11-vuotias poikani istuu keittiönpöydässä alakuloisena.
On sunnuntai-ilta, olemme kotiutuneet neljän päivän turnausmatkalta Tallinnasta, missä Tallink Junior Floorball Tournament on päättynyt satumaiseen menestykseen, Hämeenlinnan Steelersin 02-syntyneiden poikien tuplmestaruuteen, voittoihin kilpasarjassa ja haastajasarjassa.
Pokaalit nousivat, yleisö mylvi, englanninkielinen selostus pauhasi Tallinnan messukeskuksen ykköskentällä. Tunnelma oli upea. Tiukkoja matseja ruotsalaisia, venäläisiä, latvialaisia ja suomalaisia vastaan. Uskomaton elämys lapsille ja aikuisille.
Mutta hiljaisessa keittiössä kotimatkan päätteeksi, kun menestys on purettu auki, jokainen peli kuvailtu äidille ja pikkuveljelle, pojan katse jää yhtäkkiä lasittuneena tuijottamaan johonkin kauas.
Arvaan, mihin vakavuus liittyy. Mietitkö sitä lauantai-iltaa, kysyn. Poika nyökkää.
—
Tunnelma lauantai-iltana kilpasarjan puolivälieräottelussa Venäjän Arkangelista kotoisin olevaa Kobraa vastaan oli sellainen kuin se on kovimmissa juniorisarjojen otteluissa.
Ilma on sakeana kilpailemista ja voitontahtoa. Tuollainen ottelu, jossa jokainen pallo taistellaan loppuun. Jokainen veto peitetään, tsempataan kaveria penkillä. Pikkupojat kasvavat hetkeksi itseään vanhemmiksi, tiukka paikka puristaa heidän luonteensa näkyviin.
Tällä kertaa vastustaja vain tuntui auttamatta paremmalta. Peli oli ensimmäisessä erässä kymmenessä minuutissa jo 0-4 venäläisille. Hyökkäyspäässä ei onnistunut mikään.
Kobran pelurit olivat taitavia ja nopeita. Peli oli eksoottista, erilaista kuin mihin olimme tottuneet. Upeita seinäsyöttöyhdistelmiä, taitavaa tyhjän tilan hyödyntämistä. Ensimmäisen maalin jälkeen Kobra teki nopeasti kolme lähes identtistä osumaa: maalin takana juoni kaksi hyökkääjää, sieltä syöttö sentterille takapaikalle, mutta kauas parhaasta laukaisusektorista, laitaan, sieltä suora veto, maali. Kunnes saimme vaihtopenkin hässäkässä luettua pelin ja ohjeistettua poikia: sentteri ottaa tästä lähtien takamiehen, vaikka menisi kuinka leveälle. Peittoja, peittoja.
Tuo vuotopaikka saatiin tukittua. Sitten saimme ensimmäisen maalin, ja kohta perään toisen. Erätauolle siirryttiin 2-4-tilanteessa.
Pelit olivat lyhyitä, kaksi kertaa 15 minuuttia. Aikaa on erätauon jälkeen todella vähän. Entistä kovempaa kilpailua ja taistelua. Molemmat joukkueet tiedostivat kristallinkirkkaasti, että tämän ottelun häviäjän turnaus päättyisi siihen lauantai-iltaan, päivää liian aikaisin. Sunnuntai olisi enää päämäärätöntä Tallinnan kaduilla vaeltelua ja paluumatkan odottelua.
Sellaiseen ei kumpikaan halunnut alistua.
Mutta tappioasema kulutti. Pojat seilasivat kuka missäkin, henkisesti jossain voitontahdon ja luovuttamisen välimaastossa. Tuli pari loukkaantumista, pelasimme hetken vain kahdella puolustajalla. Joku pojista pelasi sentterin ja pakin paikkaa vuorovaihdoin.
Jostain pelaajat kaivoivat energian, ja ottelu saatiin tasoitettua 4-4:ään – mutta Kobra oli salakavala ja iski taas kaksi maalia lisää: 6-4.
Noina hetkinä aika tuntuu samanaikaisesti seisahtuvan ja kiitävän eteenpäin liian nopeasti. Pelaajista mitataan kykyä taistella, repiä ja raastaa, mutta tiukkojen rajojen sisällä.
Ottelua oli jäljellä muutama minuutti. Kaksi pelaajistamme makasi vaihtopenkkien vieressä loukkaantuneina jääpussien kanssa. Toinen niistä oli oma poikani, mutta sitä ei voi jäädä liikaa miettimään. Peli on käynnissä, voitosta pelataan. Jos ei ole luita poikki, huomio on pakko pitää kentällä. Joskus myöhemmin palataan yksityiskohtiin ja mustelmiin.
Neljä minuuttia ennen loppua meille tuomittiin rangaistuslaukaus. Jännitys – ja sisään! 5-6, muutama minuutti jäljellä. Kysyin maassa makaavalta pojaltani, pystytkö pelaamaan. Nyökkäili kyynelten läpi ja laittoi laseja päähän. Kentälle. Peli jälleen käyntiin, pallo kulki pelaajalta toiselle, pelaajat olivat peliasennoissa, pelin sisällä.
Kobra pelasi kovaa, mutta siististi. Yleisö huusi: Kobra-Steelers-Kobra-Steelers…. Vilkaisin katsomoon, vanhemmat pitivät käsiä kasvoille kohotettuina. Katsoimme toisiamme päävalmentajan kanssa. Muutama sana vaihdettiin hiljaa: On noi kova jengi. Nyt pidetään pokka. Pojat kääntää tän vielä.
Ulospäin olimme niin tyynenä kuin saatoimme. Posin kautta. Jätkät hoitaa.
Minuutti ennen loppua yksi hyökkääjistämme oli pääsemässä läpiajoon. Syöttö lähti sentteriltä ilmaan – mutta Kobran pelaaja pysäytti syötön kädellä. Tuomari oli vieressä, ja nosti jälleen kyynärvarret ristiin pään päälle rankkarin merkiksi.
Kova tuomio. En osannut heti ajatella, mentiinkö sääntökirjan mukaan oikein. Mutta tuomari on tuomari, ja ratkaisu oli tehty. Meille se merkitsi kenties viimeistä mahdollisuutta tasoittaa ottelu ja venyttää sitä rankkarikisaan.
Päävalmentajamme valitsi rangaistuslaukauksen suorittajan. Katsoin poikaani, kun tämä nousi penkiltä seisomaan ja astui laidan yli. Vilkaisi lapaa. Nämä tilanteet ovat toistuneet satoja ja taas satoja kertoja leikkipeleissä. Olen tehnyt töitä, istunut työpöydän vieressä tai keittiössä ja kirjoittanut ja kuunnellut pihalta tai kellarista kantautuvaa selostusta ja huutoa: ”Hän lähtee liikkeelle, Stanley Cup -finaalien seitsemännen ottelun ratkaiseva rankkari. Hän harhauttaa ja nostaa MAALIIN!!!!”
Mutta nyt tilanne tuntui karmivan kovalta: poika oli maannut kaksi minuuttia aiemmin maassa ilmat pihalla, jääpussi kyljessä. Sanoin samat sanat, jotka sanon aina tällaisessa tilanteissa kaikille pelaajille: Sä osaat. Oot hieno poika. Oot ihan yhtä hieno poika, tulipa maalia tai ei. Poika käveli keskiympyrään.
Tähän mennessä kaikki on niin kuin kuuluukin. Molemmat joukkueet ovat loistavia. Molemmat ovat pelanneet upeata peliä, taistelleet, noudattaneet pelin henkeä. Pelataan voitosta, ratkaisusta, mutta siististi. Tunnelma on aina ennen tuollaista rankkaria hieno ja ikimuistoinen, vaikka suorituksessa kävisi kuinka.
Jostain syystä havahduin kuitenkin yhtäkkiä seuraamaan, mitä ympärillä tapahtui. Tunsin kuinka maitohapon tapainen aine virtasi suoniin.
Vilkaisin yleisön suuntaan: venäläiset kannattajat buuasivat voimakkaasti ja heiluttelivat keskisormiaan. Katsoin Kobran vaihtopenkille: valmentajatkin buuasivat. Valmentajat buuaavat, ajattelin. Pelaajat buuasivat. Ja viha, se oli käsinkosketeltavaa.
Tuomio oli toki erikoinen. Mietin itseäni, jos osat olisivat toisin päin: olisin raivosta jäykkänä. En ole valmentajana mikään pyhäkoulupoika, mutta tuossa tilanteessa saisin peitettyä kiukun. Tiedän sen, koska olen kokenut vastaavan tilanteen monta kertaa. Tiedän mitä sanoisin pojille: suu kiinni vaihtopenkillä! Omia kannustetaan, kukaan ei buuaa. On tehokasta pelaajien motivointia leikata vaihtopenkiltä kaikki negatiivinen pajatus tuomareita ja vastustajaa kohtaan. Se jättää jäljelle vain yhden vaihtoehdon: toimia kentällä. Ratkaista pelaamalla.
Kosta tekemällä maali. Älä selitä.
Poika katsoi maalivahtia. Lähti kuljettamaan, tuli maalille, vei harhautuksen oikealle, veskari meni maihin, palloa vielä pidemmälle oikealle – ja nosto pienestä kulmasta verkkoon! Maali. Tuuletin, mutta vaihtopenkille ja yleisöön vilkuillen. Miten vastustajan taustajoukot reagoisivat? Voisiko tapahtua jotain sellaista, mitä ei oikeasti saisi tapahtua?
