Olen huolestuneena katsonut Seinäjoen Peliveljien taivalta tämän kauden Salibandyliigassa. Myönnän, että odotukseni joukkuetta kohtaan olivat opitimistisempia kuin viime kauden päätteeksi. Ajattelin jopa, että nyt vihdoinkin joukkueella on riittävästi aikaa kehittää peliään nykysalibandyn suuntaan. Kuulin jopa huhuja, että SPV on kesäharjoittelussaan keskittynyt pallollisen pelin kehittämiseen.
Mitään merkkejä paremmasta huomisesta ei kuitenkaan seinäjokelaisten otteissa ole nähtävissä. Joukkue on tällä hetkellä pelillisesti täysin kaaottisessa tilassa. Voisi puhua jopa katastrofin aineksista, siitäkin huolimatta, että ryhmä ”porskuttaa” runkosarjan toisella sijalla. Tämä sijoitus tulee pelkästään siitä, että SPV:n pelaajamateriaali on liigan huippuluokkaa. Valitettavasti valmennus ei ole – ainakaan tällä hetkellä.
Tässä käytiin muutama päivä sitten keskustelua Twitterin ihmeellisessä maailmassa siitä, mikä on pelitavan merkitys joukkueen menestyksessä. Kun puhutaan liigan huippujoukkueista, niin silloin ratkaisevissa otteluissa esimerkiksi liigan finaaleja pelatessa pelitapa on se kivijalka, jonka varassa huippuyksilöt tappelevat mestaruuksista. Jotkut väittävät, että pelitavalla ei ole merkitystä. Valmentaja luo joukkueelleen sellaisen pelitavan, joka muokkautuu joukkueen tarpeille sopivaksi. Valmentajan pitäisi pystyä yhteistyössä pelaajistonsa kanssa muokkaamaan pelitapa sellaiseksi, että se antaa mahdollisuuden voittaa ne kaikkein tiukimmat ja ratkaisevimmat ottelut.
Miten tätä pelitapa ajattelua tulisi miettiä? Usein ajatellaan virheellisesti, että se koskee ainoastaan joukkueiden karvauspelaamista. Ehkä ennen muinoin näin olikin. Luotiin jokin formaatti joukkueelle, esimerkiksi 2-1-2 tai 1-2-2 ja ei paljon muuta. Pallolliseen peliin ei valmennuksen osalta annettu joukkueille muita lääkkeitä kuin ”tehkää maaleja enemmän kuin vastustaja”. Se oli sitten viisikoiden omalla vastuullaan kehittää omaa pallollista peliään. Toki sen pitäisi olla sitä näin edelleenkin. Viisikoiden pitäisi saada kehittää pallollista peliään niissä raameissa mitä valmennus on sille antanut. Valitettavasti SPV:ssä näin ei ole.
Mielestäni joukkueiden pelitapa nykysalibandyssa koostuu sekä pallollisesta, että pallottomasta pelitavasta. Ja molempien näiden osa-alueet voidaan jakaa sille osa-alueelle, jossa peliä pelataan. Alla olevassa kuvassa esimerkki siitä kuinka pelitapa voidaan jakaa karvaus/puolustuspelaamisessa kolmeen osaan. Pelitapa voidaan tietysti jakaa myös kahteen osaan, mutta huippujoukkueissa pitäisi olla selvillä mitä milläkin kentän osa-alueella tehdään, joten näissä joukkueissa jako kolmeen on perusteltua. X1 osiossa ollaan hyökkäyspään päädyssä karvaamassa palloa pois. Tätä pelitapaa käytetään paljon silloin, kun ollaan otteluissa häviöllä ottelun loppuhetkillä. Pallo pitää saada hieman isommallakin riskillä pois vastustajalta. Tätä käytetään myös silloin, kun ”tiedetään” ennakolta, että ollaan vastustajaa hieman parempia sekä taidollisesti, että fyysisesti. Pyritään tekemään vastustajan peli kentän jokaisella osa-alueella vaikeaksi avauspelaamisesta lähtien.
X2 osio on se, jota pääosin nähdään nykysalibandyssä käytettävän. Karvauksen kärki on usein 50-70 % korkeudella hyökkäyspäästä katsottuna (tämä tässä piirrettynä). Tämä pelitapa pitää karvaavan joukkueen viisikon etäisyydet paremmin hallittavissa ja tätä kautta pallo on siis helpompi ottaa oman joukkueen haltuun. X3 puolustuspään pelaaminen koostuu sitten siitä pelin osa-alueesta joka keskittyy oman pään puolustamiseen. Tässä nähdään nykyliigassa eri variaatioita. Suurin osa pyrkii pelaamaan tätä alueen kautta. Kun vastassa on hyvä pallollinen hyökkäyspään joukkue, niin silloin pelaajat joutuvat pelaamaan tällä alueella pidempiä aikoja ja eri paikkoja. Yleisin tapa lienee se, että sentteri pyrkii pelaamaan keskustaa pois ja laitahyökkääjät pudottavat tarvittaessa alemmas omiin laitoihinsa tai keskelle. Jotkut pelaavat myös niin, että keskustaa pelaavat vuorotellen keskushyökkääjä tai laitahyökkääjä. Nämä siis pelin peruspilareita ja joukkueen kesken sovittavia asioita. Pääsääntöisesti valmennus sanelee näissä kuinka mennään. Myös pelaajia kuunnellaan ja pelaajien vahvuudet olisi hyvä ottaa näissä huomioon.
