Tämä blogiteksti ei tule antamaan vastausta otsikon kysymykseen, sillä minä en sitä tiedä. Kovin yksimielisiä eivät tosin tunnu olevan minua paremmat asiantuntijatkaan.
Jalkapallon puolella juniorityötä on kehitetty viime aikoina halki Suomen. Monen mielestä yksi merkittävimpiä askeleita kehitystiellä on ollut Sami Hyypiä Akatemia, joka keskittyy huippu-urheilun vaatimusten mukaisen jalkapallotoiminnan kehittämiseen lapsesta aikuiseksi. Omien sivujensa mukaan SHA on suomalaisen jalkapallon valmennus-, tutkimus- ja kehitystoiminnan henkinen koti. Akatemian johtaja Kyösti Lampinen on julkisesti painottanut useissa yhteyksissä, että jalkapallo on varhaisen erikoistumisen laji. Samaan aikaan kuitenkin esimerkiksi maajoukkuevalmentaja Mixu Paatelainen puhui vahvasti monipuolisen harrastamisen tärkeydestä lasten kohdalla. Edes suuren lajin sisällä asiasta ei siis vallitse täydellistä konsensusta.
Monilajisuuden puolesta puhuvat käyttävät usein samoja argumentteja. Viitataan Teemu Selänteeseen ja Jari Litmaseen, kuinka hekin ovat olleet vielä teini-iässäkin Suomen huippua myös kakkoslajissaan ja pärjänneet ihan mukavasti urillaan vaikka eivät varhain erikoistuneetkaan. Mutta onko tämä argumentti enää pätevä? Ehkä kansainvälinen kilpailu on tiivistynyt, ja nostanut näin vaatimustasoa. Kyllähän Petteri Nummelinin isä Timo pelasi pääsarjatasolla vuosikaudet sekä jalkapallossa että jääkiekossa, mutta enää tällaista ei näe. Ajat ovat kiistatta muuttuneet, eikä kukaan tiedä sitäkään, olisi Selänteestä tullut vielä parempi, jos hän juniorivuosinaan käyttänyt kaikki futikseenkin tuhlatut vuodet jääkiekon parissa.
Olen toiminut salibandy- ja jalkapallovalmentajana samanaikaisesti jo vuosikausien ajan. Lisäksi omassa perheessä on 02- ja 09-syntyneet pojat, jotka molemmat harrastavat molempia lajeja. Näin ollen seuraan hivenen surullisena, kun jo 10-vuotiaat lapset joutuvat lopettamaan toisen lajin, vaikka sen parissa viihtyvät ja pärjäävätkin hyvin. Jalkapalloseurojen kehittynyt juniorityö on johtanut siihen, että kesälajista puhuminen johtaa pahasti harhaan. 4-vuotiaallakin on mahdollisuus treenata pari kertaa viikossa lähes ympäri vuoden, ja kouluikään tultaessa puhutaan jo neljästä ohjatusta harjoitustapahtumasta viikkotasolla.
Kun 10-vuotiaalla jalkapallojuniorilla on keskellä talvea viisi harjoitusta viikoittain, ei toiselle lajille välttämättä löydy enää aikaa. Pidän paljon Vepsun 05-junioreiden toimintaperiaatteessa. Joukkueella on 4 harjoitusta viikossa. Ajatuksena on, että ne jotka pelaavat vain jalkapalloa saavat niin paljon harjoitusta että voivat kehittyä ikäluokan vaatimusten mukaisesti, ja taas toisaalta toivotaan, että muiden lajienkin harrastajat pystyvät viikon neljästä tapahtumasta osallistumaan edes yhteen tai kahteen, ja pysyvät näin mukana. Heille lajiharjoitusta tulee ehkä vähemmän, mutta monipuolisuutta sitten muiden lajien kautta. Joukkueen valmennustiimissä on muuten kohtalaisesti näkemystä ja kokemusta, kun mukana ovat niin Henri Sillanpää kuin Tero Koskelakin…
Riippumatta siitä montako lajia nuori harrastaa, tulisi harjoittelun lapsuuden herkkyyskausina olla monipuolisesti eri ominaisuuksia kehittävää. Esimerkiksi jalkapallon puolella on tehty hyviä toimenpiteitä tämän turvaamiseksi. Koulutetut valmennuspäälliköt ja ammattivalmentajat tarjoavat edellytykset oikeanlaisen harjoitusohjelman laadintaan ja toteuttamiseen. Lisäksi yhteistyön merkitys eri osa-alueiden osaajien kesken on ymmärretty. Käydään yleisurheiluvalmentajan johdolla juoksu- ja loikkatreeneissä, sekä painisalilla kehittämässä ketteryyttä ja koordinaatiota.