Raivoa, huutoa, mutta kukaan ei onneksi tullut kentälle. Keskisormet pysyivät ilmassa. Tuomari sai hurjaa sättimistä osakseen.
Ottelu venyi rankkareille.
Rangaistuslaukauskilpailussa meiltä onnistui kaksi pelaajaa, vastustajalta yksi. Voitto. Tuuletukseni olivat kaavamaisia. Sisällä kasvoi huoli: miten pääsemme pois kentältä? Mitä tekisimme, jos tulisi käsirysyä?
Kävimme päävalmentajan johdolla vastustajan valmentajien luona kuten tapoihin kuuluu – mutta he kieltäytyivät kättelemästä. He olivat raivoissaan, pudistivat päätään, tekivät jyrkkiä eleitä ja hokivat jotain ja osoittelivat tuomaria. Koetin sanoa englanniksi, että tuomio oli minustakin outo, mutta yhteyttä ei löytynyt, meteli hallissa oli hirveä. Toiset juhlivat, toiset buuasivat ja raivosivat.
Joukkueet asettuivat keskialueelle riveihin ja loppuhuudoille. Loppukättelyn jälkeen pelaajamme tulivat vaihtopenkille juomapulloja hakemaan. Kaikki oli niin kuin normaalistikin – kunnes pojat alkoivat puhua. Osa miltei itki. Melkein kaikkia pelaajiamme oli lyöty nyrkillä mahaan loppukättelyssä. Ainakin yhtä pelaajaa oli huitaistu nyrkillä päähän. Tökkimistä, solvauksia vieraalla kielellä.
Keräsimme porukan yhteen tiiviiseen nippuun, otimme mailat ja pullot ja lähdimme poistumaan ykköskentältä toiselle puolen messukeskusta, missä varustekassimme olivat. Joukkueenjohtajamme piti videokameran käynnissä. Pääsimme katsomon ohitse ilman välikohtauksia.
Mutta kaukalon kulmalla vastassa oli vastustajan pelaajia vanhempineen. He odottivat meitä. Siihen muodostui tiivis kuja, jonka lävitse meidän kaikkien oli kuljettava. Pelaajiamme pysäytettiin. Olin porukan viimeisenä, mutta menin katsomaan, mitä tapahtui. Yksi vastustajan pelaajista teki uhkauseleitä: polkaisi jalkaansa kovaa lattiaan kerran toisensa perään ja löi samalla nyrkillä niin että se pysähtyi muutaman sentin päähän meidän pelaajastamme. Hän toisti elettä useille pelaajillemme, jotka olivat hämmentyneitä. Muutama muu Kobran pelaaja tuijotti vieressä. Yksi Kobran taustajoukkoihin kuuluvista miehistä, iäkkäämmän puoleinen, hymyili tyytyväisenä toisella puolen kujaa. Pelaajien vanhempia oli muutaman askelen päässä, mutta kukaan heistä ei sanonut tai tehnyt mitään estääkseen uhkailevaa poikaa.
Aikuisen järjen ääni, sitä ei ollut.
Tilanne oli hankala: ei ollut hyviä vaihtoehtoja toimia. Ei ollut yhteistä kieltä, koska Kobran taustajoukot eivät puhunut englantia. En edelleenkään saanut sanottua, että se ratkaiseva rankkarituomio oli erikoinen. Näinhän tilanteita normaalisti sovitellaan.
Jos puhuttelisimme vastustajan poikia tai vanhempia, tilanne voisi kärjistyä lisää.
”Together”, sanoin jostain syystä. Yhdessä. Seisoimme valmentajien kanssa pelaajiemme ja vastustajan pelaajien välissä ja poistuimme rauhallisesti.
Menin turnaustoimistoon ja kerroin, mitä oli tapahtunut: venäläinen vastustajajoukkue menetti täysin malttinsa rankkaritappioon, lähes kaikille pelaajillemme tuli nyrkkiä loppukättelyissä, joillekin päähän, joillekin mahaan ja uhkailu jatkui kentän ulkopuolella. Toimistosta pari kaveria lähti Kobran seurueen luokse sillä välin kun omat pelaajamme vaihtoivat kamojaan toisella puolen hallia. Siirryimme bussiin.
Todellista vaaraa tuskin oli, mutta ajatus oli, että jos jäämme siihen, tilanne voi jatkua, ja silloin valittavissa on jälleen vain huonoja vaihtoehtoja. Emme halunneet, että pojille syntyy tilanteesta traumoja.
Mutta totta kai niitä oli jo tullut. Nyrkiniskuja, avoimen vihamielinen ilmapiiri, aikuiset, jotka raivoavat tai tuijottavat ja hiljaa hyväksyvät kaiken. Sellainen on aika hämmentävää 11-12-vuotiaille lapsille.
—
Toimiston miehistä yksi tuli pian ilmoittamaan sen minkä tiesimmekin: kukaan Kobran väestä ei puhunut englantia.
Kohtasimme ulkopuolella muiden suomalaisjoukkueiden valmentajia, jotka olivat olleet katsomassa peliä. He onnittelivat huikeasta taistelusta ja välieräpaikasta ja sanoivat jääneensä varta vasten katsomaan, mitä loppukättelyssä tapahtuisi. Ja että siinä tapahtui juuri se mitä kaikki odottivatkin. Vihanpurkaus. Sama joukkue oli rettelöinyt vuotta aiemmin Helsingissä jossain toisessa junioriturnauksessa, kertoivat huhut.
Purimme tilanteen nopeasti bussissa: se mitä kentällä tapahtui, mitä vastustaja teki, oli täysin väärin. Se, että jättää kättelemättä, on jo kyllin moukkamaista ja loukkaus pelin henkeä kohtaan, mutta se, että tulee loppukättelyyn ja lyö vastustajia on jotain täysin törkeätä ja käsittämätöntä.
—
Myöhään sunnuntai-iltana reissun jälkeen istumme pojan kanssa kahdestaan hiljaisessa keittiössä. Välierässä sunnuntaiaamuna kaatui Lekrings Latviasta ja finaalissa puolilta päivin Grankulla IFK. Voitot ja mestaruus. Huikea päätös huikealle reissulle. Joukkue on onnistunut. Poika on onnistunut, mutta silti hän pidättelee nyt itkua. Hän ei osaa kuvailla tunteitaan, mutta ymmärrän, mitä hän koettaa sanoa. Adrenaliinit ovat väistyneet verestä. Pitkä turnausmatka rasituksineen, finaalin upeine järjestelyineen, savukoneineen, huikeine mestaruusjuhlineen, on takana.
Esille puskee muisto siitä tunnelmasta, joka hallissa oli puolivälierän jälkeen. Kokemus fyysisestä uhasta pelikentällä, joka on maailman hienoin paikka. Vastustajan vihasta vääristyneet kasvot ja lyönnit, jotka sattuivat ja hämmästyttivät.
Juttelemme asiasta. Mielessäni takoo ajatus: mitä olisin voinut tehdä paremmin? Olisi pitänyt tietysti mennä väliin loppukättelyssä, mutta se oli ohi muutamassa sekunnissa, enkä tajunnut, mitä siellä tapahtui.
Poika menee nukkumaan jo paremmalla tuulella. Turnaus oli kuitenkin ”siistein, missä oon ollut”. Jään yksin keittiöön. Mietin, mitä oikeastaan tapahtui.
—
Olen valmentajana kahdessa salibandyn juniorijoukkueessa, 02- ja 04-syntyneiden poikien. Nämä kovat pelit ovat tuttuja.
On oltu turnauksissa, joissa vastakkain ovat pudotuspeleissä tasaiset joukkueet, jotka molemmat haluavat voittaa. Joissa intensiteetti kasvaa hurjiin mittoihin. Olen puhunut näistä tilanteista ja salibandysta ja joukkueurheilusta poikien kanssa: että pelikenttä on eri asia kuin oikea elämä. Pelikentällä saa olla röyhkeä, ruokajonossa ei. Pelikentällä epäonnistuvaa vastustajaa ei tarvitse sääliä, vaan virheet ovat jotain, mitä odotetaan. Sen sijaan oikeassa elämässä sääli ja myötätunto ovat jokapäiväisiä ja tärkeitä tunteita.
Yhdessä kohdassa pelikenttä ja oikea elämä kuitenkin kohtaavat: niihin kuuluu kunnioitus. Kunnioitus vastustajaa ja peliä kohtaan eivät sulje pois kovaa kilpailua ja voittamisen halua. Kunnioitus on kovimmassakin kilpaurheilussa hyve, jota vaalitaan ja vaaditaan pelaajilta.
Kun Montreal Canadiens pudotti tänä keväänä Boston Bruinsin jatkosta NHL:n pudotuspeleissä, ja Bostonin Milan Lucic uhkaili sanallisesti Montrealin pelaajaa loppukättelyssä, reaktio NHL-maailmassa oli pöyristys.
NHL-toimittajat ja kommentaattorit ilmaisivat syvän halveksunnan Lucicia kohtaan: ”an enormous amount of disrespect for the game and its traditions”, kirjoitti perinteikkään The Hockey Newsin kolumnisti. Uskomaton määrä epäkunnioitusta peliä ja sen traditioita kohtaan.
