Unelma-avaus kaudelle. Hyvä hööki päällä joulun nurkille saakka, kunnes joukkueen sisällä alkaa muodostua turhautumista ja pieniä ongelmia. Marras-joulukuun pimeät illat vaativat joukkuehengeltä veronsa. Tammikuu on vaikeaa, ennenkö akut ladataan kohti cup-finaaleja ja kevään tärkeimpiä koitoksia. Pudotuspeleissä näkyy ajoittain nihkeyttä jännityksen vuoksi. Nuori joukkue todella on nuori joukkue. Treenimotivaatio on kuitenkin joukkueella huipussaan ja parhaimmillaan ollaan parhaita. Yhdessäolosta ollaan taas opittu enemmän kuin nauttimaan. Lopulta saavutetaan kaikki mahdollinen. Pitkä ja tavoitteellinen, joukkueena tehty työ, palkitaan niin cup- kuin liigamestaruudenkin muodossa.

Tämä voisi olla minkä tahansa voittajajoukkueen kauden lyhyt tiivistelmä, mutta se sattuu nyt kertomaan menneellä kaudella edustamani UHC Weissenfelsin Saksan Bundesliigakaudesta. Uusi tarina se ei ollut weissenfelsiläisillekään, sillä saavutimme nyt kymmenennen miesten liigamestaruuden seuran 15-vuotisella taipaleella.

Minulle tarina on totta kai erilainen ja tuokin lyhyt ja pelkistetty tiivistelmä muistuttaa erilaisista tapahtumista ja tilanteista kauden ajalta. Erilaisista tuntemuksista ja meiningeistä.

Lähdin Saksaan pelaamaan salibandya. Halusin uudenlaiseen ympäristöön. Halusin nähdä, millaista se reikäpallon lätkiminen on pienemmässä sählyvaltiossa. Loikkasin menestyvään seuraan tavoitteena voittaa jotain. Tulin takaisin neljä kultamitalia(naisten cup- ja liigamestaruus valmentajana sekä miesten cup- ja liigamestaruus pelaajana) kaulassa. Tavoite siis täyttyi melko komeasti.

Syy, minkä takia moni suomalainen lähtee pelaamaan ulkomaille, on isommassa skaalassa uteliaisuus. Väitti kuka tahansa, mitä tahansa, rahan perässä on hieman vaikea lähteä salibandya pelaamaan yhtään minnekään. On olemassa Kim Nilssoneita ja Tatu Väänäsiä, jotka saavat pelaamisestaan hulppeita summia Sveitsin pääsarjassa, mutta tällaiset tapaukset ovat harvinaisuuksia ja vain murto-osa Sveitsin tai minkä tahansa muun maan ulkomaalaisvahvistuksista.

Pelaajia lähtee ulkomaisiin sarjoihin niin urheilullisin motiivein, kuin ”matkailu avartaa”-sloganin saattelemana. Ulkomailla asumisen mahdollistavia sopimuksia pystytään tarjoamaan nykyään jo monissa muissakin maissa kuin lajin suurvaltioissa ja sellaisen sopparin löytäminen onkin aika paljon oma-aloitteisuudesta kiinni. Salibandy avaa nykypäivänä paljon ovia ja antaa mahdollisuuden nähdä maailmaa niin salibandylasien läpi kuin kaukalon ulkopuolellakin. Itse huomasin, että vaikka lähdin Saksaan nimenomaan pelaamaan, opin kaukalon ulkopuolelta paljon enemmän. Toisaalta juuri se vei minua varmasti myös pelaajana eniten eteenpäin.

Se, että sain treenata ammattimaisesti ja laittaa fysiikkani hyvään kuntoon, oli tottakai hieno homma. Se, että löysin taktisesti itsestäni hieman erilaisia puolia pelaajana, oli niin ikään miellyttävää huomata. Se, että sain hypistellä neljää pokaalia, synnytti muistoja, joita en tule unohtamaan koskaan.

Nämä eivät ole kuitenkaan niitä asioita, jotka ensimmäisenä reissustani muistan. Muistan ensimmäiset viikot, kun aina äärettömän hyvin koulussa sujunut englannin kielen käyttö olikin yhtäkkiä niin hankalaa, ettei sitä oikein suostunut itselleen edes myöntämään. Muistan yhteiset aamupalapöytähajoilut ja iltapalapöytähörskötykset kämppisten kanssa. Muistan joukkuekavereiden kanssa vietetyt lauantaiset aamutreenit, sekä illanviettogrillailut. Muistan koti-ikävän tunteet ja huonon omatunnon siitä, etten ollut pitänyt moniin hyviinkään kavereihin mitään yhteyttä muutamaan kuukauteen. Muistan kanootti-, pyörä- ja patikkareissut, joita valmentajamme isä auliisti meitä ulkomaalaispelaajia varten järjesti. Muistan tapahtumat ja fiilikset jokapäiväisestä elämästä ja etenkin ihmiset, jotka olivat ympärilläni tuona yhdeksän kuukauden aikana.

Kausi ulkomailla opetti minua ihmisenä paljon. Aikuistuin isoin harppauksin. Opin ottamaan pakon edessä todellista vastuuta omasta itsestäni, enkä vain asioista elämässäni. Kypsyminen ihmisenä näkyy myös kypsyytenä kentällä. Sitä tarvitsinkin nimenomaan pelaajana. En ole hirveän lahjakas reikäpalloilija, mutta tavoitteellinen halu treenata ja pelata löytyy ja juuri omien pelillisten tavoitteiden suhteen vuosi ulkomailla teki todella hyvää. Moni parjaa tasoa pienemmissä maissa, mutta se ei aina ole kaikki kaikessa. Kehnommassa sarjassa pelaaminen ei automaattisesti tarkoita pelillistä taantumista tai kehityksen totaalista pysähtymistä. Niin moni asia urheilussa on omasta suhtautumisesta, halusta ja oma-aloitteisuudesta kiinni. Pitää tottakai muistaa, että näissä asioissa vaikuttavat osittain myös pelaajan lähtökohdat ja -taso.

Mitä sitten haluan tekstilläni sanoa? Ensisijaisesti haluan valaista ulkomailla pelaamista miettiville, miksi se kannattaa. Toisekseen toivon helpottavani ihmisten ymmärrystä siitä, että ulkomailla pelaaminen on niin paljon muutakin kuin pelaamista, lähti sinne sitten täysin urheilullisin motiivein, tai leppoisemmalla matkailuasenteella.

Voit miettiä etukäteen, miksi lähteä ulkomaille pelaamaan ja mitä haluat saada reissulta. Tosiasiassa et voi kuitenkaan tietää ennakkoon, mitä tuleman pitää. Sen voin kuitenkin kertoa, että oli kokemus sitten hyvä tai huono, se opettaa paljon. Mikäli elämäntilanne antaa myöten, suosittelen lämpimästi pakkaamaan kamppeet, ottamaan haasteen ja ottamaan suunnan ulkomaille. Olosuhteet pelaamiselle pystytään muovaamaan huomattavasti miellyttävimmiksi kuin Suomessa 40 tunnin opiskelu- tai työviikon ympärillä. Siinä sivussa ehtii oppimaan elämästä ja itsestään niin paljon, ettei sitä edes oikein osaa lyödä sanoiksi.