Itse salibandyn puolella tunnustan tässä kohdin rajallisuuteni, ja myönnän auliisti, että omalla osaamisellani en välttämättä kykene tarjoamaan kaikkia niitä ärsykkeitä, joita lapsen liikunnallisuuden optimaalinen kehittäminen vaatii. Tästä syystä en ikinä kehottaisi, saati painostaisi ketään joukkueestani jättämään muita harrastuksia salibandyn takia.
Karkeasti puolet meidän pelaajista pelaa edelleen myös jalkapalloa. Vielä useampi on aiemmin pelannut. Entisiä jääkiekon harrastajia on noin neljännes, lisäksi löytyy hiihtäjää, yleisurheilijaa, koripalloilijaa, motocross-kuskia ja mikroautoilijaa sekä entistä uimaria. Raakasti yleistäen muita lajeja harrastavat, ja niissä hyvin pärjäävät ovat myös salibandyn puolella tällä hetkellä parhaita pelaajiamme. Tämä tietysti selittyy suurelta osin näiden liikunnallisella lahjakkuudella, mutta myös monipuolisella ja laadukkaalla harjoittelulla, jos vertailukohtana ovat ne jotka pelaavat vain salibandya muutaman kerran viikossa.
Samaan aikaan kuitenkin kannan huolta siitä, miten käy niille lapsille, jotka olosuhteiden pakosta jättävät muut harrastukset ja satsaavat yhteen lajiin. Tältä polulta voi varmasti kasvaa niitä tulevaisuuden tähtipelaajia, mutta selvästi suurempi osa tulee kuitenkin tippumaan matkan varrella kärryiltä. Tässä kohtaa toisen lajin pariin palaaminen voi olla haastavaa, ja pelaaminen saattaa jatkua enemmän playstationin parissa. Toivottavasti valmentajat yli lajirajojen kunnioittavat lasten oikeutta olla lapsi, harrastaa ja liikkua monipuolisesti. Harjoitella ja pelata voi tosissaan, mutta liian vakavaa toiminta ei saisi olla. Lajivalintojen tulisi tapahtua lapsen ehdoilla, ei auktoriteettiasemassa olevan aikuisen painostuksen seurauksena. Ainoa mitä seurojen ja valmentajien tulisi tehdä, olisi hoitaa oma toimintansa niin hyvin kuin mahdollista. Tällöin mukana pysyvät kyllä kaikki ne jotka todella haluavat lajia harrastaa, muista ei kannatta liikaa murehtiakaan. Jos ei sydän ole täysillä mukana, enemmin tai myöhemmin se harrastus loppuu kuitenkin.
Teksti: Tero Nurmi, @teronurmi
Sellainen huomio, että SHA:n mukaan jalkapallo ei ole vain ”aikaisen erikoistumisen laji” vaan se on tuonut esille sekä aikaisen kiinnittymisen että -erikoitumisen polkuja toimivina ratkaisuina. Ja ymmärtääkseni painottanut näistä nimenomaan aikaista kiinnittymistä (ks. SHA-blogi: ”Vertailua menestyneiden nuorten jalkapalloilijoiden kehityspolusta”).