NHL:n pudotuspelit ovat kenties kovinta kilpailua, mitä ylipäänsä voi olla joukkueurheilussa. Peli on käsittämättömän kovaa ja voittamisen halu täyttää tunnusmerkit, joille saattaisi löytyä jokin lääketieteellinen diagnoosi, jos sitä joku ryhtyisi etsimään.
Mutta kun pelaajat kättelevät, taistelu taukoaa. Tulee hiljaista. Pelaajat saavat äänettömän luvan lakata painamasta itseään äärimmäisiä rajoja kohti. Saa kunnioittaa toista. Vaikka tappion ja pettymyksen käsittely saattaa kestää vielä viikkoja hävityn pudotuspelin jälkeen, loppukättely on hetki, jolloin viha vastustajaa kohtaan sammuu. Näin tapahtuu, koska näin kuuluu tapahtua. Koska joukkueurheiluun kuuluu se hetki, jolloin siirrytään pelikentältä tosielämän puolelle.
Loppukättely on symbolinen tapahtuma, siirtymäriitti, urheilun pyhä toimitus, jonka hengen opettaminen nuorille pelaajille on yhtä tärkeää kuin pelillisten asioiden.
Se on tärkeää, koska se kuuluu peliin, mutta myös koska juuri siinä voi oppia jotain oikeaa elämää varten. Kunnioitusta, omien vihan ja katkeruuden tunteiden työntämistä syrjemmälle, sivuun, koska niin kuuluu tehdä. Koska yhteiskunnassa on normit, jotka ovat minua vahvemmat, joiden täytyy olla minua vahvemmat. Jos näin ei olisi, seurauksena olisi yhteiskunta, jossa kaikki on sattumanvaraista kaaosta, jossa kuka tahansa saa raivostua mistä tahansa asiasta niin paljon kuin itse näkee tarpeelliseksi.
Sellaista yhteiskuntaa emme halua.
—
Siinä keittiön hiljaisuudessa mietin aikuisia tuossa tilanteessa. Valmentajia, jotka eivät suostuneet kättelemään ottelun jälkeen eivätkä tehneet mitään, kun heidän pelaajansa käyttäytyivät väkivaltaisesti kättelyssä. Vanhempia, jotka eivät tehneet mitään, kun hallitsematon ja primitiivinen vihanpurkaus jatkui kentän ulkopuolella.
Juuri pari päivää aiemmin Venäjän jääkiekkomaajoukkueen päävalmentaja oli näyttänyt ruotsalaiselle kollegalleen kurkunleikkaamisen elettä MM-välierässä. Hän sai kilpailukiellon – eikä noudattanut sitä, kuten tuona sunnuntai-iltana olimme saaneet huomata.
Muistan kertoja, jolloin olemme katsoneet poikien kanssa lätkäpelejä, joissa esimerkiksi venäläinen tähtipelaaja Ilja Kovaltšuk raivostuu pelin lopussa, käyttäytyy kuin pikkulapsi, jonka ei tarvitse noudattaa sääntöjä. Jolla on lupa sikailla, öykkäröidä ja nousta sääntöjen yläpuolelle tavalla, jolla ei ole enää mitään tekemistä voittamisen kanssa.
Nämä kokemukset houkuttelevat ajattelemaan, että tuo käytös olisi jotenkin leimallista venäläistä käytöstä. Ehkä todella on kulttuurisia eroja siinä, miten tappio on hyväksyttyä ottaa vastaan. Miehen loukattu kunnia. Nöyryytys. Nämä ovat vaikeita asioita käsitellä, ja siinä saattaa kansallinen tausta näytellä jonkinlaista osaa.
Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen.
Epäkunnioittava käytös loppukättelyssä ei ole poikkeava tai mihinkään kansallisuuteen sidottu ilmiö juniorikentillä. Samanlaisia, joskin lievempiä, tapauksia on tullut vastaan Tampereella ja Helsingissä, ihan kotimaisia sarjoja ja turnauksia kolutessa.
Aina silloin tällöin tulee vastaan joukkue, jossa valmentajat eivät ole ymmärtäneet tai halunneet opettaa pelaajille pelin perussääntöjä. Loppukättelyssä on haistattelua, tökkimisiä, joitain huitaisujakin. Aina joskus jostain pelaajasta tai kokonaisesta joukkueesta kuoriutuu kättelyn hetkellä esille hemmoteltu kakara, joka ei tiedä sääntöjä tai kuvittelee, että ne eivät koske häntä.
On ok, että haluaa voittaa. Voittamisen halu on kilpaurheilun primitiivisin motivaatiotekijä, jota ei mielestäni pitäisi demonisoida, vaan valmentajan pitäisi opetella käyttämään sitä taiten hyväksi, niin kuin kirurgi käyttää veistään. Voittamista voi oppia. Isot pelit ovat tilaisuuksia opetella pelaamaan paineen alla.
Mutta myös tappiot kuuluvat urheiluun. Niiden hetkilläkin on rajat, kuten vastustajan fyysinen koskemattomuus, joita ei saa ylittää. Tässä valmentajia ja muita aikuisia tarvitaan kenties vielä enemmän kuin voittamisen opettelussa.
Ehkä voisi kärjistää: lapsi oppii voittamaan, kun vain saa pelata. Mutta häviämisen koodiston hän voi oppia vain aikuisen avulla. Ja jos sitä ei opi lapsena, on luultavasti liian myöhäistä.
Kirjoittaja on Bonnierin suurella journalistipalkinnolla palkittu vapaa toimittaja sekä hämeenlinnalaisen Steelersin 02-poikien rivivalmentaja, 04-poikien vastuuvalmentaja ja hallituksen jäsen. Twitterissä kirjoittaja on tunnuksella @luontomies.
Loistavia mietelmiä ja hyvä kirjoitus. Aika hiljaiseksi vetää
Yksi hienoimmista kirjoituksista Pääkallossa. Vaikka esimerkissä helposti tuudittautuu kulttuurieroon Venäläisten kanssa, vastaavia tilanteita löytyy myös Suomesta. Junioireiden valmentaja on ennen kaikkea kasvattaja, pelilliset asiat tulevat perässä.
Kiitos Juha,
On tästä aiheesta SB Vaasan 02-poikienkin kanssa keskusteltu, mutta ehkä tällainen konkreettinen esimerkki vaaditaan, että asia todella ymmärretään. Tämä todella oli varmasti kaikkien aikojen paras lukemani salibandyaiheinen, tai ylipäätänsä junioriurheiluaiheinen teksti. Olen linkittänyt sen nyt joukkueen nimenhuutoon ja facebook-sivulle, ja määrännyt kotitehtäväksi jokaiselle pojalle ja vanhemmalle.
Samalla jokainen poika sitoutuu siihen, että jatkossa mikä tahansa epäasiallinen käytös ottelun jälkeen kättelyissä johtaa automaattisesti joukkueen sisäiseen pelikieltoon seuraavasta ottelusta.
Ehkä kohtaamme syksyllä Mestareiden Cupissa, ja pääsen kiittämään henkilökohtaisesti upeasta tekstistä.
Loistava kirjoitus.
Näitä valitettavia tilanteita näkee tosiaan myös Suomessa ja ihan aikuisten sarjoissakin.
Hieno tapahtumakertomus ja voin kuvitella tilanteen, joskus salibandymatseissakin tunteet kuumenee todella paljon – mutta aina on tähän mennessä kaikki kuitenkin kätelleet taiston tauottua.
Loistavaa tekstiä!
Hyvä kirjoitus.
Jäin miettimään miten toistuvan häiriökierteen saisi katkaistua. En keksinyt muuta kuin vieläkin näkyvämpää ongelmien esille tuontia. Siis: valokuvia ja videoita. Vai olisiko se sittenkin liikaa kun kyse on lapsista?
Olipa liikuttava teksti, tuli kyyneleet silmiin. Kiitos!
Upea ja jopa koskettava kirjoitus, eikä tosiaan vain salibandystä vaan junioriurheilusta yleensäkin.
Loistava teksti!!!
Jos kerran on videomateriaalia tapahtuneista, niin eikös niitä voisi laittaa Youtubeen?
Menisi viesti perille yli kielimuurien, Argankeliinkin!
Hienoa Juha! Hyvä valmentaja pyrkii myös olemaan hyvä ihminen. Tsemppiä jatkoon, pysy lajin parissa! 🙂
Hieno kirjoitus, mukaansatempaavin koskaan Pääkallossa!
Ei ole yhteistä moraalipohjaa (vrt. Minskin kurkunleikkauseleet vielä voitonjuhlissakin ymmärtämättä että se on väärin eikä hauskaa). Valitettavasti häiriökierteen katkaisulle löydy selkeää ratkaisua, juniorisalibandyssä toimitsijat ovat voimattomia ja IIHF toisaalla. Jos heidät sulkee turnauksista, rasistisyytökset saat heti niskaasi. ”…on vaikka voissa paistais”, sanois edes mennyt evakkoon joutunut mummoni.
