Suomessa pelattiin kuulemani mukaan upeat finaalit ja keskustelu käy nyt kuumana yksittäisen finaalin ja finaalisarjan välillä. Tässä vaiheessa on mielestäni oiva sauma tuoda näihin asioihin tuulahdus Keski-Euroopan urheilukulttuurista.
Urheilukulttuuri, lajiamme kohtaan tarkentaen, salibandykulttuuri. Mitä se tosiasiassa on ja onko sitä Suomessa vielä lainkaan? Jäähallissa ratkennut ”landefinaalisarja” on mielestäni osoitus siitä, että se on sieltä vähintään hyvää vauhtia tekemässä tuloaan.
Olen pelannut salibandya nyt finaaleja vaille kauden verran Saksan pääsarjassa. Täällä laji on lapsen kengissä verrattuna maan mahtimaa Suomeen, mutta sitä kehitetään jatkuvasti. Suomessa laji on saanut jo oikean jalansijan joukkueurheilulajien kirjossa. Harrastajia on paljon ja riippuen tilastointitavoista se haastaa jalkapallon takana lähes minkä tahansa joukkuelajin. Saksassa salibandy on laji, jota ei suurin osa kansasta edes tiedä, vaikka sillä on tietyissä osissa maata ihan selkeää medianäkyvyyttäkin. Laji jää kaikella tavalla jalkapallon, koripallon, käsipallon, lentopallon ja jääkiekon varjoon. Muitakin joukkuelajeja varmasti edelle löytyy, mutta tarkkaa tilastofaktaa ei ole, joten en uskalla alkaa sen enempää valehtelemaan.
Olen aktiivinen salibandyn harrastaja. Suomessa pelaan, valmennan, toimitsen, kirjoittelen aiheen parista artikkeleita ja ennen kaikkea, käyn katsomassa pelejä junnu- ja alasarjoista Salibandyliigan kamppailuihin. Tuomarointiin en sentään ole ryhtynyt.. ainakaan vielä. Tiedän salibandyn paikan suomalaisessa urheiluskenessä melko tarkasti, vaikka olen nyt yhden kauden ajan ollut siitä erossa. Suomalaisessa urheilussa on aina ollut fanittamisen osalta pääosin se mentaliteetti, että silloin kannustetaan, kun pärjätään. On tottakai poikkeuksia ja Suomessakin on hienoja kannattajaryhmiä. Hiljaista kuitenkin on, kun vertaa täkäläiseen kulttuuriin.
Suomi pitää itseään jääkiekkoyhteiskuntana, mutta se on yhtä tyhjän kanssa, kun näkee, mitä jalkapallo on täällä. Kävin katsomassa paikallisen 1. FC Weißenfelsin ottelun pari viikkoa sitten. Sarjataso taisi olla kahdeksanneksi korkein, mikäli oikein ymmärsin. Tunnelma, mikä tapahtumassa oli ja se tapa, millä ihmiset elivät katsomossakin pelissä mukana, on jotain, mitä ei tajua jonkun sanomana, vaan se pitää nähdä itse. Sen näkee jo tuolla tasolla ja voin kertoa, että korkeimpien tasojen pelit ovatkin sitten jo jotain uskomatonta. Saksassa todella osataan kannattaa ja tukea omaa joukkuetta.
Eipä karata enempää kuitenkaan muiden lajien puolelle, sillä otin tämän esimerkiksi vain sen vuoksi, että se kertoo asiasta, mikä on isossa roolissa tällaisia yhden finaalin ja finaalisarjan välisiä ristiriitoja ja lajin tunnettavuuden ja kiinnostavuuden eteenpäin viemiseen liittyviä juttuja mietittäessä: Asennoituminen urheiluun. Suomessa lähtökohtaisesti vapaa-ajan kulttuuri on kaikissa olomuodoissaan vähän humpuukia. Suomessa painotetaan työtä ja tulosta, se näkyy myös kannattajakulttuurissa. Jonkin joukkueen fanaattista kannattamista tai totaalista hurahtamista johonkin lajiin pidetään laajemmassa skaalassa vähän ”hassuna touhuna.” Sitä ei oteta tosissaan.