Oma 02-salibandyjoukkue toimii juurikin tuon kuvailemasi ”Vepsun 05”-linjan vetämällä tavalla, eli osa käy sen mitä kerkiää säbätreeneissä ja heidän muu ohjattu harjoittelu tapahtuu sitten toisissa lajeissa, mutta ohjattua tekemistä on tarjolla jopa 5-6 kertaa viikossa vain salibandya pelaaville (innokkaimmille). En ainakaan tähän asti ole havainnut minkäänlaisia monilajiharrastajien kyydistä tippumisia (niiden jotka treenaavat 1-2 kertaa viikossa + säbää omalla ajalla) enkä toisaalta ole huomannut, että he olisivat menneet nopeammin eteenpäin kuin vain salibandya pelaavat.
Vaikka ”tulokset” näistä poluista näkynevät oikeasti vasta murrosiän jälkeen, niin tähänastinen kehitys on ainakin tukenut omaa käsitystä siitä, että molempia polkuja pitkin voi kehittyä korkealle tasolle: useampi laji ei ole välttämätön (olettaen, että myös oheisharjoittelu on kunnossa ja/tai omalla ajalla liikutaan monipuolisesti) mutta ei missään määrin myöskään este, päinvastoin. Eniten vaikuttaa varmasti kokonaisliikuntamäärä ja omatoiminen lajiharjoittelu.
Oikea vastaus riippunee paljon myös yksilöstä: joku voi kyllästyä nopeammin ”samaan” juttuun ja jaksaa liikkua enemmän ja pysyä motivoituneempana saamalla enemmän vaihtelua (fyysisesti useamman lajin ja sosiaalisesti useamman harjoitusporukan muodossa), kun taas joku toinen syttyy nimenomaan siitä yhdestä lajista ja ei ole juurikaan kiinnostunut muista lajeista, kun on niin motivoitunut siitä omastaan.
Kiitos vastauksesta.
Tuosta SHA-kohdasta olen saanutkin palautetta twitterin puolella. Olen SHA:n osalta toisen käden tietojen varassa. Olen toki lukenut aiheesta, ja nähnyt miten niitä oppeja sovelletaan käytännössä, mutta esimerkiksi terminologia voi olla osiltaan väärää. Ymmärrän kuitenkin nyt että monilajisuus ja monipuolisuus ovat eri asioita.
Haluatko jakaa mikä on oma 02-salibandyjoukkueesi? Itse voin vain haaveilla siitä, että pystyisimme tarjoamaan 5-6 tapahtumaa viikossa. Vaasan salitilanne, noh, se on heikohko….
Ei meillä Kauniaisten suunnallakaan ole joukkueharjoituksia sen enempää kuin 4 kertaa viikossa, mutta muutama vetää extraa sitten vanhemmassa ikäluokassa ja pelejä on 3 eri sarjan myötä lähes joka viikonloppu, siitä tuo 5-6 tapahtumaa.
Tosin ei tuo 5-6 kertaa viikossakaan ole mikään ”autuaaksi tekevä” juttu. Siinä joutuu jo vähän miettimään, että jos treenit/pelit on lähes joka päivä, niin koska ehtii sitten oikeasti harjoittelemaan – eli omatoimisesti pelailemaan ja tekniikkaa hiomaan. Puoli päivää kavereiden kanssa pienpeliä ja laukaisutreeniä on varmasti kehittävämpää kuin yhdet parin tunnin joukkuetreenit, jos pitäisi valita.
Meillä onneksi tavoitteellisimmat pojat käyvät useista joukkuetreeneistä huolimatta suhteellisen aktiivisesti yhdessä ja itsekseen pelailemassa. Tosin todennäköisesti kukaan (tai korkeintaan muutama poika) ei pääse esimerkiksi edes lähelle noita SHA:n jalkapalloa koskevia suosituslukuja, jos sitä haluaa käyttää vertailukohtana (20 tuntia lajiharjoittelua viikossa sisältäen ohjatut+omatoimiset). 20 tunnin kokonaisliikuntamäärä kyllä täyttynee suurimmalla osalla.
