Suomen salibandymaajoukkueen pelaajavalinnat tuleviin Göteborgin MM-kisoihin ovat herättäneet paljon keskustelua. Eniten keskustelua on herättänyt ikärakenne, eikä varsinaiseen nuorennusleikkaukseen tunnuta uskovan, vaikka joukkueessa on yhdeksän kisojen ensikertalaista.
Vaikka keski-ikä on edelleen korkea, niin sitä on silti laskettu. Nuorimman ja vanhimman välinen ikä on kuitenkin melko korkea – peräti 17 vuotta. Mielenkiintoinen havainto tästä joukkueesta on eritoten se, että mukana ei ole yhtäkään 1988 tai 1989 syntynyttä pelaajaa.
Tarkistin Suomen joukkueen ikärakenteen ja se on tällainen:
1977 (1), 1980 (1), 1981 (1), 1982 (2), 1983 (2), 1984 (1), 1985 (2), 1986 (4), 1987 (1), 1988 (0),1989 (0),1990(2),1991 (1), 1992 (0), 1993 (1) ja 1994 (1).
Myöskään aikaisemmin 1988 tai 1989 syntyneitä pelaajia ei olla nähty Suomen miesten salibandymaajoukkueessa MM-tasolla.
Jo ennen tämän tähän asiaan tarttumista kommentoin aihetta torstaina Twitterissä. Antti Peiponen vastasi näin:
@Joelsiltanen 89-ikäluokka taitaa olla pahinta ”Nuori Suomi” ikäpolvea. Ei löydy tähtiä monia edes fudiksesta, lätkästä jne T:Antti89
— Antti Peiponen (@AnttiPeiponen) November 13, 2014
Selvä. Nuori Suomi. Se nousee usein esille kun suomalaista urheilumenestystä punnitaan ja lähinnä negatiivisessa valossa. Lähdin ajatuksesta, että Nuori Suomi on aihettaunut näiden ikäluokkien huippujen kadon salibandyn puolella.
Tarkistin ensin kuitenkin jääkiekkomaajoukkueen kokoonpanon Sotshissa. Aivan totta. Ei yhtäkään 1989 syntynyttä, eikä 1988 syntynyttä. Jälleen muut ikäluokat olivat tasaisesti mukana.
Jalkapallon puolelta tarkistin 14.11. pelattavan Suomi-Unkari-ottelun kokoonpanon. Siinä tämä pelkkä ikäteoria ei ainakaan pitänyt kutinsa. Lukas Hradecky s.1988, Juhani Ojala s.1989, Joona Toivio s.1988, Sakari Mattila s.1989 ja Riku Riski s.1989 osoittivat, että ainakin jalkapallossa näissä ikäluokissa riittää talenttia.
Tämän jälkeen keskityin Nuori Suomi-sinettijärjestelmään, jossa on mukana eri seuroja lajeista riippumatta ja sen tehtävänä on lähinnä valvoa, että seuratoiminnassa toteutetaan tiettyjä eettisiä toimintaperiaatteita. Jotkut kutsuvat sitä myös tasapäistämiseksi.
Salibandyn puolelta löytyy useita seuroja. Listalla on mukana muun muassa salibandyn suurseuroja kuten Tapanilan Erä, Tampereen Classic, TPS ja Koovee. Jos järjestelmän vaikutus olisi niin suuri kuin väitetään, niin sen pitäisi näkyä myös muissa ikäluokissa.
Tässä tapauksessa väitettä järjestelmän vaikutuksesta ei puolla myöskään se, että TPS:sta sekä jalkapallon että salibandyn saralla ponnistaneet ovat olleet osana järjestelmää. Sitä kuinka paljon järjestelmän teesejä on sovellettu eri seuroissa, eri aikoina, on vaikea sanoa, mutta selvää korrelaatiota en vetäisi tähän seikkaan. Osana syytä se voi olla.
Sittemmin tuli mieleen, että voisiko ikäluokat olla jostain syystä pienempiä kuin aikaisemmat tai myöhemmät? Tälle väitteelle en löytänyt perustetta ja nämä ikäluokat olivat syntyvyydeltään suurempia kuin keskiarvo ja tuo ajatelma ei pidä paikkansa.
Mietin myös taloudellisia reaaliteetteja. Suomalaisen nyky-yhteiskunnan toistaiseksi kovin koetinkivi oli 1990-luvun alun lama. Sillä voi toki olla vaikutusta tai ainakin kerrannaisvaikutusta näihin ikäluokkiin, mutta siihen on lähes mahdotonta vetää korrelaatiota, koska varsinkin 1990-luvun loppua kohden vauraus lisääntyi.
Tähän voidaan lisätä se, että näillä ikäluokilla on ollut mahdollisuus harrastaa salibandya ihan junioreista lähtien. Se taas olisi voinut vaikuttaa, että on tehty valtakunnallisia linjauksia jossain asiassa eri tavalla kuin aiemmin, mutta sen pitäisi näkyä muissakin ikäluokissa.