Hyvä kirjoitus ja tosi tärkeä aihe. Toivottavasti tuo vastustajan fyysinen koskemattomuus ja vastustajan kunnioittaminen pätee myös voitetuissa peleissä, myös Steelersin junnuja. Ihan aina ei kolumnistin vaastuuvalmentaman joukkueen kohdalla ole toteutunut. On toki taito osata hävitä ja käsitellä se, mutta yhtä lailla isoon rooliin nousee taitkäsitellä voittoa ja kunnioittaa tappion kokenutta vastustajaa. Haistettalu ja lyöminen kättelyissä ja pelin jälkeen käytävillä tapahtuva v-lu eivät mielestäni kuulu voittavankaan joukkueen koodistoon eikä niitä valmentajien tarvitse omilta pelaajilta ymmärtää. Pelaamalla oppii toki voittamaan, mutta valmentajaa tarvitaan siihen, että lapset oppivat myös käsittelemään voiton ja asettumaan pelien jälkeen vastustajan asemaan, joka tulee niukan tai ruman tappion jälkeen kohtaamaan voittajansa. Ei ne pelaajat enää tarvi kommentteja, että ootte paskoja, pojilla on se maku jo valmiiksi suussa. Anteeksi vaan kirjoittajalle, mutta tuli mieleen, että ei ne meidän mussukat, mutta auta armias kun naapurin kakarat kohtelee ilkeästi medän poikia, niin pääkalloon tekstiä. Nuo kättelyn lieveilmiöt lienee asia, joka on pelaajien,vanhempien, valmentajien ja tuomareiden yhteinen juttu. Ja niissä tapahtuvat asiat tulevat kotiin ja seuraaviin harjoituksiin muillakin joukkueilla. Miksi ne löi, ne haistettali Leeville jne. Joukkue, jolla taito ja osaaminen on huippuluokkaa, ansaitsee tai menettää monesti kunnioituksensa summerin soitua.
Joskus hermo menee, menee katsomossa, menee valmentajilta, menee pelaajilta, jopa tuomarilta. Totaalinen hermojen menettäminen ei ole hyväksyttävää, joksin välillä ymmärrettävää. Ikäluokasta ja sarjatasosta riippumatta. Taustalla voi olla työpaineet, vireýstila, kotioasiat, koulumurheet, tyttöystävät tms. Pienille miehille tappion tunne voi olla tosi vaikea käsitellä sivistyneesti, niin se on meille aikuisillekin. Mutta ennen kaikkea ylilyönneissä meidän aikuisten rooli kasvaa. Joku ne käy läpi, joku ei. Toinen puuttuu, toinen ummistaa. Joku näkee vain vastustajan hölmöilyn.
Mutta kun katsoo liigapelaajia alkuverkassa tai raskaan pudotuspelisarjan loppukättelyssä tai pelin jälkeen, niin siinä huokuu aito kunnioitus vastustajaan. Se ei aina näy pelissä, siellä tapellaan joka pallosta ja välillä menee touhu ihan yli. Tyhmiä ajeluita, tyhmiä jäähyjä. Mutta ne äijien halaukset toisen tappion ja samassa tilanteessa toisen voiton hetkellä kertovat paljon pelaajista ja vastustajan kunnioituksesta. Hyvä sarja, hyvä taistelu, tulos on taululla. Muistuupa vaan Mikke Järven ohjeet joukkueelleen takavuosien Erä-finaalien ratkettua viidentreen peliin, jonka voisi tiivistää yhteen lauseeseen Kunniottakaa tappion kokenutta vastustajaa.
Hieno teksti tärkeästä asiasta. Valmentaminen junioritasolla ei ole pelkkää valmentamista, vaan myös ystävänä ja ns vanhempana toimimista. Lapset ottavat usein esimerkin valmentajista ja muutenkin aikuisista. Kauhulla olen itse seurannut turnausten tapahtumia välillä. Kerrankin erään C-tyttöjoukkueen valmentaja huusi ja kirosi pää punaisena pelaajilleen ja myös tuomarille. Tästä syystä lensi ulos. Mitä hän tytöille opetti käytöksellään? En todellakaan tiedä enkä ymmärrä. Tiukka pitää osata olla, mutta myös kunnioittava samalla. Muistetaan, että ollaan se hyvä esimerkki!
Oli kyllä todella asiallista tekstiä, ehkä asiallisinta koko pääkallossa. Kiitos.
Joskus kuohahtaa ja laineet lyö yli, sekin on ymmärrettävää, kun jätkäporukassa vähän rymistellään, tuskin tuo kellekään traumoja kuitenkaan jättää, jos vähän koputellaan. Eikun nenä ylös, ja uusia tuulia kohti.Kyllähän säbässä tulee koko ajan fyysisempi peli vuosi vuodelta, mikä on ihan oikea suunta. Juuri tunteen palon takiahan venäläiset on huikeata palloilukansaa, koetetaan muistaa taas sekin puoli. Mutta eikun tsemppiä, keep ya head up!
Upea teksti, joka sai tälle jalkapalloäidille kyyneleet silmiin. Ihan jokaisen nuorten urheilijoiden kanssa työtä tekevän pitäisi lukea tämä. Kiitos.
”Muistuupa vaan Mikke Järven ohjeet joukkueelleen takavuosien Erä-finaalien ratkettua viidentreen peliin, jonka voisi tiivistää yhteen lauseeseen Kunniottakaa tappion kokenutta vastustajaa.”
Heh, tämänpä muistan itsekin. Tilanne oli kokonaisuudessaan vähintäänkiin huvittava: Erä on juuri hävinnyt katkerasti rankuilla. SSV:n pelaajat ringissä, ja Mikke keskellä ohjeistaa, että ”tyylikkäästi, ei sit mitään elvistelyjä”.
No, puoli minuuttia ja kentälle päräyttää polkupyörällä Kurt Westerlund – Elvikseksi pukeutuneena.
Tulee mieleen Krimin miehitys ja kuinka suuri joukko ry**ä koviksia pahoinpiteli yksittäisiä ukrainalaisia opiskelijoita youtube-videolla. Raukkamaista ry**ää. IFF kieltäköön tuolta joukkueelta kaikki lisenssit.
Naurettava laji tää salibandy. Ei sitä voi oikeasti pelata tosissaan . Jokainen salibamdyn pelaaja haluaisi olla lätkäpelaaja ja ihannoi niitä .. Voi vaan nauraa kun salibandy pelaaja sanoo ittestään vaikka et muistuttaa ”ovechkinia ” tai muuta pelaajaa . Ja en ymmmärrä miksi salibandyssä ei saa kunnolla vaikka tapella tai ottaa pientä painia ,silloin laji olisi jo puolet hienompi vaan aletaan katsomaan vinoon ja se ei ole mitenkään hyvöksyttyä vaan tuntuu että lentää joukkueesta jos tekee jotain tollaista . Olen pelannut sitä mutta pelaan toista lajiani jääkiekkoa ja lopetin ton sähläyksen.
Ties mitkä rangaistukset saisi liitolta ja valmentajilta jos vaikka rupeisi ihan rehelliseen tappeluun jossa molemmat haluavat mutta ei sitä viitsi tehä . Mutta tapahtuuhan tuolla noita selästä taklaamisia ja muita lätkässäkin sikamaisuuksia olevia . Kuinka moni valmentaja antaisi tai hyväksyisi sen että sille mentäisiin kostamaan tai tekemään jotain ? En usko että melkeen kukaan .
lätkäjätkä – rugby on myös hieno laji, kannattaa kokeilla. Vapaaottelu myös.
Lätkäjätkä taitaa olla ryssän provo.
Eivät nuo ulkomaalaiset ymmärrä näköjään lajista kovinkaan paljon. Itsekin olen päävalmentajana ja koimme juuri kauhunhetkiä pari viikkoa sitten Helsinki Junior Challengen 02-haastajasarjan puolivälierässä Ruotsalaista Tyresö Trollbäcken IBK:ta vastaan. Länsinaapurit olivat ihan purjeessa meitä vastaan ja voitimme pelin 8-0.
Mutta. Pelin aikana sama vastustajan pelaaja nro 36 yritti toistuvasti tahallaan satuttaa meidän pelaajiamme. Hän mm. yritti jääkiekkomaisia taklauksia jatkuvasti pelin aikana,huitaisi yhtä pelaajaa kyynärpäällä naamaan ja toista mailalla päähän. Ja lisäksi osa näistä tilanteista sattui ihan pelitilanteen ulkopuolella (meidän maalin jälkeen). Tuomari kävi asiasta jatkuvasti muistuttamassa svedujen valmentajille ja itse tälle pelaajallekin mutta tuntui kaikuvan kuuroille korville. Sitten kun tuomareilla oli vihdoin pokkaa pistää tämä nro 36 jäähylle niin huomasin kuinka tämä itki jäähypenkillä istuessaan. Ja itku silmässä pelasi myös pelin loppuun. Oliko poika siis käsketty pistämään meidän pelaajia sairastuvalle? Ken tietää… Pelin jälkeen yritin varsin kovasanaisesti englanniksi kertoa vastustajien valmentajille,miten halveksuttavaa tuollainen pelaaminen on. No. Yksikään heidän valmentajistaan ei ymmärtänyt englantia. Yksi sentään osasi suomea,mutta hänkin vain kyseli ihmeissään että ”ai kuka pelaaja”. Kun jopa kentän vierellä peliä seuranneet muiden joukkueiden valmentajat huomasivat kuka sielä meidän jätkiä teloi… No eipä siinä,jätin kättelyt tällä kertaa pois kun ei kerran minkäänlaista kunnioitusta tuntunut edes penkin takaa löytyvän. Kaiken lisäksi vielä: ruotsalaispelaajat kieltäytyivät aluksi jopa loppukättelyistä. Eivät ilmeisesti olleet koskaan hävinneet aikaisemmin kun noin järkyttyivät… Lopulta kättelyt kuitenkin saatiin luonnistumaan. Lopuksi vielä kirsikka kakun päälle: heidän maalivahtinsa heilautti minulle keskisormea ja näytti kieltä. Toivottavasti en enää koskaan joudu tekemisiin kyseisen joukkueen kanssa. Oksettavaa.