Meillä on myös pojilla tarjolla 5 harjoitusta viikossa. 3 (ti+ke+to) oman jengin kanssa ja kahdesti viikossa (ma+pe) vuotta vanhempien ryhmä. Pelaavat ainoastaan omassa ryhmässä koska -02 rinki jo omastakin takaa sen verran suuri. Sitten on alkamassa tammikuun lopussa myös seuran oma taitokoulu viikonloppuisin muutamilla pojista. Se tosin kestää ainoastaan 8 viikkoa. Muutama fudari sitten käy omien aikataulujen mukaan sekaisin -02 tai -03 reeneissä.
Loistavaa pohdintaa, johon tuskin oikeaa vastausta edes löydettävissä. Olisi tosi mielenkiintoista kuulla näkemyksiä, jos joku vaikkapa valmennukselta asiaa tutkisi tai olisi jo tutkinut. Itse kannatan monipuolisuutta, tosin ainakin välillä on kohtuullisen haastavaa pyörittää kotona useamman lajin palettia, etenkin kun jokaiselle valmentajalle se oma laji on rakas. Miksi potkia palloa, jos haluaa kiekkoilijaksi tyylistä argumentaatiota tulee ajoittain vastaan, mutta silti olen kokenut, että sb/jalkapalloyhdistelmä kehittää monipuolisemmin lasta kuin varhaisessa vaiheessa tehty lajivalinta, etenkin jos se on jouduttu tekemään ”pakotettuna” 9-10 – vuotiaana, niin kuin joissain seuroissa on tapana. Jos et osallistu kaikkiin tapahtumiin, niin et ole sitoutunut.
Junioritoiminnassa ainakin itse ajattelen niin, että asiaa pitäisi lähestyä juurikin juniorin tarpeista ja antaa eväitä tehdä valintoja itsenäisesti. aivan kuten tuomarilla pitäisi olla perimmäisenä ajatuksena palvella peliä, niin juniorivalmentajalla taustalla ajatus palvella junioria. Kun viikossa alkaa olemaan 10 treeniä + pelit, niin jonkinlaista valintaa tapahtuu jo lapsilla ja heidän perheissään ihan oma-aloitteisesti.
En tiedä onko hyötyä tai haittaa, mutta kovin useasti tuntuu terävin kärki lajissa kuin lajissa harrastaneen useampaa lajia aivan huipulla varsin vanhaksi asti.
Jopa jenkkifutiksen välieräjoukkueiden neljästä QB:stä kolme on tullut varatuksi baseballin ammattilaisliigaan: http://sports.yahoo.com/blogs/nfl-shutdown-corner/three-final-four-qbs-standing-were-drafted-mlb-153106944–nfl.html
Kun kerran pyydettiin, niin monilajisuudesta, -puolisuudesta ja varhaisesta/myöhäisestä erikoistumisesta on tehty ulkomailla tutkimuksia ja Hannele Forsman (jonka blogikirjoitukseen täällä viitattiin) on tutkinut myös suomalaisten urheilijoiden ura- ja lajipolkuja.
Varhainen erikoistuminen tuottaa mukanaan huonoja asioita: http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/24427397
Ent. Nuoren Suomen syksyn Sinettiseminaarissa 5.10. esiteltiin Forsmanin väikkärin pohjalta (luulisin) faktaa, että kansainväliset suomalaishuiput ovat kilpailleet keskimäärin 4,3 lajissa ja tehneet päälajivalintansa 15-vuotiaana. Aikaisempi valinta näyttää vaikeuttavan nousua kansalliselta tasolta kansainväliselle.
On olemassa varhaisen erikoistumisen lajeja, mutta jalkapallosta en ole ihan täysin varma. Varmaa on kuitenkin se, että kaikki lajit hyöytyisivät, jos seuroilla olisi monilajisuuden tukevia malleja.
Olen näistä malleista ja asioista kirjoittanut useastikin omassa blogissani http://www.heikkivenhola.fi, josta voi asiaan perehtyä lisää.