Olimme pelaamassa Dresdenissä 100 hengen edessä syksyllä pelin, jossa kotijoukkueella ei ennakkoon olettaenkaan ollut mitään saumaa voittaa sitä peliä. Ladoimme tauluun lukemat 11-2 ja lähdimme kotiin. Dresdenin parin-kolmenkymmennen hengen kannattajalauma huusi, taputti, lauloi ja hakkasi rumpua vielä pelin päätyttyäkin. Kannattajat käyvät myös katsomassa vieraspelejä 400 kilometrin päässä kotikaupungista. Amatööristatuksella kulkevan lajin pelejä.
Itselläni ei ole yksittäisen finaalin ja finaalisarjan välille hirveästi argumentteja, joskin pidän sarjaa tottakai urheilullisempana ratkaisuna. Sen sanon kuitenkin, että tehtiin päätöksiä minkälaisia tahansa, on salibandylla nuorena lajina tällä hetkellä hyvät mahdollisuudet kehittyä nopeastikin aimo harppauksia.
Salibandy on ottanut ison tontin sosiaalisessa mediassa ja tiedotuspuoli toimii. Hirviteatterin ja Classic Familyn kohtaaminen finaaleissa oli juuri sitä, mitä laji tarvitsi Suomessa juuri nyt. Jopa tylsäksi muodostunut ikivahva SSV ja orastavaa dynastiaa aloitellut SPV eivät pelanneetkaan finaaleissa, vaan sieltä lunastivat paikan kaksi niin urheilullisesti esimerkillisesti töitä painanutta, kuin etenkin kaukalon ulkopuolella joukkuetta, sarjaa ja lajia loistavasti ja pitkäjänteisesti markkinoinutta seuraa. Se näkyi kuulopuheiden perusteella upeina finaalitapahtumina, joita en valitettavasti päässyt itse todistamaan.
Kun Suomessa kerran työ- ja tulospainotteisuus on isossa roolissa, niin näen, että nyt on salibandyn sauma iskeä. Pelattiin sitten finaalit miten pelattiin ja pelasi niissä mitkä jengit tahansa, niin nyt sitä pökköä tulee lyödä pesään täydellä höökillä. Isot lajit Suomessa ovat vähän jämähtäneet asemiinsa, enkä näe, että vaikkapa jääkiekko- tai jalkapallopuolella oltaisi tehty järisyttäviä muutoksia mainostamisen ja markkinoinnin suhteen. Salibandy on osoittanut muun muassa siellä sosiaalisessa mediassa pystyvänsä varioimaan näitä tapoja. Nuorena, nopeana ja viihdyttävänä lajina mahdollisuudet ovat valtavat.
Lupaan, että tulevana viikonloppuna pelattavat Saksan salibandyn Bundesliigan ratkaisevat finaalit keräävät paikalle noin tuhatkunta – odotetaan jopa pitkälti toistatuhatta – silmäparia, etenkin kun kyseessä on paikalliskamppailu UHC Weißenfelsin ja MFBC Leipzigin välillä. Lupaan myös, että tuosta tuhannesta ihmisestä lähtee kolminkertainen meteli ja kannatus vaikkapa siihen verrattuna, mitä viime keväänä oli Seinäjoella ratkaisevassa SPV-SSV -sarjan kolmannessa finaalissa. Lupaan vielä senkin, että kommunikoida ei kentällä, eikä penkillä pysty, vaan pitää vetää sillä kuuluisalla vaistolla ja osoittaa pelaajana kypsyyttä. Sellaista on saksalainen urheilu- ja salibandykulttuuri.
Suomalaista fania ei muuteta yhdessä yössä. Suomalaista urheilua ei muuteta kahdessakaan. Se ei olekaan se juttu. Jatkamalla hyvää työtä seurojen, sarjojen ja ennen kaikkea tapahtumien kiinnostavuuden nostamisessa, on meidän mahdollista muokata ja vahvistaa koko lajin kansallista identiteettiä. Ei apinoida muita, vaan tehdään asioita omalla tavalla. Luodaan jotain uutta. Luodaan sitä suomalaisten ikiomaa salibandykulttuuria.