Hieno kirjoitus. Toivottavasti tuollainen käytös vastustajaakohtaa vähenee tulevaisuudessa.
Joo kyllä tämä käskyttäminen kulttuuri on syvällä salibandyssa niin liigassa kuin junnuissa. Vastustajien ”poisottaminen” on arkipäivää, mutta on meistä kiinni hyväksymmekö sen vai emme. Kuitenkaan tämän kaltaiseen hysteriaan on turha sortua, kovat otteet on osa huippu-urheilua, kilpailu määrittää, joskus joudutaan voiton saavuttamiseksi menemään harmaalle alueelle. Kun peliin on lähtenyt sen jälkeen turha itkeä.
Pokri, kovat otteet saattavat olla osa huippu-urheilua, mutta tässä kohtaa pitää vetää selkeä raka. Ottelun ulkopuolella pelaajien fyysinen koskemattomuus pitää säilyttää, ja tähän kuuluu myös kättely. Mielestäni tällaisessa tilanteessa ainoa oikea ratkaisu on turnauksesta ulossulkeminen tai sarjapisteiden menetys ja sakkorangaistus joukkueelle. Näitä on nimittäin ainakin suomessa jaettu pienemmästäkin. Keskisormen näyttö tuomarille on tuomarin raportin jälkeen tuonut sakot kyseiselle joukkueelle suomalaisessa juniorisarjassa 2000-luvun alkupuolella. Vai onko myöhemmin tehty päätös että tämä on nykyään igan sallittua toimintaa? Ja jos se on kiellettyä tuomaria kohtaan, miksi ei myös vastustajaa?
Pokro,sanot tämän olevan arkipäivää ja puhut huippuurheilusta. NYT ON KYSE JUNIORISALIBANDYSTÄ JOSSA VASTUSTAJAN ELIMINOIMINEN EI AINAKAAN KESKI-SUOMESSA OLE MEILLÄ ARKIPÄIVÄÄ. Vanhemmissa junnuissa ja aikuisissa varmasti tähän törmää jo useasti ja siitä on turha itkeä,mutta tässä oli nyt puhe 11-vuotiaista pojista!
Tässä taitoi olla kyse haastepuolen toiminnasta, jossa koodisto on varmaan erilainen, en tunne sitä maailmaa, koska olen ollut pääsääntöisesti kilpailulliisen toiminnan piirissä. Valmentajana voin avoimesti tunnustaa, että jo d-c junioreissa olen ohjeistanut taklaamaan esimerkiksi vastustajan ykköskentän sentteriä heti ensimmäisessä vaihdossa, pelistä riippumatta pyritään menemään vastustajan ihon alle aina, jollain tavalla.Itä-Suomessa myös vastustaja on sisällä pelin hengessä,ja muuallakin, enkä ole nähnyt siinä mitään eettisesti ongelmallista. Myös näiden loppukättelyiden nostaminen jalustalle on vähän kummalista, kyllähän pelimeihet tietävät, että ne juuri ovat oikea paikka pitkässä sarjassa tai otteluparissa psyykata vastustajaa, olen aina kannustanut pelaajia, jättämään vastustajille jotain ”pureskeltavaa kotimatkalle” on se sitten jokin virnistys, pikku kopautus mailalla pohkeille jne.
Toivottavasti edellinen kommentti on kieli poskessa kirjoitettu tai trollaus.
Jos ei, niin pitkän linjan juniorivalmentajana hävettää lukea tuollaista tekstiä. Ja mikä pahinta, kirjoittaja todennäköisesti vielä uskoo, että on oikeassa tässä asiassa.
Olet epäonnistunut kasvattajana ja kyseenalaistan soveltuvuutesi vastuutehtävään nuorten tai lasten kanssa.
Ei ole mikään trollaus,vaan pyrin tuomaan näkemykseni esiin rehellisesti, ilman kaksinaismoralismia, joka tässä ketjussa haiskahtaa. Jokainen joka on tekemisissä kilpasalibandyssa tietää, että mitä pidemmälle pelaajaputkessa mennä sitä enemmän vastustajan kunnioittaminen jää puheiden tasolle. Miksi pitää valheellista kuvaa yllä. On reilua että pelaajat tietää mahdollisimman varhain millaisessa pelissä ollaan mukana ja mitä se vaatii,jotta siinä pärjää. Kasvattajan vastuun kannan sillä tavoin, että korostan pelaajille että vastustajan psyykkaaminen, pois ottaminen jne kuuluvat vain peliin, kaukalon sisäpuolelle, reaalimaailmassa toimitaan aina kunnioittavasti ja rehellisesti muita ihmisiä kohtaan. Tämä nousee jo omasta maailmankatsomukestani ja arvoista.
Olen samaa mieltä Timin kanssa: ”..kovat otteet saattavat olla osa huippu-urheilua, mutta tässä kohtaa pitää vetää selkeä raja. Ottelun ulkopuolella pelaajien fyysinen koskemattomuus pitää säilyttää, ja tähän kuuluu myös kättely. Mielestäni tällaisessa tilanteessa ainoa oikea ratkaisu on turnauksesta ulossulkeminen tai sarjapisteiden menetys ja sakkorangaistus joukkueelle.” Aivan käsittämättömän törkeää toimintaa venäläisiltä junnupelaajilta ja vanhemmilta, että aletaan mahaan hakkaamaan kättelytilanteessa. No ei todellakaan kuulu juniorisalibandyyn, pitää varmaan alkaa miettiä pojalle uutta harrastusta, ettei tule traumoja. LIikunnan ilosta pitää olla kysymys eikä mistään aivottomien aikuisten riitelystä ja uhoamisesta, joka sitten tartutetaan lapsiin. MItä varhaisemmassa vaiheessaa kitketään tällainen vastenmielinen käytös pois lajista, niin sitä todennäköisempää on että aikuistasollakin osataan käyttäytyä kunnioittavasti vastustajaa kohtaan.
@ Pokro,
järkyttävä kommentti juniorivalmentajalta. Jos minä olisin joukkueesi johtaja, saisit välittömästi kenkää. Toivottavasti oma joukkueesi tunnistaa ja tekee sen.
Olisi myös kiva tietää tuliko kyseiselle venäläiselle joukkueelle mitään sanktioita epäurheilijamaisesta (lue: sikamaisesta) käytöksestä vastapuolen pelaajia kohtaan. Se, että jos rajan takana on väkivallan käyttö yleistä ja kenties suotavaa pelin aikana ja jälkeen niin eihän se tarkoita sitä, että meidän pitäisi suostua moiseen barbaarisuuteen ihan vaan hyvää hyvyyttämme. Venäjän joukkueilla (tai muilla joukkueilla, jotka käyttäytyvät väkivaltaisesti) voi olla ihan omat turnauksensa sitten omilla ”harmaan alueen” säännöillä. Siellä varmaan osataan esim. varautua kättelytilanteessa mahdollisesti tulevaan nyrkiniskuun vatsalihaksia jännittämällä tai muuten, iskemällä vastaan. Ei hyvää päivää, mitä meininkiä! On hyvin todennäköistä, että pojat jättävät lajin kokonaan jossain vaiheessa, koska kokivat tällaista sanallista uhkailua ja fyysistä pahoinpitelyä, aivan yllättäen. Jos lastani olisi pahoinpidelty turnauksen aikana, siitä tehtäisiin poliisille rikosilmoitus. Kuka on vastuussa lasten terveydestä ja hyvinvoinnista turnausmatkoilla?MIkä vakuutus korvaa pienten poikien pelottavat ja ahdistavat kokemukset?Ei mikään.Tällaiset tilanteet pitäisi ennakoida paremmin ja toimia rivakammin jos väkivaltaista käytöstä ilmenee, rangaistukset käyttöön välittömästi eikä vaan jotakin analyyttista pohdintaa nettisivuilla jälkikäteen. Pitääkö salibandypelaajillekin kehittää samanlaiset suojukset kuin jääkiekossa on, ihan vaan vastustajien hakkaamiselta suojaamiseksi?
Onko se sitten oikein, että pelaaja ei opi puolustamaan itseään ja pelin henkeä? Juuri siitä johtuu vaaralliset loukkaantumiset harmittomista kontakteista, kun ei olla valmiina peliin. Kun kaikki on samalla aaltopituudella ja hallitsee lajin sisäisen koodiston homma pysyy reiluina, se on sitä vastustajan kunnioittamista. Meillä on kyllä seurassa sama henki jojoista lähtien ja on valmennuspalavereissa mietitty parhaita keinoja vastustajien hämmentämiseen. Tästä on erilaisia näkemyksiä, itse en usko siihen että kaikki pelaa pikkusikaa, vaan on parempi pelin kannalta että tiettyjä pelaajia roolitetaan fyysisiin tehtäviin. Ja ei se mene siten, että b-junnuissa sormia napsauttamalla löytyy ne pelaajat, vaan aiemminsiihen on jo kasvettava.
