Suomen salibandymaajoukkueen MM-kisajengi valittiin viime viikolla. Alkoi joka toinen vuosi tapahtuva suomalaisfanin purnaaminen pelaajavalinnoista.
Tänä vuonna on esitetty muun muassa seuraavanlaisia kysymyksiä. Miksei mukana ole SPV-tehokaksikko Mikko Kohonen-Sami Koski tai heidän sentterinään pelaava Janne Hulmi? Missä ovat maalitykit Casper Pfitzner ja Sami Johansson? Missä on hurjassa pisteputkessa liitävä Lassi Vänttinen? Missä ovat viivapelotteet Otto Tikka ja Ilari Talvitie? Miksei tehty vielä selkeämpää nuorennusleikkausta?
Olen itse sitä mieltä, että kasassa on hyvä ryhmä. Sekoitus taitoa ja kovuutta, nuoruutta ja kokemusta. Kettunen valitsi mielestäni ryhmän, johon jokainen jäsen on omalla työllään paikkansa ansainnut. Kyllä, myös pitkään sivussa ollut Mika Kohonen. Uudistustakin selkeästi on tapahtunut, onhan kisakoneessa kaikkiaan yhdeksän ensikertalaista.
Mutta eihän tällä ryhmällä voi voittaa. Ruotsillahan on niin järjetön määrä yksilötaitoa ja ryhmä on niin nuorikin. Suomella ei ole yhtään sellaista viivapelotetta kuin Martin Östholm, ei yhtään niin kovaa maalintekijää kuin Kim Nilsson, ei yhtään niin älykästä pelaajaa kuin Alexander Rudd. Suomella kun kuitenkin kuuluisi olla samalla tavalla roolitettu joukkue ja ihan samanlaisia pelaajiakin. Kirsikkana kakun päälle, Happeekin hävisi Champions Cupin finaalin satanolla Falunille, näkeehän maiden välisen tasoeron jo siinäkin.
Suomalainen fani on tällainen. Suomalainen fani kannattaa, kun tulee menestystä. Se on nähty jääkiekossa joka kevät. MM-kisavalinnat menevät aina päin mäntyä ja ”puolivälierissä tulee noutaja.” Sitten, kun kampeammekin lähes joka kevät mitalipeleihin, on se huikea yllätys ja kaikki elävät hurmoksessa.
Futiksessa tämä on juuri nyt ajankohtaista. Menee huonosti, emmekä koskaan tule pääsemään arvokisoihin. Manaamme lajin alimpaan helvettiin ja toteamme, ettei meistä ole jalkapallomaaksi. Sitten sattuu esimerkiksi Gijonin ihme ja yhtäkkiä koko Suomen urheiluhullut antavat raikuvat aplodit ja pienen ohikiitävän hetken uskomme tosissaan, että pystymme haastamaan kenet vain.
Seuratasollakin näkee sen, että yleistettynä suomalainen lähestulkoon häpeää, jos fanittaa joukkuetta, jolla on vaikeaa, tai joka ei pitkässä juoksussakaan menesty. Ainakaan asiasta ei keskustella pysty.
Toisaalta lentopallossa ja koripallossa on saatu aikaan melkoinen buumi. Kansainvälisesti todella isot lajit ovat keränneet kansaa yhteen ja kannustusta on piisannut silloinkin, kun maajoukkueet ovat olleet sillassa. Tällaista buumia tarvitsemme myös salibandylle näin MM-kisojen alla ja niiden aikana.
Toivottavasti pahoitan monen mielen tällä, tai saan ainakin ravisteltua, koska sormeni osoittaa nyt juuri teihin, hyvät lajitoverini sählyniilot. Setä Samu -tyyliin tahdon juuri teidät osallistumaan projektiin, jolla yhdessä kannustetaan Suomi neljän vuoden tauon jälkeen MM-kultaan, vieläpä Ruotsin omalla maaperällä.
Viime vuosi Saksassa näytti minulle erilaista fanikulttuuria, mitä Suomessa olen elämäni aikana todistanut. En sano, että suomalaisen fanin täytyy alkaa pitää sellaista mekkalaa, mitä vaikkapa juuri germaanit yleisössä kailottavat. Tahdon kuitenkin, että seisomme omiemme takana.
Itse lähden kisoihin töihin ja joudun tottakai olemaan työssäni puolueeton. En voi kuitenkaan kiistää, ettenkö halua ja ennen kaikkea usko ja luota siihen, että Suomi kairaa Göteborgista kultaiset mitalit kaulaansa. Olen odottanut tätä kisahuumaa taas kaksi vuotta.
Ruotsi on monissa asioissa Suomea edellä. Se näkyy urheilussa ylipäätään. Se heijastuu jo pelkästään ruotsalaisten asenteesta urheilu- ja vapaa-ajankulttuuriin. Ne ovat eroja, jotka eivät Suomessa yhdessä yössä muutu, eikä niiden täysin tarvitsekaan. Suomalainen on enemmän realisti ja puntaroi asioita tarkkaan, ennenkö rakentaa mielipiteensä, saati sitten heittäytyy tilanteisiin.
Esitän nyt kuitenkin kysymyksen, tarvitseeko fanin olla viimeisen päälle realisti? Vastaus on EI.
Meitä suomalaisia salibandyn ystäviä yhdistää yksi asia. Haluamme, että Suomi voittaa nämä kisat. Janoamme MM-kullan takaisin käsiimme. Sen pitää näkyä myös paikanpäällä ja kotikatsomoissa.
Unohdetaan ne epäilykset, mitkä syntyvät, kun tarkastelemme Ruotsin joukkueen vahvuuksia. Luotetaan niihin meidän omiin vahvuuksiimme ja marssitaan kohti mestaruutta, yhdessä, isona salibandy-yhteisönä, vaikka iso, paha Ruotsi olisi ennakkoon kuinka kova vastustaja ja ennakkosuosikki.
Tehdään jotain, mitä suomalainen fani ei usein tee, uskalletaan olla omiemme tukena vaikeista haasteista huolimatta, alusta loppuun saakka.
Minä ihan oikeasti uskon, että nämä ovat meidän kisat, toivottavasti samaan kelkkaan kanssani hyppää moni muukin. Isolla suomalaisella salibandysydämellä.
Kommentin kirjoittaja on Pääkallo.fi:n vaasalainen toimituspäällikkö.