Viime kevään pudotuspelien tasaiset ottelusarjat ja menneen syksyn tapahtumat salibandykaukaloissa ovat nostaneet pintaan keskustelun salibandyn fyysisyydestä, kasvaneesta vauhdista ja erotuomarien toiminnasta.

Laji on kiistatta mennyt aiempaa selvästi fyysisempään ja vauhdikkaampaan suuntaan. Pelinopeus on kasvanut jopa niin huomattavasti, että kollegani Lasse Vuola pohtii kolmannen erotuomarin tarpeellisuutta Pääkallo.fi:n blogissaan. Keskisuomalaisessa taannoin julkaistu pelaajan mielipidekirjoitus Suomen cupin välierästä oli arvokas avaus pelaajiston näkökulmasta. Twitterissä kollegani Tomi Gröhn totesi puolestaan: ”#gate’rikasta uuttavuotta vaan kaikille. Hyvää keskustelua syntyy aina jokaisen gaten yhteydessä.”

Vaikka vauhti otteluissa on kasvanut, olemme edelleen jäljessä ruotsalaisia kilpakumppaneitamme. Sanon näin tänä syksynä sekä Champions Cupin ottelut lehteireiltä seuranneena että naisten MM-kisat katsomosta käsin kokeneena. Olemme takamatkalla.

Tämä tärkeä linjaus ei tule erotuomarisektorin sisältä, vaan maajoukkueiden valmennusjohdolta.

Miten lisääntyneet taklaukset kotimaan pääsarjoissa ja takamatka läntiseen naapurin pelinopeuteen sitten liittyvät toisiinsa? Läheisesti.

Pääsarjaerotuomareilla on kolme koulutusviikonloppua kauden aikana. Syksyn aloituskoulutuksessa meille kerrotaan, miten kotimaan pääsarjoissa tulee peliä johtaa ja mihin suuntaan pelin halutaan kehittyvän. Tämä tärkeä linjaus ei tule erotuomarisektorin sisältä, vaan maajoukkueiden valmennusjohdolta. Yleisesti hyväksytty näkemys on, että kotimaiset pääsarjat palvelevat maajoukkueita, jotka puolestaan palvelevat lajia menestymällä kansainvälisesti. Erotuomarit ovat siis osaltaan MM-kisaprojektien toimeenpanijoita palvellessaan lajia pilli kourassa kaukalossa maajoukkueiden valmennusjohdolta saamiensa teesien mukaisesti. Nämä linjaukset lähetetään sellaisenaan tiedoksi myös pääsarjajoukkueiden yhteyshenkilöille. Saatetaan niitä käsitellä myös sarjapalavereissakin. Yleisölle näistä viestitään kuitenkin valitettavan vähän.

Pari viime vuotta teesit ovat olleet hyvin selvät:

– Pelinopeuden on kasvettava
– Fyysisyyttä on lisättävä

Pelinopeus kasvaa, kun peliä katkotaan vähemmän. Tähän liittyy erotuomarin ennakoiva puheella ohjaaminen ja sallivuuden lisääminen. Ennakoivan puheen ”preventive speech” tarkoitus on mahdollistaa tiukat laitaväännöt ja toisaalta estää turhat työntämis-, tökkimis- ja nutaamisvaparit. Sallivuuden lisääminen toteutuu arvioimalla mahdollisen rikkeen oleellisuutta ison kuva, eli koko pelin, kannalta. Toisaalta rikkeen oleellisuutta on arvioitava taktisesti, toisaalta yleisön näkökulmasta. Näkökulmia on toki monia muitakin. Rikkova joukkue ei saa taktisesti hyötyä pienistäkään mailarikkeistä ja yleisön on ymmärrettävä, miksi pilli soi tai ei soi. Tätä yhteisymmärrystä on toisinaan äärimmäisen vaikea saavuttaa.