Näistä pohdinnoista huolimatta nämä ikäluokat eivät ole olleet lahjattomia, mutta ehkä se viimeisin askel on jäänyt ottamatta. Vuonna 1988 syntyneiden ikäluokasta Mikael Lax, Paul Kotilainen, Mikko Leikkanen ja Joonas Kaasalainen ovat edustaneet Suomen maajoukkuetta. Maaotteluita on kertynyt kaikkiaan 46, joista Laxille leijonanosa, eli 38. Lax on myös tipahtanut MM-kisoista viime metereillä jo kolme kertaa putkeen.
Nuoremmassa, eli 1989 syntyneissä oli muutama todella lahjakas peluri. Näistä Lasse Paju ja Petri Jalanko lopettivat huipputasolla kohtalaisen nuorina, eivätkä he ole esiintyneet miesten maajoukkueessa. Samanikäisistä Asser Jääskeläinen pelaa Ruotsin Superliigan Helsingborgissa ja on pelannut yhdeksässä maaottelussa. Myös Teemu Aaltosella, Perttu Pajukoskella sekä Juuso Heikkisellä on maaotteluita ja heitä ei ketään voi sulkea pois tulevaisuuden maajoukkuekuvioista. Silti näille herroilla on kertynyt maaotteluita yhteensä vain 23.
Maaottelumääriä verratessa 1987-syntyneet ovat edustaneet hiukan ronskimmin ja vuonna 1990 syntyneillä on useammalla vahvasti jalka maajoukkueen oven välissä.
Asia on kiinnostava muutamastakin näkövinkkelistä. Ensinnäkin näiden ikäluokkien pelaajat olisivat nyt mahdollisesti parhaassa peli-iässä. Jos tähän lisätään vielä 1987 syntyneet, niin näitä kolmea ikäluokkaa edustaa yksi pelaaja (Jami Manninen) maajoukkuetasolla. Täten ei kannata ihmetellä jos maajoukkueen keski-ikä on korkea, koska ns. varhaiskeski-ikäiset pelaajat puuttuvat kokeneiden ja nuorten välistä lähes kokonaan.
Johan Rehn, Alexander Galante Carlström, Rasmus Enström, Joel Kanebjörk, Johan Samuelsson, Jonas Adriansson, Kim Nilsson, Martin Östholm, Patrik Malmström, Rasmus Sundstedt ja Robin Nilsberth.
Siinä on Ruotsin MM-joukkueeseen valitut 1988 tai 1989 syntyneet pelaajat. Heitä on 11. Voisi sanoa, että kyseessä on kultainen sukupolvi. Tuntuu, että Ruotsissa on tehty kaikki sen eteen, että näissä kisoissa kisoissa olisi kasassa se voittamaton Armada. Nämä joukkueet myös veivät nuorten maailmanmestaruudet vakuuttavasti vuosina 2005 ja 2007
Mutta se on vain tunne. Vaikka jotain on tietysti tehty oikein Ruotsin puolella näiden ikäluokkien suhteen, niin kyse on myös osittain sattumasta. Siksi tässä päättelyketjussa ei ole selkeää oikeaa vastausta, vaan lopputulos on osiensa summa edellämainituista ja mahdollisesti muista tekijöistä.
Ei huolta kuitenkaan. Suomesta on nousemassa vahvoja uuden polven pelaajia ja 1990-luvulla syntyneistä löytyy vahvaa osaamista useammasta ikäluokasta. Ei Ruotsillakaan jokainen ikäluokka loista kirkkaana.
Keskustelin aihepiiristä myös salibandyn parissa vuosikymmeniä viettäneen Mika Hilskan kanssa ja hänen kommenttiinsa on hyvä päättää pohdinta.
”Niin, kuinka monta ruotsalaista vuonna 1985 syntynyttä huippupelaajaa tulee mieleen?”
Niinpä. Se oli se ikäluokka, jonka Suomi pesi vuoden 2003 nuorten MM-finaalissa.
Kommentin kirjoittaja on salibandysivusto Pääkallo.fi:n tamperelainen toimituspäällikkö.
Askel oikeaan suuntaan Pääkallo. Sivuston historian laadukkain kirjoitus.
Oikein hyvä kirjoitus, laatukamaa!!
+1. mielenkiintoisia ajatuksia! yhtenä vaikuttavana tekijänä voisi siis ehkä olla se, että kun on nuorena saanut narsistisen loukkauksen (muodossa hävitty nuorten mm-finaali), se on tainut vaikuttaa negatiivisesti siihen, millaisena näkee oma tulevaisuus salibandypelaajana.
Miesten maajoukkueessa kautta aikain on esiintynyt ”vain” kuusi vuosina 1988 ja 1989 syntynyttä pelaajaa
1988
Mikael Lax 38 MO
Mikko Leikkanen 4
Paul Kotilainen 3
1989
Asser Jääskeläinen 9
Perttu Pajukoski 5
Teemu Aaltonen 1
Hyviä huomioita kirjoittajilta, osaltaan voi olla syynä se että ikäluokissa on eroja lahjakkuuksien suhteen. Myös matka nuorten maajoukkueesta miesten maajoukkueeseen on selvästi liian pitkä ja moni lahjakuus lopettaa pelaamisen jo parikymppisenä.
