Tämä blogiteksti ei tule antamaan vastausta otsikon kysymykseen, sillä minä en sitä tiedä. Kovin yksimielisiä eivät tosin tunnu olevan minua paremmat asiantuntijatkaan.
Jalkapallon puolella juniorityötä on kehitetty viime aikoina halki Suomen. Monen mielestä yksi merkittävimpiä askeleita kehitystiellä on ollut Sami Hyypiä Akatemia, joka keskittyy huippu-urheilun vaatimusten mukaisen jalkapallotoiminnan kehittämiseen lapsesta aikuiseksi. Omien sivujensa mukaan SHA on suomalaisen jalkapallon valmennus-, tutkimus- ja kehitystoiminnan henkinen koti. Akatemian johtaja Kyösti Lampinen on julkisesti painottanut useissa yhteyksissä, että jalkapallo on varhaisen erikoistumisen laji. Samaan aikaan kuitenkin esimerkiksi maajoukkuevalmentaja Mixu Paatelainen puhui vahvasti monipuolisen harrastamisen tärkeydestä lasten kohdalla. Edes suuren lajin sisällä asiasta ei siis vallitse täydellistä konsensusta.
Monilajisuuden puolesta puhuvat käyttävät usein samoja argumentteja. Viitataan Teemu Selänteeseen ja Jari Litmaseen, kuinka hekin ovat olleet vielä teini-iässäkin Suomen huippua myös kakkoslajissaan ja pärjänneet ihan mukavasti urillaan vaikka eivät varhain erikoistuneetkaan. Mutta onko tämä argumentti enää pätevä? Ehkä kansainvälinen kilpailu on tiivistynyt, ja nostanut näin vaatimustasoa. Kyllähän Petteri Nummelinin isä Timo pelasi pääsarjatasolla vuosikaudet sekä jalkapallossa että jääkiekossa, mutta enää tällaista ei näe. Ajat ovat kiistatta muuttuneet, eikä kukaan tiedä sitäkään, olisi Selänteestä tullut vielä parempi, jos hän juniorivuosinaan käyttänyt kaikki futikseenkin tuhlatut vuodet jääkiekon parissa.
Olen toiminut salibandy- ja jalkapallovalmentajana samanaikaisesti jo vuosikausien ajan. Lisäksi omassa perheessä on 02- ja 09-syntyneet pojat, jotka molemmat harrastavat molempia lajeja. Näin ollen seuraan hivenen surullisena, kun jo 10-vuotiaat lapset joutuvat lopettamaan toisen lajin, vaikka sen parissa viihtyvät ja pärjäävätkin hyvin. Jalkapalloseurojen kehittynyt juniorityö on johtanut siihen, että kesälajista puhuminen johtaa pahasti harhaan. 4-vuotiaallakin on mahdollisuus treenata pari kertaa viikossa lähes ympäri vuoden, ja kouluikään tultaessa puhutaan jo neljästä ohjatusta harjoitustapahtumasta viikkotasolla.
Kun 10-vuotiaalla jalkapallojuniorilla on keskellä talvea viisi harjoitusta viikoittain, ei toiselle lajille välttämättä löydy enää aikaa. Pidän paljon Vepsun 05-junioreiden toimintaperiaatteessa. Joukkueella on 4 harjoitusta viikossa. Ajatuksena on, että ne jotka pelaavat vain jalkapalloa saavat niin paljon harjoitusta että voivat kehittyä ikäluokan vaatimusten mukaisesti, ja taas toisaalta toivotaan, että muiden lajienkin harrastajat pystyvät viikon neljästä tapahtumasta osallistumaan edes yhteen tai kahteen, ja pysyvät näin mukana. Heille lajiharjoitusta tulee ehkä vähemmän, mutta monipuolisuutta sitten muiden lajien kautta. Joukkueen valmennustiimissä on muuten kohtalaisesti näkemystä ja kokemusta, kun mukana ovat niin Henri Sillanpää kuin Tero Koskelakin…
Riippumatta siitä montako lajia nuori harrastaa, tulisi harjoittelun lapsuuden herkkyyskausina olla monipuolisesti eri ominaisuuksia kehittävää. Esimerkiksi jalkapallon puolella on tehty hyviä toimenpiteitä tämän turvaamiseksi. Koulutetut valmennuspäälliköt ja ammattivalmentajat tarjoavat edellytykset oikeanlaisen harjoitusohjelman laadintaan ja toteuttamiseen. Lisäksi yhteistyön merkitys eri osa-alueiden osaajien kesken on ymmärretty. Käydään yleisurheiluvalmentajan johdolla juoksu- ja loikkatreeneissä, sekä painisalilla kehittämässä ketteryyttä ja koordinaatiota.
Itse salibandyn puolella tunnustan tässä kohdin rajallisuuteni, ja myönnän auliisti, että omalla osaamisellani en välttämättä kykene tarjoamaan kaikkia niitä ärsykkeitä, joita lapsen liikunnallisuuden optimaalinen kehittäminen vaatii. Tästä syystä en ikinä kehottaisi, saati painostaisi ketään joukkueestani jättämään muita harrastuksia salibandyn takia.
Karkeasti puolet meidän pelaajista pelaa edelleen myös jalkapalloa. Vielä useampi on aiemmin pelannut. Entisiä jääkiekon harrastajia on noin neljännes, lisäksi löytyy hiihtäjää, yleisurheilijaa, koripalloilijaa, motocross-kuskia ja mikroautoilijaa sekä entistä uimaria. Raakasti yleistäen muita lajeja harrastavat, ja niissä hyvin pärjäävät ovat myös salibandyn puolella tällä hetkellä parhaita pelaajiamme. Tämä tietysti selittyy suurelta osin näiden liikunnallisella lahjakkuudella, mutta myös monipuolisella ja laadukkaalla harjoittelulla, jos vertailukohtana ovat ne jotka pelaavat vain salibandya muutaman kerran viikossa.
Samaan aikaan kuitenkin kannan huolta siitä, miten käy niille lapsille, jotka olosuhteiden pakosta jättävät muut harrastukset ja satsaavat yhteen lajiin. Tältä polulta voi varmasti kasvaa niitä tulevaisuuden tähtipelaajia, mutta selvästi suurempi osa tulee kuitenkin tippumaan matkan varrella kärryiltä. Tässä kohtaa toisen lajin pariin palaaminen voi olla haastavaa, ja pelaaminen saattaa jatkua enemmän playstationin parissa. Toivottavasti valmentajat yli lajirajojen kunnioittavat lasten oikeutta olla lapsi, harrastaa ja liikkua monipuolisesti. Harjoitella ja pelata voi tosissaan, mutta liian vakavaa toiminta ei saisi olla. Lajivalintojen tulisi tapahtua lapsen ehdoilla, ei auktoriteettiasemassa olevan aikuisen painostuksen seurauksena. Ainoa mitä seurojen ja valmentajien tulisi tehdä, olisi hoitaa oma toimintansa niin hyvin kuin mahdollista. Tällöin mukana pysyvät kyllä kaikki ne jotka todella haluavat lajia harrastaa, muista ei kannatta liikaa murehtiakaan. Jos ei sydän ole täysillä mukana, enemmin tai myöhemmin se harrastus loppuu kuitenkin.
Teksti: Tero Nurmi, @teronurmi