RESPECT. Kun peli loppuu se jää siihen. Sääli että jotkut ei sitä tajua. Häviöön ei pidä tyytyä, siitä saa ja pitääkin olla pahoillaan. Mutta vastustajaa pitää kunnioittaa kun loppuvihellys on kuulunut.
Meidän tytöillä on ollut jo muutaman vuoden virallisena mottona; ”Kunnioita vastustajaa, peliä ja lopputulosta. Älä selitä.”
Pokro: miten ihmeessä kukaan sinun valmentamasi pelaaja voi koskaan oppia kunnioittamaan peliä jos opetat ”antamaan ajattelemisen aihetta kotimatkalle”? Aivan käsittämätöntä p**kaa. Pelin aikana tapahtuu kaikissa palloilulajeissa, kaikissa sarjoissa ikäluokkaan riippumatta asioita jotka ”kuuluvat peliin” ja ”ovat pelin hengen ”mukaisia”, mutta sääntökirjassa kiellettyjä. Joskus ne jäävät tuomarin silmiin, toisinaan taas eivät. MUTTA: kun pilli tai summeri on viimeisen kerran soinut, on aika antaa kunnioitus vastustajalle ja pelille, EI antaa ajattelemisen aihetta kotimatkalle. Toivon että olet trolli ja jos et niin toivon todella että tajuat suksia h***ettiin lasten ja nuorten ”kasvatuksen” parista. Ei ole kyllä teikäläisen tyyliselle idiootille missään määrin oikea paikka vaikuttaa…
Pokro.
Tässä sinulle arvokas neuvo. Kannattaa lukea tarkkaan. Ihan Oikeasti.
Arvon Pokro. Pysähdy. Katso peiliin. Mieti omaa arvomaailmaasi. Mieti omaa urheilutaustaasi. Mieti itseäsi.
Lähes poikkeuksetta nuo mainitsemasi pikkusian pelaajat ovat lajissa kuin lajissa ja joukkueessa kuin joukkueessa keskinkertaisuuksia, joita ei arvosteta eikä kunnioiteta. Lähes poikkeuksetta sikailuun tai hämmentämiseen keskittyvät joukkueet eivät myöskään voita mitään.
Mieti huippuja. Mieti suuria. Muistetaanko Wayne Gretzky sikailuistaan? Entäpä Pele? Lionel Messi? Michael Jordan? Mika Kohonen? Suuruus ja arvostus ei tule pelkästään tuloksista.
Mietinnän jälkeen lue mitä pääkallossa kirjoitettiin Harri Forstenista hänen lopetettuaan.
Kun olet lukenut, mitä Forstenista on kirjoitettu niin mieti sen jälkeen miksi Marco Materazzia ei tulla koskaan muistamaan MM -finaalissa huikean tärkeän maalin tehneenä maailmanmestarina, vaan epäurheilijamaisena rottana. Mieti miksi Materazzia ei arvosteta juurikaan edes Italiassa.
Kaikista tärkeimpänä: Mieti onko sinulle ja seurallesi voittaminen jo liiankin tärkeää tai pakkomielteistä. Urheilu on leikkiä, ei sotaa ja lopulta parempi yleensä voittaa.
Sitäpaitsi… Aika usein käy sitä paitsi niin että vasta sen jälkeen kun opit kunnioittamaan peliä, kunnioittamaan tulosta ja ymmärtämään että paras keino vaikuttaa tulokseen on keskittyä omaan tekemiseen olet valmis voittamaan.
Neuvoni sinulle Pokro. Keskity omaan tekemiseen, ei vastustajan hämmentämiseen, härnäämiseen tai kärkipelaajien eliminoimiseen. Vasta sitten olet valmis voittamaan jotain suurta.
Kuten Juha kirjoitti: Pokro olet hieno poika. Voititpa jotain tai et. Mutta mieti oikeasti mitä haluat opettaa lapsillesi. Mieti millaisiksi he lapset ja nuoret haluaisivat kasvaa, Materazzeiksi vai Gretzkyiksi? Älä myöskään syötä pakkomiellettäsi voittamisesta lapsiisi tai junioreille joita valmennat. Vain siten niin sinusta, kun heistäkin voi tulla jotain suurta.
Ps. En listaa tähän saavutuksiani, mutta voin Pokro luvata sinulle että olen itse voittanut riittävästi ja tiedän kyllä mistä puhun.
Katselin pelin ja jäin vartavasten vieressäni istuvan erotuomarin kanssa katselemaan kättelyitä ja venäläisten reaktioita. Mainitsin nimenomaan, että seuraa tarkasti mitä tapahtuu… ja tapahtuihan siellä. Nyrkkikättelyn jälkeen venäläispelaajat itkivät ja paiskoivat tavaroitaan pitkin hallin rakenteita liki varttitunnin ajan. Kukaan heidän vanhemmistaan ei saanut mitään otetta poikiin, eikä edes yrittänyt saada. Samoin kobrien naisvalmentajat eivät edes yrittäneet saada joukkuettaan käyttäytymään millään tavalla järkevästi. Steelersin pojat yrittivät päästä tämän hallitsemattomasti käyttäytyvän apinalauman läpi kohti pukuhuonetta ja vain ihme esti lisähölmöilyt.
Raportoin myös kisajärjestäjille näkemästäni, mutta miten annat sanktioita joukkueelle, joka ei enää jatka pelejään turnauksessa.
Käsitykseni mukaan (Jonhssonin kanssa juteltiin) Kobrat eivät enää ole tervetulleita Tallinnan turnaukseen jatkossa. Se lienee ainoa sanktio jonka kisajärjestäjä voi heille langettaa. Toivottavasti tämä päätös pitää.
Kulttuurieroista voisi jauhaa tässä lisääkin, mutta urheilukulttuuri on mielestäni kansainvälinen ja kaikkia yhdistävä me-henkinen asia, josta ei voi tinkiä tippaakaan. Me pelaajat ja valmentajat sekä katsomon kannustusjoukot yhdessä teemme tämän pelin.
Veikkaan, että Storvretassa pääsemme taas katsomaan kobrien pelejä. Valmentamani Oilersin 02-joukkueen kanssa olemme sinne jälleen vuodenvaihteessa menossa ja toivottavasti pelikaavio ei heitä meitä vastakkain.
Pokro kaksi asiaa. Älä koskaan paljasta kuka olet nimimerkin takana, äläkä koskaan pelaa minun joukkuetta vastaan. Ei kannata, koska niissä tapauksissa tulen varmasti vaatimaan sinua tilille sanomisistasi.
Eikös tää Pokro nyt ole sama trolli, joka kirjoittaa niitä väsyneitä Josba-huhuja? Ainakin tuo kankea kirjoitusasu on sama. Todennäköisesti luulee olevansa hauska, mutta ei ole ollut sitä hetkeäkään.
Ja jos nuo kirjoitukset nyt olisivatkin ns. tosissaan kirjoitettuja, sitten toivottavasti joku vastuullinen ihminen tuntee hänet ja lopettaa hänen hommansa junioriurheilun parissa.
Hei!
Olisiko joku kielitaitoinen valmis kääntämään kyseisen tekstin
venäjäksi. Tallinnan turnausjärjestäjiltä saisi varmaankin
kyseisen joukkueen yhteystiedot tekstin edelleen lähettämiseksi.
Saisivat ehkä vähän ajattelemisen aihetta, kun seuraavan kerran
osallistuvat turnauksiin.
Ihan turha puhua jostain kulttuurieroista. Nyrkkiä tulee ihan kotimaisissa aluesarjan peleissäkin, ei tarvitse hake Muurmanskia tai Tyresötä. Pääsääntöisesti ruotsalaisjunnut pelaa tosi siistiä, samanlaisia valopäitä sinne osuu valmennukseen kuin täälläkin ja sen näköisiä ovat joukkueet. Mutta pääsääntöisesti hommat menee hyvin, ylilyönnit vaan tuntuu kummasti kerääntyvän samoille joukkueille.
Musta Pokro on ihailtavan rehellinen, ei välttämättä oikees, mutta enemmän tuolla tuntuis olevan selkärankaa ja miehekkyyttä, kun viikonlopusta ja harkoista toiseen huutavalla ja raivoavilla salibandyisillä, ovat sitten katsojia tai valkkuja. Ja sitten ollaan niin niin järkkyteinä kun pojilla menee yli, en halua omista pojistani samallaisia kanoja.
Sylinteri-Simo: Uhkailisitko vain verbaalisesti vai Tulisitko loukkaamaan fyysistä koskemattomuuttani? Jokseenkin ristiriitaista, jos ajatellaan mistä ketju lähti liikkeelle, mutta tätä kaksinaismoralismia juuri halusin kirjoituksellani alleviivata. Sepi: En tiedä mihin viittaat, minulla ei ole tapana tänne kirjoitella, saati, että tietäisin mistään Josbaan liittyvistä huhuista, heidät toki joskus hamalla 90-luvulla pelikentillä on tullut kohdattua, ja myöhemmin penkin takaa, mutta siihen sen jää. Ja kaikille muille: On juuri sitä kaksinaismoralismia väittää etteikö pelissä tapahtuisi sitä sun tätä, ja etteikö loppukättelyt olisi psyykkauksen paikkoja, etteikö peliin kuuluisi ylireagoinnit kun tunteella mennään niin junnuissa kuin aikuisissa. Ei peliä voi kuohia, kunnioitetaan sen luonnetta. Toinen juttu mikä nosti karvat pystyyn, oli venäläisyyden alleviivaaminen, ja toisessa kommentissa ruotsalaisuuden esiin nostaminen. Eiköhän tätä ryssittelyä ja hurrittelua ole tässä maassa ihan tarpeeksi, pidetään se pois salibandysta.
