Nuori Suomi on monissa yhteyksissä julistettu osasyylliseksi siihen, että juniorituotanto eri lajeissa rapautui järjestelmän valtavuosina.
Nuoren Suomen on katsottu vieneen kilpailun pois lasten urheilusta. Voidaan saivarrella siitä, oliko tämä Nuoren Suomen varsinainen tarkoitus, vai ovatko lajiliittojen tulkinnat menneet jossain kohtaa pieleen. Esimerkiksi Jääkiekkoliitolla oli aina vuoteen 2006 asti määräykset siitä, että F- ja E-ikäluokissa saman seuran joukkueiden tuli olla keskenään tasavahvoja, eikä viikoittaisia tapahtumia saanut olla kuin korkeintaan kolme. Tapahtumien kestoksi suositeltiin enintään 60 minuuttia.
Paljon on muuttunut noista vuosista, sillä tällä hetkellä käsittääkseni monien E-junioreidenkin ohjelmaan kuuluvat aamujäät, ja tunneissa laskettuna harjoitusmäärät ovat varmasti ainakin kolme tai neljä kertaa suurempia kuin vielä 7 vuotta sitten oli sallittua. Tietenkään kaikki eivät tuolloinkaan Nuorta Suomea kumartaneet, mutta yleistä se oli. Jopa meillä salibandyssa, akuutin salipulan kourissa Vaasassa E-ikäluokan pojilla tapahtumia on neljä kertaa viikossa, yhteensä vajaan lähes kuuden tunnin verran. Jalkapallon puolella Nuoren Suomen henki näkyi ja näkyy edelleen Kaikki pelaa-sääntöinä, joita myös on kritisoitu voimakkaasti.
Käpylän Pallo on kulkenut tässä vastavirtaan, ja sattumaa tai ei, se on yksi Suomen parhaista juniorityötä tekevistä seuroista. Esimerkiksi viime kesän Helsinki Cupissa KäPan joukkueet olivat mitaleilla kaikissa kilpasarjoissa ikäluokissa 98-03-syntyneet. Sen kotisivuilla heti logon vieressä lukeekin lause: Kaikki pelaa omalla tasollaan.
Toimin itse vastuuvalmentajana SB Vaasan 02-syntyneiden poikien joukkueessa,ja olen taipumassa entistä voimakkaamin KäPan linjalle omassa toiminnassani. Mitään poikkeuksellista tässä ei enää ole, sillä tasojoukkueet ovat arkipäivää Vaasassa jo niin jääkiekon (Sport) kuin jalkapallon (VPS) puolellakin. Toisenlaisiakin esimerkkejä silti on.
Hallitsevan, kaksinkertaisen Suomen mestari SPV:n juniorivalmennuspäällikkö ja salibandyliiton aluekouluttaja Matti Pollari oli juuri viime viikonloppuna pitämässä meidän seuralle koulutusta, jossa hän kertoi ettei Seinäjoen Peliveljissä tasojoukkueita juuri ole. Vaikka asiaa olen pyrkinyt kaikilta eri kanteilta tarkastelemaan, en kykene löytämään perusteltuja syitä sille, miksi tasojoukkueita ei muodostettaisi. Oikeastaan ainoa poikkeus olisi, jos koko ikäluokka olisi todella tasaväkinen. Tästä kuitenkaan ei taida olla kyse esimerkiksi Seinäjoella, vaan tasojoukkueita on vastustettu ja vastustetaan periaatteellista syistä. Nuoren Suomen henki elää edelleen taustalla, vaikka itse järjestö on sulautettu Valoon.
Tulevalle kaudelle meidän lähes 40-henkinen joukkue on jaettu kahtia. Ne, joiden uskon siihen parhaiten pystyvän, pelaavat vuotta vanhempien sarjassa, toinen puoli sitten omassa ikäluokassa. Viime kaudellakin joukkueemme oli jaettu tason mukaan kolmeen porukkaan, mutta kaikki pelasivat samassa sarjassa, ja lähinnä poissaolojen takia joukkueet elivät voimakkaasti turnausten välillä. Nyt rajanveto on selvempi, kun koko porukka ei enää lähdekään samoihin turnauksiin. Kun tavoitteena kuitenkin on antaa pojille mahdollisuus kehittyä, en nähnyt muita vaihtoehtoja.
