Kaikki varmasti ymmärrätte, että tätä herkullisempi ei tilanne voisi olla itseni ja perheemme kohdalla. Kaikki kolme veljestä finaaleissa – ja vielä vastakkain. Jos vielä itseni lasken tähän mukaan, niin tilannehan on 2 vs 2, koska toimin Happeen farmijoukkueen valmentajana. En kuitenkaan pysty olemaan täysin puolueellinen, koska yhtä iloinen olen varmasti vaikka Classic mestaruuden nappaisikin.

Asetelma finaaleihin on penkkiurheilijan näkökulmasta mielenkiintoisin vuosiin. Viime vuodet – ainakin laji-ihmisten – keskuudessa ovat menneet siihen, että enemmän tai vähemmän SSV:n ulkopuolelta toivotaan sitä kuuluisaa ”dynastian murenemista”. Mielestäni tämä SSV:n dynastia oli tällä kaudella vahvempi kuin kahdella edellisellä, mutta samalla tasoaan ovat nostaneet liigan uusi sukupolvi Oilersin, Erän, Classicin ja Happeen johdolla. Joten iloitaan siitä, että samalla kun SSV kehittää omaa vahvaa toimintaansa, niin myös muut joukkueet ovat alkaneet ymmärtämään niitä vaatimuksia, joilla finaaleissa voidaan pelata ja pärjätä.

Tämän kevään tulos – voittaa finaalin kumpi tahansa – on myös osoitus Suomen salibandyn kehityksellisestä murroksesta. Kahtena viime vuonna finaalissa ovat olleet joukkueet, jotka ovat perustaneet pelinsä vahvaan puolustus- ja karvauspelaamiseen. Nyt siellä ovat joukkueet ja uusi sukupolvi, joka vahvan puolustuspelaamisen lisäksi on tuonut suomalaiseen salibandyyn sen kaivatun lisäelementin, eli vahvan pallollisen pelin, niin hyökkäys- kuin puolustuspäässä. Juuri tämä on ollut se puuttuva palanen siinä vertailussa rakkaaseen viholliseemme Ruotsiin.

Yksinkertainen asetelma tämän kevään ja myös tulevaisuuden finaaleihin: jos et pysty pelaamaan vahvasti pallon kanssa ja olemaan ovela ja luova hyökätessäsi, niin asiaa mestaruuksiin ei tämän jälkeen enää ole. Tämä luo mielestäni myös valtavat paineet tulevaisuuden valmentajillemme. Nyt meitä mitataan siinä, kuinka pystymme vastaamaan tähän huutoon ja kehittämään vahvan karvauspelaamisen ohella vahvasti myös pallollista peliä ja osaamista.

Raimo Summanen totesi hyvin kirjassaan ”Meidän päivä”, että karvaus- ja puolustuspelin perusteiden opettelu käy hetkessä, mutta joukkueen pallollisen pelin kehittämiseen menee vähintään kolminkertainen määrä aikaa kuin pallottoman pelin kehittämiseen. Nyt me valmentajat olemme sen tilanteen edessä, että meidän on pystyttävä uusiutumaan omassa ajattelutavassamme ja keksimään ja luomaan uutta harjoittelukulttuuria tukeaksemme tätä pallollisen pelin suuntausta.

Nykyiset finalistimme Classic ja Happee ovat panostaneet viime vuosien harjoittelussaan yhä enemmän pallollisen pelin kehittämiseen. Classic-valmentaja Jarkko Rantala on uskaltanut jääräpäisesti kehittää pallollista peliä. Tästä hienona osoituksena mm. rakkaan veljeni Peter Kotilaisen kehitys tämän kauden aikana. Suoraviivaisuuden lisäksi Peter on alkanut löytää peliinsä uusia elementtejä ja huomannut, että hyökkäyksiä voi pelata hieman pidempäänkin ja pitää palloa oman joukkueen hallussa, mikä taas luo myös näkökulman puolustuspelaamiseenkin. Eli mitä pidempään ja varmemmin pallo pysyy oman joukkueesi hallussa, sitä vaikeampi vastustajan on päästä hyökkäämään. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta tähänkin voi pelimies itsensä hukata, jos ei ole valmis uusiutumaan lajin vaatimusten mukaisesti.

Happee puolestaan alkoi kehittää omaa hyökkäyspään pelaamistaan kunnolla viime kauden aikana, jolloin se alkoi ymmärtää yhä enemmän sitä, mikä merkitys on sillä, että hyökkäyspään viisikkotasapaino on kunnossa. Happee hyökkää edelleenkin vaarallisen suoraviivasesti paikan auetessa, mutta välieräsarja osoitti sen, että se pystyi olemaan pallollisessa pelissä SSV:tä vastaan huomattavasti parempi ja maltillisempi. Happeen hyökkäyspään pelaamisen kulmakivi on tuki keskustassa. Kun nyt katsotte finaaleja, niin kiinnittäkää huomiota siihen, että kuinka hyvin Happeella on viisikkotasapaino kasassa ja lähes aina mies keskustassa, pelataan sitten peliä syvällä vastustajan päädyssä tai hyökkäyspään laidassa.

Alla olevassa kuvassa pieni esimerkki siitä kuinka Happeen keskustan pelaaja tekee tukea hyökkäyspäässä. Se (X1) liikkuu tilanteen mukaan tukemaan keskustaa, jos esim. pallollinen pelaaja (X2) vaihtaa hyökkäyspäässä puolta. Ajatelkaapa, että puolustaja (O1) riistää pallon X2:lta hyökkäyspään päädyssä, niin mikä merkitys silloin on sillä, että keskustassa on heti puolustusvalmius omaan päähän, mutta vaihtoehto myös nopean paineen antamiseen puolustajalle ja sitä kautta nopeaan pallonriistoon. Tässä siis hyökkäyspäässä jo tapahtuvan puolustuspelin valmius antaa hyökkääjälle uskalluksen ja mahdollisuuden pelata rohkeampaa ja luovempaa pallollista peliä.

Summa summarum, käy tämän kauden finaaleissa kuinka tahansa, niin voimme kaikki iloita siitä, että suomalainen salibandy on ottanut kehityksessään ison askeleen eteenpäin uuden pallollisesti vahvan sukupolven myötä. Ja tämä kehitys takaa sen, että pallollisen viisikkopelaamisen taidossa Ruotsi otetaan kiinni myös maajoukkuekarkeloissa pian.

Tällä kertaa jätän oman veikkaukseni tekemättä, koska en yksinkertaisesti siihen pysty. Minulle on aivan sama kumpi mestaruuden voittaa, koska perheessämme vietetään mitalijuhlia joka tapauksessa. Jos vielä Happeen naiset voittavat pronssia, niin myös vaimolleni pujotetaan SM–mitali kaulaan. Nautitaan hienoista finaalitapahtumista ja siitä positiivisesta tunnelmasta, jonka varmasti sekä Tampereen että Jyväskylän salibandyfanit finaaleihin luovat.

Paul, Panu ja Peter. Pari viikkoa, niin se ikuinen huutelu keskenänne siitä, kuka on paras, ratkeaa siellä kaukalossa. Toivotan kaikille teille mitä parhainta finaalisarjaa. Nauttikaa joka hetkestä.