Saksan salibandyn Bundesliigassa pelataan pudotuspelejä. Kliseisesti sanottuna erotellaan jyviä akanoista, raktotaan parhaista parhaat. Tässä vaiheessa on hyvä katsahtaa täkäläisen salibandyn tasoon hieman tarkemmin.

Bundesliigaa on minun blogilohkaisujeni, sekä pintaa raapivien tilannekatsausteni perusteella arvosteltu paikoin hyvinkin kärkkäästi ja painavin sanoin.

Saksan liigan pelillinen taso ei ole kummoinen, se pitää paikkansa. Siinä on myös suuria eroja joukkueiden välillä. Taktisesti muita selkeästi edellä ovat edustamani UHC Weissenfels, sekä Red Devils Wernigerode. Sen lisäksi MFBC Leipzigilla ja BAT Berlinillä on sillä saralla jotain annettavaa. Mielestäni ETV Hampurilla olisi myös, mutta en totta puhuen pysty edelleenkään käsittämään, miksi kyseinen joukkue pelasi siten, miten pelasi tällä kaudella ja sitä kautta miten he rämpivät itsensä ulos pudotuspeleistä.

Taktista osaamista paikataan timanttisen kovalla joukkuehengellä ja yhtenäisyyden tunteesta otettavalla energialla etenkin Lilienthalin ja Kauferingin kaltaisissa joukkueissa. Kauferingin kausi on kyllä ollut varsinainen satutarina tänä talvena. Sarjanousija ylsi cupin välierään ja runkosarjan kakkospallin myötä suoraan liigankin välieriin.

Näiden joukkueiden lisäksi sarjassa pelaavat Dresden, Chemnitz ja Döbeln, jotka ovat selkeästi muita jäljessä. Etenkin Döbeln.

Näin ollen Bundesliigan pelillisestä tasosta on mahdotonta saada yhtenäistä kuvaa. Osissa paikoissa ulkomailta tuotua osaamista on ulosmitattu jo vuosikymmenen verran, osassa sellaisesta ei ole saatu nauttia lainkaan, koska siihen ei ole mahdollisuutta.

Joukkueet treenaavat oikeastaan kaikki keskimäärin 3-4 kertaa viikossa, saman verran kuin Suomessa Divari- tai kakkosdivaritasolla treenataan, riippuen hieman joukkueesta tottakai. Muutenkin joukkueiden meno ja meininki on lähimpänä Suomen kakkosdivaria. Peli on kuitenkin kovin erilaista. Moni joukkue pelaa todella suoraviivaista sählyä ja pyrkii nopeasti maalintekopaikoille. Legendaarinen päädystä toiseen aaltoileva ”hawaii”-peli on siis Bundesliigassa hyvin tyypillistä.

Sen vuoksi parhaat yksilötkin erottuvat usein laukauksellaan, pallonkäsittelytaidollaan tai nopeudellaan, eivätkä niinkään monipuolisella ja hyvällä pelikäsityksellä, rytmitystaidolla, nopealla syöttösuuntien hahmottamisella tai muilla vastaavilla ominaisuuksilla. Bundesliigan parhaatkin yksilöt ovat karkeasti sanottuna yksinkertaisia pelaajia muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.

Suomen liigan kolmoskentän jyrä on täällä kova pelimies, ei epäilystäkään siitä. Tilastojen perusteella mitattaessa tulee kuitenkin muistaa se, että usein Saksaan tulevat ulkomaalaispelaajat saavat ison roolin todella epätasaisessa sarjassa. Helpompaa se on tehdä pisteitä, jos oma jengi pelaa kahdella kentällä ja itse on niistä ykkösnyrkissä, kuin jos pelaa kolmoskentässä niin sanotussa ”nolla-nolla” -roolissa. Itseluottamuksen kasvaessa saattaa pinnoja tulla raavittua jatkuvasti enemmän ja enemmän. Ja tosiaan, pisteistä kun puhutaan, niin en missään tapauksessa puhu itsestäni – 17 ottelua runkosarjassa ykköskentässä ja tehot 5+4 joukkueen maalieron oltua plussalla vaivaiset 122 maalia. Mutta eipä karata aiheesta.