Olematta ylimielinen, voin sanoa meidän olleen ylivoimaisia Pohjanmaan alueella omassa ikäluokassamme. Muutaman viikon päästä alkavalla kaudella emme varmasti tule voittamaan jokaista ottelua, mutta olen vakuuttunut että kovemmat ottelut kehittävät parhaita pelaajiamme enemmän kuin toistuvat murskavoitot.
Tietysti tasojoukkueisiin jakaminen asettaa myös haasteita. On mahdollista, että joku pojista loukkaantuu koska kokee jääneensä aiheetta siihen omaa sarjaa pelaavaan porukkaan. Vielä todennäköisempää on, että joku vanhemmista loukkaantuu samasta syystä. En tiedä olenko poikkeuksellisen onnekas, mutta toistaiseksi valmennusurallani en ole yhtä poikkeusta lukuunottamatta joutunut tällaisiin tilanteisiin. Ei sillä, ettenkö olisi varautunut, ja kykenisi tarvittaessa perustelemaan valintani. Haaste on kuitenkin siinä, että lopulta kyse on yhden, tai korkeintaan muutaman henkilön subjektiivisesta mielipiteestä, josta lopulta minä kannan vastuun. En valinnut vuotta vanhempien sarjaan parhaita yksilöitä, vaan mielestäni parhaan mahdollisen joukkueen. Tämä siitä huolimatta että tavoitteena on ensisijaisesti pelaajien kehittäminen. Haluan siksi, että joukkueessa jokainen voi pelata omilla vahvuuksillaan, hänelle itselleen parhaiten sopivassa roolissa.
Kun tasojoukkueita muodostetaan, pidän avainasiana että siitä puhutaan avoimesti. Näin voidaan varmasti välttää suurin osa ongelmista. Valmentajan täytyy pystyä perustelemaan miksi näin toimitaan. Lisäksi motivaation ylläpitämiseksi joukkueiden välillä tulisi aidosti olla myös mahdollisuus liikkua molempiin suuntiin. On helppo palkita hyvin onnistunut pelaaja nostamalla tätä ylöspäin. Psykologista silmää vaaditaan siinä vaiheessa, kun jollekin pelaajalle vaikuttaisi paremmalta vaihtoehdolta hakea onnistumisia alempaa. Talven aikana nähdään miten itse tämän suhteen onnistun. Oman haasteensa tuo sekin, että SB Vaasassakin suurin osa valmentajista on pelaajien vanhempia. Objektiivisuus on puntarissa jo kavereiden lapsia arvioidessa, mutta mitäs sitten kun se oma lapsi pitäisikin pudottaa siihen heikompaan joukkueeseen? Ainakin jossain vaiheessa Vaasan Sportilla oli kielto, että tietystä ikäluokasta alkaen vanhemmat eivät enää saaneet valmentaa omia lapsia. Vaasan Palloseuran puolella vastuuvalmentajista suurin osa taitaa olla seuralla palkkatyöläisinä. Valitettavasti meillä SB Vaasassa, ja varmasti monessa muussakin salibandyseurassa tämä ei vielä hetkeen taida olla realismia. Ilman isukkeja vaihtopenkillä ei olisi montaa joukkuetta.
Tasojoukkueet luovat kilpailuasetelmaa joukkueen sisälle, mikä ideaalitilanteessa motivoi kaikkia harjoittelemaan ja pahimmassa tapauksessa jakaa joukkueen leireihin, ja tappaa joiltain yksilöiltä jopa kiinnostuksen koko harrastukseen. Jotta jälkimmäinen kauhuskenaario ei toteutuisi, pyrin jo viime kaudella korostamaan, että riippumatta siitä missä joukkueessa kukin kulloinkin pelaa, olemme aina yhtä joukkuetta. Kun voitimme sarjamme loppuhuipentuman keväällä, kaikkien kolmen joukkueen pelaajat tulivat kentälle kun pokaalia nostettiin ilmaan.
