Koivistoinen siirtyivät seuraan kakkosdivariseura PoNoVosta. Kummankin kasvattajaseura on Lappeenrannan NST.

Leipzigin suomalaisten arkeen kuuluu rutkasti salibandya, sillä kaksikko valmentaa seurassa juniorijoukkueita neljästi viikossa ainoana työnään. Vinkkejä kysellään ja käytetään hyväksi myös edustusjoukkueen kohdalla. Ronkasen ja Koivistoisen siirto tuli aiheelliseksi jälkimmäisenä mainitun käytyä Leipzigissa salibandyturnauksessa viime vuonna. Duo päätti tarttua tilaisuuteen ja lähteä tarkastamaan Bundesliigan tasoa ja ulkomailla pelaamista.

Kaikkien suomalaisten ääntä ei tekstissä ole kuuluvilla(edellä mainittujen lisäksi Saksassa pelaavat Jani Karonen, Hampuri, Toni Lehtinen, Leipzig, Joonas Kuisma, Berliini). Kuvan suomalaisten pelaajien arjesta Saksassa ja Bundesliigassa kuitenkin saa. Yhteenvetona voikin todeta, että ykkösasiat, mitä Saksa salibandymaana pystyy suomalaiselle pelaajalle tarjoamaan ovat elämykset ja kokemukset. Ulkomailla asuminen irrottaa arjesta Suomessa kohtuullisen paljon. Myös urheilukulttuurin osalta kokemus on silmiä avaava. Kovien pelien puutteesta huolimatta voin kokemuksen äänellä kertoa, että on huomattavasti miellyttävämpää olla askissa salibandyn Bundesliigan ottelutapahtumassa kuin Suomen kakkosdivarin tai jopa Divarin vastaavassa, kun yleisö elää oikeasti peleissä mukana.

Rikastumaan Bundesliigassa pelaamisella ei pääse, mutta seurat pystyvät takaamaan ulkomaan avuille toimeentulon. Bundesliigassa pystyy varmasti Suomessa korkeimmilla tasoilla pelannut pelaaja jäähdyttelemään ja vetämään lungimmin, mutta vastaavasti tavoitteellinen sählyniilo saa ainakin osissa seuroista hyvät olosuhteet ammattimaiselle harjoittelulle. Urheilullisesti ja itse salibandyn kannalta on tottakai paljon itsestä kiinni, miten paljon haluaa kehittyä. Taktisesti täällä ollaan isoja harppauksia Suomea perässä, mutta muun muassa yksilötaidot, fysiikka ja vastuullisemmassa roolissa kasvavan itseluottamuksen tuoma kypsyys pelin sisällä ovat asioita, joissa voit kehittää itseäsi Saksan kaltaisessa pienemmässä sählyvaltiossa.

Suomessa joudut treenaamaan ja pelaamaan opiskelun tai päivätyön tai jopa molempien ohella. Bundesliigapelaajan arkipäivään kuuluu aamuheräämisen jälkeen muutama tunti duunia, kenties omatoimiset treenit päiväsaikaan sekä joukkueen kanssa illalla. Lajitaitojen jälkijunaisuus ja taktisen osaamisen puute isossa kuvassa ovat miinuksia, mutta urheilulliseen elämään ja ammattimaiseen harjoitteluun on hyvät, monella tapaa helpommat raamit kuin vaikkapa 40 tunnin työviikon ohessa. Oman tietotaidon myötä on myös mahdollista auttaa seuroja ja sitä kautta saksalaista salibandya eteenpäin.

Seuraavassa tekstissä avaan Bundesliigan pelillistä tasoa ja sitä, miten sarjan isot tasoerot näkyvät joukkueiden kesken ja niiden sisällä. Peilaan myös isoimpia kaukalon sisäpuolisia eroja suomalaiseen salibandymaisemaan. Keski-Euroopasta kuuluu siis pian uudelleen.