Sitten taas jotkin asiat ovat positiivisessa mielessä täysin eri mallilla kuin Suomessa. Saksassa suhtautuminen urheiluun on jotain aivan muuta kuin rakkaassa kotimaassamme. Huolimatta tasosta, Chemnitzin tai Döbelnin jätkätkin pelaavat täällä maan korkeinta sarjatasoa ja se näkyy yksilöissä, sillä ei täällä huonokuntoisia jamppoja tule vastaan joukkueessa kuin joukkueessa. Lajinomaisuus fysiikka- ja muusta oheisharjoittelusta vielä puuttuu, mutta yleinen urheilullisuus on täysin eri tasolla kuin vaikkapa siellä Suomen kakkosdivarissa, jossa vastaan tulee myös pulskia poikia. Urheilla täällä halutaan ja osataan kyllä, vielä kun joka paikassa joku opettaisi, miten salibandylle ominaisia taitoja kehitetään.

Suhtautuminen urheiluun kaukalon ulkopuolella sitten taas on jotain, mihin aion keskittyä seuraavassa tekstissäni vielä enemmän. Sen verran kuitenkin huikkaan jo nyt, että oli katsojia pelissä sitten 50 tai 500, meteliä lehtereillä riittää. Kannustaminen ja fanittaminen on aivan erilaista kuin koti-Suomessa. Muutama sata katsojaa on varmaan aika pitkälti keskiarvo, sillä Berliini taitaa olla ainoa paikka, missä ollaan oikeasti pelattu tällä kaudella ”tyhjälle” katsomolle.

Kotimatsissa kauden alkupuoliskolla Wernigerodea vastaan oli sellainen rumputuli ja huutomyrsky, että voin luvata, että viime keväänä Seinäjoella pelattu ratkaiseva Suomen mestaruusfinaali jäi kakkoseksi. Katsojia Seinäjoella tuolloin noin 2500, meidän ja ”Wernen” välisessä ottelussa 500-600. Olin itse SM-finaalissa paikalla, mutta toki koin sen eri tavalla katsomossa kuin kentällä pelaajana. En kuitenkaan niin erilaisena, etten hahmottaisi tilannetta objektiivisesti. Saksassa fanit pitävät Bundesliigan sählynpelaajia oikeina urheilijoina siinä missä he pitävät isompienkin lajien pelaajia. Suomessa salibandyn status on silti vieläkin – anteeksi vain rakkaat lajiniilot, kipeää se tekee minunkin sanoa – vähän sellainen ”epäonnistuneiden kiekkoilijoiden laji.” Siis kuvainnollisesti, ei kirjaimellisesti. Toki kiekkoonkin suhtaudutaan lätkämaaksi Suomessa melko pienin tuntein, kun vertaa vaikkapa saksalaista jalkapallomentaliteettia. Anyway, pointti se, että urheilukulttuuri näkyy, niin kentällä kuin sen ulkopuolella.

Yhteenvetona voi pitää siis sitä, että Bundesliiga on tasollisesti kovin repaleinen sarja, joka taktisesti ja pelillisesti on suomalaista salibandya aimo harppauksia jäljessä niin joukkue-, kuin yksilötasolla. Sitoutuminen joukkuetoimintaan tuntuu kuitenkin olevan monissa joukkueissa paljon parempaa kuin Suomessa esimerkiksi kakkosdivaritasolla, vaikka olosuhteet osalla joukkueista ovat joillain treenivuoroilla mitä sattuu. Pelaajien urheilullisuus ja ottelutapahtumat nostavat myös joukkueen yhtenäisyyttä ja toimintatapoja esille ja ne kompensoivatkin osaltaan peleissä. Wernigerode tippui puolivälierissä taktisesta paremmuudestaan huolimatta hamaan tappiin asti miesvartiointia pelaavaa Lilienthalia vastaan. Hyvä esimerkki, että pelillinen paremmuus ei aina riitä, voitontahto ja yhtenäisyys on suuri osa joukkuepelejä.

Saksalainen salibandy tarvitsisi resursseja hankkia jokaiseen joukkueeseen apuja ulkomailta, jotta sarja tasoittuisi. Eikä vain tasokkaita pelaajia, vaan tyyppejä, joilla on halu auttaa joukkueita lajinomaiseen kehitykseen niin yksilö- kuin joukkuetasolla. On jokseenkin kummallista, että kaksi vuotta sitten MM-kisojen pronssipelissä pelanneen maan pääsarjassa UHC Sparkasse Weissenfelsin valmennus ja taktinen osaaminen ei eroa oikeasti juurikaan suomalaisesta Divarijoukkueesta, mutta Döbelnissä opetellaan vielä lajin sääntöjä.