Pokro (trolli): Mitä jos pidettäisiin sinun ihannoimasi väkivalta pois urheilusta? Ihminen joka ei pysty hallitsemaan tunteitaan, niin ettei pysty hallitsemaan käytöstään, vaan pitää väkivaltaiseksi ryhtyä, on sairas. Diagnoosi voinee liikkua jossain autismin, narsismin ja aspergerin välillä.
Vertaat urheilusta väkivallan poistamista kuohimiseen, mikä viittaa siihen että koet väkivallan osaksi miehistä elämää. Todennäköisesti tähän on syynä lapsuuden traumaattinen kokemus väkivallan kanssa, joka on kieroutuneesti kääntynyt väkivallan ihannoinniksi. Tyyliin: ”kun on tarpeeksi kova jätkä ja lyö ensin, niin kukaan ei enää ryppyile minulle”. Surullista.
Ja jos vaivaudut lopettamaan trollaamisen ja lukemaan yhtään noita ylempiä vastauksia, voit niistä lukea että Sylinteri-Timo ei missään määrin uhkaillut sinua fyysisellä tai henkisellä väkivallalla, vaan hän varoitti siitä että jos noiden idioottimaisten mielipiteitesi kanssa saatat joutua vaikeuksiin tuomarien ja lainvalvojien kanssa. Tai siis voisit joutua, jos olisit jotenkin oikeasti tekemisissä urheilun kanssa, mutta kun et ole. Olet vaan säälittävä trolli, joka yrittää kerjätä huomiota.
Surullista on se että maailmassa on oikeasti ihmisiä jotka ajattelevat noin kuin mitä pokro trollaa.
Ennen kuin täällä taas mopo karkaa käsistä ja keskustelu lukitaan niin todettakoon että kirjoitus oli hienosti kirjoitettu ja sisälsi paljon asiaa. Olen itsekin pelannut OP:n jengejä vastaan nuoremmissa ja hyvin liikkuvia porukoita, toki teräskaupungin duunaripojista löytyy särmää sitten myös… Ilo oli voittaa 😉
Mutta itse peliin, onhan mahdollinen tuomarivirhe kiihkeän peli käännekohtana toki tunteita herättävä. Tai vaikkei virhettä edes olisi ollut niin ei kaikki kuitenkaan niitä sääntöjä tunne ja tunne vie. Oleellista olisi pohtia mitä olisi pitänyt tehdä toisin että ikävä tunteenpurkaus olisi voitu välttää.
1. Missä tuomarit olivat pelin jälkeen, pyrkivätkö katoamaan kuvasta?
2. Toimitsijat varmaankin huomasivat että tunne vie, pitäisikö hakea lisäväkeä? Toisaalta ei voi junnuturnaukseen vaatia kovin paljoa järkkäreitäkään. Jotenkin alkaa kieroon kasvamaan. VIrossa nyt ainakin venäjäntaitoisia tulkkeja löytynee katsomosta tms.
3. Oman joukkueen toimihenkilöt? Kirjoittaja mainitsikin ettei osannut tälläistä aavista, olisiko liian provosoivaa mennä kuvaamaan kättelyä? Tai edes seisomaan hyvin lähelle.
4. Jos vastustaja jo ennen kättelyä vaikuttaa uhkaavalta, onko parempi poistua kättelemättä vai provoisoko tämäkin?
En osaa vastata mutta ainakin varmistaisin että joku kamera käy, sellainen helpottaa ainakin jälkeenpäin asioiden selvittelyä vaikka tilanteessa siitä apua tuskin on.
Noi ton yhden sankarin ”ihon alle pääsemiset” on ihan höpö höpöä. Jokainen taitava pelaaja huomaa tuon kyllä ja yrittää varmasti kaksin verroin. Voi olla ettei ole itäsuomeen mestaruuksia luvassa.
Kertauksena vielä, hyvä kirjoitus!
Kentällä annetaan kaikki, voitosta pelataan aina, mutta vastustajaa kunnioitetaan. Viimeisen vihellyksen jälkeen vaikka itketään se häviö pois mutta vastustajalle annetaan kaikki kunnioitus ottelusta ja voitosta.
Pahoittelut kaikille, kun näistä kommenteistani, tulee sellainen mielikuva, että ihailisin väkivaltaa ja vastustajien tahallista vahingoittamista. En ole valmentajana puhdas pulmunen, sen myönnän, kaikenlaista konnankoukkua tulee vastustajan päänmenoksi tulee keksittyä, mutta ei ikinä sellaista, mikä vahingoittaisi vastustajaa.
Taustaksi täytyy sanoa, että ”pullon henki” on vienyt viimeiset päivät treenitauon aikana aamusta iltaan, kulunut kausi oli raskas, ja tuli nollattua siviilitöistä lomille päästyä oikein viimeisen päälle. Eli tämä selittänee kommenttejani epäloogisuudet ja kärkkäyden. Nyt laitetaan mies kuosiin ja korkki kiinni, maanantaina taas rivissä kun aloitetaan treenaamaan tulevaa kautta varten.
Tarkoitus ei myöskään ollut trollata keskustelua väärille raiteille missään tapauksessa, vaan keskustelu väkivaltaongelmasta salibandyssa on tärkeä nosto. Pohjalla ollut kirjoitus Viron tapahtumista oli itseasiassa loistava selvinpäin sen luettuani. Respect!
loppukättely on hetki, jolloin viha vastustajaa kohtaan sammuu
Tuota jäin vielä pohtimaan. Ihanko oikeasti peliä pelataan vastustajaan kohdistuvan vihan kautta? Ainakin itselleni on vieras tunne vihata pelin aikana. Häviämistä voi ja pitää vihata, ei vastustajaa. Kaipa sille voi jopa tulistua, mutta viha on aika voimakas tunne vastustajaan kohdistettuna ja tuskin sellaista tuntiessa se loppuisi lopukättelyyn. Niellä sen voi, mutta vihan tunne elää kohtuullisen tiiviisti pään sisässä
Hieno kirjoitus todella ikävästä asiasta. Tuollaista ei saisi koskaan tapahtua urheilussa saati junioritasolla.
Joukkueen valmentaja Kseniia Svalova(Arkhangelsk, Russia) löytyy naamakirjasta, joten joku asianosainen voi hyvin huomauttaa asiasta sen välityksellä. Ei muuta kuin google translator suomi-venäjä käyttöön tähän tyyliin, niin toivottavasti käytökseen tulee joku muutos.
http://translate.google.fi/translate?hl=fi&sl=fi&tl=ru&u=http%3A%2F%2Fpaakallo.fi%2F2014%2F06%2Floppukattely-on-hetki-jolloin-viha-vastustajaa-kohtaan-sammuu%2F
Hieno kirjoitus asiasta jota ei koskaan saisi tapahtua urheilussa saati juniorisarjoissa.
Joku asianosainen voisi minun mielestäni lähestyä asiassa joukkueen valmentajaa Kseniia Svalovaa fb:n välityksellä (Arkhangelsk, Russia).
Google translator tästä sivusta suomi-venäjä ja siitä linkki neiti Svalovalle mietittäväksi miten joukkueen toimista ollaan sivistysvaltiossa mieltä.
Se on venäjällä laji kun laji näissä junnujen peleissä niin aina on terveellisempi hävitä. 😀 Samoin nää Polskit ja Bulgaarit on mielenkiintosta sakkia tän ”voittamisen kulttuurin kanssa”. Siellä ainakin osataan vihata tappioita. Ei vaan karmeita tilanteita. Kannattaa jatkossa vaan varmaan valita nää turnausmatkat vaikka tonne länsinaapurin suuntaan.
Mutta siis toi miten valmentajat on toiminu on ollu ainoo oikee tapa tossa tilanteessa. Mahdollisimman vähillä vaurioilla jätkät pois kentältä ja bussiin vaihtaan kamoja. Jos olisitte ängenny sinne väliin, olisitte saanu kimppuunne vastustajan valmentajat ja ilmeisesti osan vanhemmistakin. Nyt vaan se videomateriaali sinne seuran johtajille ja Venäjän salibandyliitolle kaikkinen kertomuksineen, niin näätte kun nekään tuskin tekee asialle mitään. 😉 Mut kyllä mä ainakin laittasin ja kattoisin mitä sielä tehdään.
Noniin!
Pitäisikö kuitenkin asiassa pysyttäytyä järkilinjoilla.
Turnausjärjestäjä on tapaamassa Venäjän lajiliiton henkilöitä lähiaikoina ihan muiden asioiden tiimoilta ja asioiden lomassa varmaan käydään tätäkin asiaa jonkin verran läpi.
Sotkut pitää selvittää ja mun mielestä se selvittely täytyy tapahtua siellä Venäjän/Kobrien päässä.
Sanktioista on turha alkaa vääntämään mitään suurempaa keskustelua, vaan asiat pitää selvittää siellä missä ongelma oikeasti on.
Toiveissa olisi, että muutos Kobra-joukkueessa tapahtuisi joukkueen sisällä, eikä muiden ulkoisten tahojen toimesta.