Kilpailua ei kuitenkaan voida viedä kokonaan pois urheilusta menettämättä samalla jotain olennaista sen olemuksesta. Kun maalit lasketaan, yleensä toinen voittaa. Sen tuomaa riemua ei ole olemassa ilman tappion kokenutta vastustajaa, ja heidän pettymystään. Ymmärrän hyvin, että aivan nuorimpien sarjoissa tuloksia ei kirjata ylös ja sarjapisteitä lasketa. Se ei silti tarkoita sitä, etteivätkö kouluikäiset lapset jo muistaisi hyvin tarkasti miten kävi edellisen kerran kun Blue Fox kohdattiin. Sarjapisteitä laskemalla joukkueita voidaan kuitenkin jakaa esimerkiksi ylempään ja alempaan jatkosarjaan, kuten viime kaudella Pohjanmaalla E-poikien salibandyssa tehtiin. Eli enemmän pelejä oman tasoisia vastustajia vastaan. Tasapäistämisestä kärsii lähes väistämättä joko parhaimmat, heikoimmat tai sitten molemmat. Edistyneimmät tarvitsevat haasteita kehittyäkseen edelleen, eikä heikointakaan haluaisi tiputtaa kärryiltä. Kasvavassa iässä olevilla lapsilla taidot kun saattavat kehittyä eri tahtia. Siksi näen että kaikkien tulisi pelata, mutta mieluiten omalla tasollaan.
Teksti: Tero Nurmi, @teronurmi
PS. Tämä oli ensimmäinen blogikirjoitukseni ikinä. Siitä tuli paljon pidempi kuin oli tarkoitus, mutta toivon siitä huolimatta että joku jaksoi lukea sen loppuun. Lupaisin mielelläni, että jatkossa tekstini olisivat lyhyempiä, mutta valitettavasti tunnen taipuvaisuuteni jaarittelun, ja todennäköisesti pettäisin tuon lupauksen jossain vaiheessa kuitenkin. Tekstin aihe kuitenkin kiinnostaa minua paljon, ja varmasti joudun tätä talven aikana tätä teemaa pohtimaan useammankin kerran. Siksi otan mielelläni vastaan kommentteja. Millaisia haasteita muut tasojoukkueiden parissa toimineet valmentajat ovat kohdanneet, ja miten olette niitä ratkoneet? Ja ennenkaikkea: Te jotka vastustatte tasojoukkueita, kertokaa minulle miksi. En muista koska viimeksi olisin kuullut hyviä perusteluita sen puolesta, mutta haluaisin ymmärtää kolikon molempia puolia paremmin.
Hyvää asiaa, pelaaminen itselle vääräntasoisessa porukassa ei ole motivoivaa kenellekään, ei minkään ikäisenä tai tasoisena.
Miten toteutat tuon tasojen välillä liikkumisen? Kuinka kiinteitä ryhmät ovat?
Joukkueessa jossa itse toimin (jalkapallo, itse mukana 5v, -02 synt) olemme pitäneet eri tasot hyvin joustavina. Hyvin harjoitellut ja sitä kautta kehittynyt pelaaja on päässyt kovempiin treeneihin ja peleihin samantien, ei puolen vuoden tai 3 kk päästä vaan periaatteessa heti kun näyttää kehitystä. Tämä on ollut erittäin motivoivaa ja samalla pakottanut juuri nyt kovimmissa peleissä pelaavatkin harjoittelemaan koko ajan tosissaan.
Oiva keskustelun avaus!
Itse tekstiin niin älä ole moksiskaan liian pitkistä, mieluummin itse luen tekstejä joissa on pyritty perustelemaan asioita, vaikka välillä olisivatkin ylipitkiä.
Käpylän pallo on erittäin hieno esimerkki ja itse olen usean sadan kilometrin päästä seurannut nettisivujen kautta heidän kehitystään ja haluaisin viedä omaa seuraani pitkälti heidän suuntaansa.
Tasojoukkueet pitäisi mielestäni ajatella juurikin näin että kaikki pelaavat, mutta omalla tasollaan! Omassa -03 synt. jengissä on suuria tasoeroja poikien välillä. Onhan tämä tosiaan maalaisjärjelläkin ajateltuna selvää kun osa pojista on pelannut vuosia ja osa muutaman kuukauden, ehkä kymmenkunta reeniä?
Meillä ei siis ole tasojoukkueita vielä, mutta onhan se absurdia että samalle viivalle peliajan, harjoitusten ja harjoitteiden suhteen pitää laittaa pelitaidoiltaan ja motivaatioltaan erilaiset lapset. Lapset ovat kuitenkin erittäin suoria mietteissään ja mikäli joku ei ole kehittynyt (on lasten mielestä paska) pelitaidoiltaan heidän mielestään, lapset muistavat sen yleensä myös tälle kertoa. Se on ihan sama mitä aikuiset ja valmentajat puhuvat ja tekevät joukkueen sääntöjen kanssa, lapset kyllä osaavat kiertaa ja kiusata aikuisten silmän kantamattomissa.