”Change will fucking hurt”, kuten Mark Comferford on oivaltavasti todennut. Tuo toteamus pätee tänään myös pääsarjatason salibandyyn. Yleisö, erotuomarit, pelaajat, valmentajat tai joukkueet eivät ole aina samassa pelissä. Nuori lajimme muuttuu nopeammin, kuin sidosryhmät ehtivät tottua uusiin tuuliin. Monesti on niinkin, että joukkueet ovat eri pelissä jo ennen alkuvihellystä. Toisen joukkueen valmentaja haluaa mennä korkealta ja kovaa vastustajan valmentajan tuijottaessa tiukasti mailan varsiin mahdollisten osumien varalta. Kaksi täysin erilaista pelikäsitystä kohtaavat. Kumpaakin käsitystä on harjoiteltu pelaajien toimesta kesästä asti hiki puserossa. Ne ovat joukkueille tärkeitä.

Keväällä Naisten Salibandyliigassa puhutti hajoilleet polvet. Yksi valmentaja astui esiin ja kirjoitteli näkemyksensä kaikkien luettavaksi Pääkallo.fi:n blogiin, toinen kommentoi samaa tilannetta joukkueensa otteluraportissa. Mielipiteet ovat lähes päinvastaiset eikä kumpikaan ole sen enempää väärä kuin oikeakaan, mutta toimivatpahan hyvinä esimerkkeinä näkemysten kirjavuudesta saman sarjan eri valmentajienkin kesken.

Erotuomarina pyrin jokaisessa pääsarjaottelussa toteuttamaan maajoukkueen johdolta saamiamme teesejä. Näitä teesejä vasten myös erotuomarivalmentajat minua arvioivat. Teesit tulee sovittaa toki myös pelaavien joukkueiden pelitapoihin ja yleisön ymmärrykseen, jotta tehtäväni pelin palvelijana toteutuu täysimääräisesti. Joukkueetkin arvioivat suoritukseni. Jokaisen pelin jälkeen kummallakin joukkueella on mahdollisuus arvioida erotuomarien tekemisiä ottelupalautteen muodossa. Nämä palautteet auttavat pääsarjaerotuomarien koulutuksesta vastaavia tahoja suuntaamaan voimavaroja ja huomiota sinne, missä niitä eniten vaaditaan.

Teinkö oikean ratkaisun?

Saamani otteluvalmennuspalautteen ja fyysisen sekä henkisen harjoittelun lisäksi harjoittelen lisääntyneestä pelinopeudesta ja kasvaneesta fyysisyydestä aiheutuvia tilanteita viikottain katsellen viheltämieni pääsarjaotteluiden videotallenteet ja käyden läpi ne tilanteet, joissa tapahtumiin reagoidaan eri osapuolien kesken ristiriitaisesti. Teinkö oikean ratkaisun? Miten ristiriitatilanne olisi voitu välttää ja kuinka ristiriitatilanteessa voisi viestiä siten, että kaikki osapuolet ymmärtäisivät päätökseni paremmin? Opettelen peliä paljon myös katsomosta käsin. Näin toimivat myös lukuisat kollegani – kukin omalla tavallaan harjoitellen. Meillä erotuomareillakin on kevään pudotuspelit tähtäimessä. Parhaiten hommansa hoitaneet jatkavat kauttaan pisimpään.

Loppuun asti lukeneille palkinnoksi vielä pari anekdoottia erotuomarivalmennuksesta ja –palautteista kaudelta 2012-2013.

Lainaan vapaasti erästä pääsarjaerotuomarivalmentajaa.

”Jos ottelussa ei ole mitään isoa ongelmaa ja kaikki muukin sujuu ihan OK, arvosana on 6,5.”

”Jos pelaajat nauttivat silmin nähden pelata ja kaikki muukin sujuu OK, arvosana on 7,5.”

”Jos pelaajat ja joukkueiden toimihenkilöt nauttivat pelistä silmin nähden ja kaikki muukin sujuu OK, arvosana on 8,5.”

”Jos yleisö taputtaa seisten lähtiessään hallista ja pelaajat sekä toimihenkilöt ovat silmin nähden nauttineet pelistä ja kaikki on mennyt OK, arvosana on 9,5.”