Kun tämä sama pilkkominen sitten tehdään pallolliseen peliin, niin se on se pelin osa-alue, joka vaatii huomattavasti pidemmän aikavälin harjoittelua kuin karvauspelaaminen. Ja tämä on juuri se aihe, jonka haluan SPV:n pelistä nostaa esiin. Käytännössä Peliveljillä ei ole tähän juurikaan variaatioita. Joukkueen pallollinen peli koostuu lähes 100 % siitä, että palloa pelataan salaman nopeudella kohti vastustajan maalia. Kun puolustajat saavat omassa päässään riiston, niin heidät on käytännössä ohjeistettu pelaamaan pallo nopeasti ylös joko maassa tai ilmassa (kts. kuva). Tässä joukkue onkin erittäin hyvä ja tämä pelityyli toi myös sille kaksi mestaruutta putkeen. Nykypäivän salibandyssa tämä ei silti enää riitä. Palloa on osattava hallita paremmin koko kentän alueella. Tämän nopean kääntöpelin vuoksi Peliveljille tehdään liikaa maaleja omiin. Koska, kun joukkue menee koko ajan kovaa vastustajan maalia kohti, niin se venyttää väkisinkin oman viisikon etäisyyksiä ja silloin vastustaja saa enemmän tilaa ja aikaa iskeä omat vastahyökkäyksensä. Jos haluatte, niin katsokaa tämän kauden otteluiden maalikoosteita. Sieltä syyt ovat oman verkon heilumiseen löytyvät. Ja niistä näkyy myös joukkueen yksipuolinen tapa hyökätä.
SPV on fyysisesti huippukunnossa. Joukkueen pelaajamateriaali on liigan parhaita. Eli nämä seikat antaisivat valmennukselle mahdollisuuden kehittää myös pallollista peliä. Uskon kuitenkin, että tämä asia on pelkästään päävalmentaja Tommy Koposen käsissä. Koponen ei joko osaa tai sitten uskalla muuttaa pelityyliä. Veikkaan vähän molempia. Ja nyt päästään siihen, mistä jutun otsikko tulee. SPV:n pelitapa ei pallollisen pelin osalta vastaa nykyään huippusalibandyn vaatimuksia ja siksi heidän miehensä eivät mahdu enää maajoukkueen pelaavaan kokoonpanoon. Tämä on erittäin iso sääli pelaajien kannalta. Joukkue on pakotettu pelaamaan pelityyliä, jota väittäisin monen pelaajan joukkueessa inhoavan. Joukkue ei uskalla tarpeeksi riitauttaa pelillisiä asioita, koska ruokkiva käsi saattaa loppua ja osoitteen muutos joukkueen vaihdon myötä tulla eteen. Koposella on käsissään sellainen pelaajisto, joka tietää kaiken mitä vaaditaan pallollisen pelin kehittämiseen.
Juha Kivilehto on nyt pelaavassa maajoukkueessa, eikä varmastikaan pelkästään Seinäjoella annettujen näyttöjen perusteella. Mikko Kohonen on nähnyt pelaajana kaiken ja osaa varmasti ajatella peliä monelta kantilta. Ja muitakin löytyy paljon. Siis niitä pelaajia, jotka peliä osaavat ja voivat kehittää pallolliseen suuntaan. Itseäni erityisesti on ihmettänyt tämän kauden joukkueessa Jalo Kouvosen saama vastuu. Alussa mies näytti olevan hyvin pelillä mukana, mutta syksyn edetessä kaveri on kuitenkin tippunut pelaavan kokoonpanon ulkopuolelle rivimieheksi. Kouvonen oli kuitenkin Happeen viime kauden mestarijoukkueen ykköskentän puolustaja ja kesän alussa maajoukkueen 40 pelaajan ringissä. Väittäisin, että SPV:n kääntöpelin opetteleminen vie nyt aika paljon aikaa ja turhaa energiaa Kouvoselta tällä hetkellä. Kouvonen kehittyi Happee-aikanaan huikeaksi pallolliseksi puolustajaksi. Mutta, kun tämä pallollinen elementti nyt Seinäjoella joukkueen pelityylistä puuttuu, niin veikkaisin, että se on pudottanut miestä kokoonpanon ulkopuolelle.
SPV voittaa suurimman osan runkosarjan peleistä pelaajamateriaalinsa turvin. Mutta jos pallollisessa pelissä muutosta ei tapahdu, niin silloin mitään mahdollisuutta ei ole enää pärjätä muita huippujoukkueita vastaan. Nykyään se näyttää olevan vaikeaa jo keskikastin porukoitakin vastaan. Classic, Oilers, SSV ja Happee ovat valovuoden seinäjokelaisia edellä pallollisessa pelissä. Ja ovat vielä pitkään. Nyt pitäisi viimeistään Seinäjoella herätä tähän päivään ja alkaa kehittää hommaa. Keväälle vielä ehtii. Niin kuin jo totesin, niin pelaajien taitotaso ja ominaisuudet kyllä riittävät tähän. Mielestäni on valmennuksen osaamattomuutta ja luottamuksen puuttumista näin kovaa pelaajistoa kohtaan, jos tähän nykyiseen joukkueen tilaan ei millään tavalla pyritä hakemaan parannusta.
Kirjoitan tämän siksi, että toivoisin näkeväni sen todellisen potentiaalin, joka seinäjokelaisissa pelaajissa on. Ja toivoisin, että sitä kautta vielä noustaisiin tappelemaan maajoukkuepaikoista jatkossa. Ja ennen kaikkea toivoisin, että Koponen olisi valmis luottamaan pelaajiinsa ja antamaan pelaajistolleen ne avaimet käyttöön, joita nykyään tarvitaan kansallisessa ja kansainvälisessä menestymisessä. Niin seura- kuin maajoukkueessakin.
Kommentin kirjoittaja pelasi Salibandyliigassa yhteensä 15 kautta Happeen, Oilersin ja SPV:n riveissä. Nykyisin hän toimii salibandyvalmentajana.