Ihan jo pelkästään tuohon lasten suorasukaiseen töksäyttelyyn vedoten olen ehdottomasti tasoryhmien kannalla.
Harrastajamääriin tasoryhmillä on myös varmasti pitkässä juoksussa positiivinen vaikutus kun uuden pelaajan on mahdollisuus astua mukaan lajiin kuin lajiin suurinpiirtein omantasoisten mukaan. Tätä kauttahan tulee taas välillistä tai välitöntä vaikutusta mm harrastusten kustannuksiin, pelilliseen tasoon, salibandyn kiinnostavuuteen, parhaiden pelaajien kehitykseen yms….
Ei meidän kolmosdivarijengilläkään olisi hauskaa pelata jatkuvasti salibandyliigassa?
Suosittelen muuten kaikki seuratoimintaa pyörittävien tutustumaan Mikko Mäntylän Ainaennenkin blogiin. Löytyy ihan googlen kautta.
Tasojoukkueiden kannalla ja puolesta olen itsekin vuosia puhunut, mutta tilanne täällä ”landella” on sellainen, ettei harrastajamäärät riitä tasojoukkueisiin. Syitä on varsin monta, mutta yhdeksi suurimmista näkisin kuitenkin pelaajien hajautumisen eri seuroihin pienellä alueella ja naapuriseurojen kanssa tehtävä yhteistyö ei oikein ollenkaan meinaa toimia. Osaltaan tämänkaltaisessa tilanteessa voisi liitto ottaa vähän roolia ja ohjata pelaajia suurempiin yksiköihin esim. tiukentamalla ja säätelemällä liiton alaisten ja liiton sarjoissa pelaavien seurojen määrää. Toki tämäkin aiheuttaa närää, mutta pelaajien määrän ja laadun kannalta olisi varsin olennainen toimenpide.
Mukava nähdä että tämä on herättänyt keskustelua niin täällä kuin twitterissäkin. Itse tekstihän on muutaman kuukauden vanha, mutta nyt uudestaan framilla kun blogisivustomme siirtyi tänne Pääkallon huomiin.
Jukka: Meillä on salitilanne Vaasassa sen kaltainen, että valitettavasti eri ryhmille ei saada omia vuoroja. Harjoituksissa usein kyllä jaetaan eri päätyihin eri tasoryhmät, mutta tässä ollaan hyvinkin joustavia. Mieluummin niin, että molemmissa ryhmissä on yhtäpaljon tai sopiva määrä poikia kun harjoitteita vedetään, kun niin että olisi tiukka ennalta määrätty jako. Mitä tulee sarjapeleihin, niin alaspäin ei ole tiputettu ketään vielä. Ei ole ollut mitään syytä. Poissaolojen myötä kovemmassa joukkueessa on käynyt muutama pelaaja kokeilemassa ja pärjännyt hyvin.
Tepi ja Teppo: Itsekin toivon, että näin kynnys aloittaa laji ei olisi liian korkea vielä yli kymmenenvuotiaanakaan. Samasta syystä toivoisin, että täällä vähän harvempaankin asutuilla alueilla saataisiin pystyyn myös kilpa- ja haastajasarjat. Ehkä haastajasarjoihin olisi resursseja pikkuseuroillakin lähteä mukaan? Isommat seuraat rohkeasti tasojoukkueisiin, ykkönen kilpailemaan ja kakkonen haastamaan… Pienemmät ringit joukkueissa, enemmän peliaikaa jokaiselle, voitto kaikille!
Mielenkiintoinen kirjoitus. Käys Tero lukemassa uusin Urheilusanomat. Siinä on vastakkainen ja myös hyvin perusteltu artikkeli Belgian jalkapalloilusta, joka on noussut uuteen kukoistukseen Nuori Suomen kaltaisella ohjelmalla.
Joo, mutta sellainen Nuori Suomi, jossa ilmoitetaan seurassa suoraan etukäteen, että no thanks sun kohdalla. Kaikki ei siis todellakaan pelaa Anderlechtissa tms.
Juu totta mitä kirjoitit. On ehkä järjestelmänä kahden ääripään välissä ja ainakin siellä tuntuu toimivan. Junnut kehittyvät niin eri aikoina ja on vaikeaa saada ikään kuin täysi hyöty irti niin tasojoukkueista kuin Nuori Suomesta.