Tuomitsen edelleen heidän käytöksensä pelin jälkeen, mutta kyllä heille pitää antaa myös mahdollisuus muuttaa tapojaan.
Kobrat on erittäin taitava ja hyvää salibandyä pelaava joukkue jonka hyviä peliotteita on jopa nautittavaa seurata katsomosta.
Toivoisin, että Kobrat saisivat ns. rivit kuntoon ja keskittyisivät pelaamiseen, sillä sen he oikeasti osaavat.
Muutos asenteisiin tarvitaan niin valmentajille, kuin pelaajillekin…sekä sinne vanhempien kannustuskuoroonkin.
Nyt Kobrat ovat hölmöilleet, mutta viesti pitää mennä perille, ettei näin voi jatkua.
Pepi
Kobra-joukkueen valmentaja osasi ainakin vuosi sitten vielä englantia.
http://www.en.helsinkijuniorchallenge.fi/news.html?a100=10
Melkoisia russofobeja tännekkin kirjoittelee. Täytyy muistaa, että Venäjän pinta-ala on lähes tuplat esim. Eurooppaan verrattuna, joten hölmöä leimata koko kansaa näiden sivistymättömien junttien takia. Venäjä on vieläkin – ja tulee pitkään olemaan aikamoisessa jälleenrakennustilassa. Vai mitä muuta voi odottaa valtiolta, jonka 150 miljioonaa asukasta kohdeltiin täysin ala-arvoisesti sekopääjohtajien sätkynukkeina n. 70 vuotta. Pääosin venäläiset ovat nykyään ystävällisiä ja länsimyönteisiä, mutta tälläiset idioottitapaukset onnistuvat aika hyvin viemään pohjaa positiivista asioista. Jos Suomessa vallitsee ”mitä ne meistä ajattelee ulkomailla” -ajattelumalli, niin Venäjällä ilmiö on vähintään yhtä suuri ja kansan syvät rivit häpeilevät myös Venäjä-kuvaa, joka välittyy ulkomaille.
Sääliksihän tässä käy noita lapsia. Ovat varmaan pääosin pelanneet keskenään tai jotain tasottomia venäläisporukoita vastaan ja kauden odotetuin tapahtuma, ikäluokan huippujoukkueita vastassa, katkeraakin katkerampi tappio ja poikia ei olla opetettu toimimaan urheiluhengen mukaisesti. Jollain tasolla ymmärrän että nuoret pojat eivät saa pidettyä tunteita kurissa, mutta tässä kohtaa olisi vanhempien pitänyt rynnätä kentälle ja antaa omalle pikku-Borikselle tukkapölly. Toivottavasti edes vanhemmat ymmärtävät hävetä tätä jälkeenpäin, se olisi edes pientä edistystä.
Itselläni on varsin neutraalit kokemukset venäläisjoukkueita kohtaan, tosin jalkapallon puolelta. Toisen ottelun voitimme selvänumeroisesti ja vastustajaa ei tuntunut juurikaan kiinnostavan, lieneeköhän pelkästään lomareissu ollut? Toisessa ottelussa vastassa olikin tasokkain joukkue, mitä vastaan ikinä olen päässyt pelaamaan. Zenitin ikäluokkajoukkue. Menimme johtoon aluksi kulmapotkusta, mutta sen jälkeen Zenit laittoi taululle varmaankin kymmenen osumaa. Käsittämättömiä syöttökuvioita ja oveluutta verrattuna Suomen vastustajiin. Lieneeköhän tuostakaan porukasta kukaan päässyt maistamaan ammattilaispelejä, kun meidänkin joukkueesta kaksi pelaajaa pääsi Veikkausliigaan – ja toinen pelaa siellä edelleen leipätyökseen.
Kyllä Venäläisten vihaamisella on pitkät perineet Suomessa ja perusteita on ollut kun elettiin sodat jälkeistä aikaa.
Vaikea kuitenkin ymmärtää nykyään ihmisiä jotka yleistävät niin että yksi kansa olisi pääosin roistoja. Urheilussa nyt ainakin voitaisiin unohtaa nämä ennakkoluulot, erityisesti salibandy voisi olla suunnan näyttäjä kansainvälisesti.
Kyseinen joukkue käyttäytyi todella raukkamaisesti, valitettavasti olen saman tyyppistä nähnyt Suomessakin.
Positiivista oli että Venäläinen joukkue oli lähes yhtä hyvä kuin Suomalainen eli tulevaisuudessa voidaan odottaa tasokkaita pelejä salibandyssä myös itänaapurin kanssa.
Terveiset Fuengirolasta!
Olimme ensi kertaa PoNoVon lipun alla
(Ex.Voiku Lappeenrannasta)pelaamassa
01-sarjassa.Tallinnassa.Viime vuonna
Olimme kahdella joukkueella ja hävisimme
Ilves Greenille pronssipelin.Sapetti ja opetti,
Tosin 8 ukkoa oli jäljellä päätöspelissä.
Pelasimme 2014 turnauksessa Kobrien 01-
Sarjassa pelaavaa joukkuetta vastaan ja
Voitimme 7-0.Venäjää taitavana kävin ennen
Peliä jututtamassa naisvalmentajia(olivatko
Samoja?)ja kyselim lähinnä kuinka kauan
Joukkue on yhdessä pelannut jne.Pelin
Jälkeen kävin Venäjäksi kiittämässä mutta
Aika yrmeitä olivat.Meidän pojat eivät
Kertoneet kättelystä mitään poikkeavaa
Joten se porukka käyttäytyi sitten kunnolla.
Jatkossa käyn vähän juttelemassa venäläisten
Kanssa jos kuulen vastaavaa.Ruslandian
Durakit ei silmille hypi!
Turnaus päättyi loistavasti,voitimme LoSBIn
2-0 ja pääsimme vihdoin juhlimaan voittoa
Tallinnassa huippujoukkueitten parissa ja
eliittisarjassa.Ensi kausi pelataan 00-sarjassa
ja 2015 syksyllä olemme valmiita SM-sarjan
vaativaan karsintaan.Ja niin,Lappeenrannasta
tulee siis PoNoVo 01-pojat,ei mikään NST,
meillä on raha-asiat kunnossa ja budjetti 20
tuhannen paikkeilla myös tulevalle kaudelle.
Ja vielä kiitos Steelersin valmentajalle,
aivan mahtavan koskettava ja asiantunteva
kommentointi.
Ei ollut tarkoitus mollata Nst:tä jos joku nyt
kommenteista näin on päätellyt.Tämä on
vain tyylini enkä sitä sen enempää selittele,
kommentti on henkilökohtainen eikä PoNoVon
virallinen kanta.Tämä oli ensimmäinen ja
varmaankin viimeinen kerta kun näihin
foorumeihin kirjoittelen.
Hieno kirjoitus! Surullista, että vanhemmat, me jotka maalaamme lastemme eväät elämää varten voimme toimia näin.
Oman junnuni peleissä, joita harvoin voi itseasiassa katsoa kiukustumatta. Syy löytyy juuri siitä, miten vanhemmat puuttuvat katsomosta peliin. Ihan näin räikeää ei ole vastaani tullut ja itsekkin omieni joukkuetta kannustan, mutta aikuiset heittäytyvät todella lapsellisilsi joskus. Harmittaahan se kun jää toiseksi ja niin pitää ollakkin kehittymisen kannalta. Olen sitä mieltä, että vanhemmat tarvitsevat oma valmentajan, opettajan ihan käytöstapoihin.
Hyvää keskustelua! Muistakaa kuitenkin, että nyt on kysymys 11-vuotiaiden peleistä. Ei ammattilaisten, ei lähes aikuisten vaan lasten!.
On todella huolestuttava kertomus, minkä alkuperäinen kirjoittaja kertoi Tallinnan turnaunauksesta. Näitä tapahtuu ja valitettavasti myös täällä meidän kotoisissa sarjoissamme.
Kilpaurheilulle on aina sija sydämmessäni ja silloin ,kun ollaan kaukalossa kilpaillaan viimeiseen asti. Kun pilli soi kaikki se päättyy ja sen jälkeen pitää voida olla kavereita.
Pokrolle sanoisin, että mitähän jos jättäisit junioriurheilun ja menisit hoitoon! Suomessa on A-klinikoiden lisäksi erittäin monta vaihtoehtoa, mutta älä jatka junioreiden valmentamista ,ennen kuin saat asiasi kuntoon!
Aika hurja tilanne. Kirjoitin asiasta venäjäksi pikku kommentin venäläiselle salibandysivustolle http://www.rusfloorball.com/guestbook ja suosittelin, että käännättäisivät peliselostuksen. Saa nähdä, tuleeko palautetta.
Aika paljon jälkijunassa tulee, mutta kysymys:
Rankkari. Menikö oikein vai väärin?
Jos oikein, mikä idea oli koittaa bondata venäläiskoutsin kanssa rankkarituomion suhteen? Koitit alhaisella tavalla kerätä sosiaalista pääomaa?
Jos tuomio oli väärä, eikö reilut miehet ™ ois jättänyt rankkarista vaikka sitten urheiluhengen nimissä maalin tekemättä…
Ei tarvitse varmaan Venäjän lajiliittoa informoida kun tuon kyseisen valmentajan, Ksenia Svalovan, työpaikka Facebookin mukaan on Venäjän salibandyliitto… 🙂