Jalkapallossa suurin virhe oli ikääntyneiden pelaajien pitäminen maajoukkueessa liian kauan eikä nuorille annettu edes mahdollisuutta näyttää osaamistaan. Nyt nähdään tulokset.
Samanlaista vain kokemukseen perustuvaa linjaa on salibandyn maajoukkueessa noudatettu Kettusen aikana. Nyt joudumme odottamaan vielä vähintään kaksi vuotta menestystä.
Suppilo toki väistämättä kapenee joka lajissa kun tupsahdetaan junioreista ja omanikäisistä aikuisten sarjaan tappelemaan pelipaikoista kaikenikäisten kanssa.
Osa mahtuu, osa lopettaa tai tyytyy alempiin sarjoihin.
Lajissa kuten salibandy pitäisi Suomen tasoisella maalla olla joka luokasta suurin piirtein saman verran huippupelaajia. Ymmärrettävää, että isommissa lajeissa ei pieni maa joka vuosi tuota huippuja, mutta sählyssä olemme lajin suurmaita ja siksi pohdinta on paikallaan.
sama tilanne 92 syntyneillä, heitäkään ei ole vaikka voittivat mm-kultaa
Kimmo Nurmiselle lisäyksenä:
1988 syntyneistä myös Joonas Kaasalaiselle on merkitty yksi maaottelu.
1989 syntyneiden kohdalla Juuso Heikkisen kohdalla on virhe liiton tilastoissa, koska hän on syntynyt 1989, eikä 1985 kuten tilastoissa lukee. Hänellä maaotteluita on 8. Heikkisen iän voi tarkistaa vaikka IFF:n sivuilta.
Hyvä täsmennys Joel Siltanen !
Juuso Heikkinen todella on syntynyt 24.7.1989 Mikkelissä.
Joonas Kaasalainen myös maaottelun pelannut tänä keväänä 2014.
Asiaan löytyy järkeenkäypä osaselitys. Pelasivatko 88-89-ikäluokat joka puolella Suomea laadukkaita ja kehittäviä pelejä? Eivät!
Ennen C-B -ikäluokkien yksittäisten otteluiden aikaa pelattiin paikallisia aluesarjaturnauksia. Monet joukkueet pelasivat koko kauden ei ketään hyödyttäviä pelejä heikompitasoisia vastaan,
todeten sitten esim. rutinoituneemman Erän niukasti paremmaksi. Kokonaisuudessaan kausittainen kovien otteluiden määrä saattoi olla minimaalinen.
Tukholman alueella ikäluokkaa kohti voi olla jopa 40 joukkuetta ja on selvää, että kovia pelejä on tarjolla. Veikkaan, että esim. Galante-Kaasalainen on pelannut juniorivuosinaan 200 kehittävää peliä enemmän kuin keskiarvoisesti Suomen saman ikäluokan pelaajat.
Nykymalli toimii paremmin ja niin esim. Josba-, Welho-, Happee-, NST-, OLS- ja SPV-junnut saavat pelata SM-sarjoissa vähintään sen 20 yksittäistä kehittävää peliä. Päälle kaupalliset turnaukset ja TPS:n organisoima Mestareiden Cup, joka on ideana hieno yksittäinen asia. Voisiko jääkiekon ASM-sarjan tapaan junnujen SM-sarjoissa pelata kauden aikana 1-2 turnausta ja saada sitä kautta muutama peli vähillä kustannuksilla lisää?
NuoriSuomi ei sulje kilpatoimintaa mitenkään pois, sen piikkiin ei voi laittaa mitään. Se on myönnettävä, että myös 85-ikäluokka pelasi höpöhöpö -turnauksia, mutta se menee isoilta osin poikkeusyksilöiden Bollström-Kapanen-Ihme -piikkiin.
PK-seutu ja ruuhka-Suomi ovat jatkossakin suunnannäyttäjiä, mutta suomisäbä tarvitsee kaikki mukaan. Kuten on huomattu, niin mm. Vaajakoskelta, Joensuusta, Enosta, Haukiputaalta, Ilmajoelta, Punkalaitumelta ja Joutsenosta tulee kohtalaisia pelimiehiä. Etten sanoisi, että enemmän maajoukkuepelaajia kuin suhteessa pitäisi ja ainakin suurin osa MM-kisojen Allstar -pelaajista. Harjoitushallit auki 24/7, ehkä?
Petri Turuselle: Miten tuolla kertomallasi selittyy, että pelimiehiä on kuitenkin löytynyt ennen tuota 88-89 -ikäluokkaa? Eivät he sarjamuodoissa mitenkään väliinputoajia ole olleet. Ennen sitäkin tilanne oli se, ettei kovia pelejä kovin montaa per kausi tullut.
Aina löytyy pelimiehiä. Se on totta, että pelkästään 88-89 -ikäluokkiin aluesarja-pelimuoto ei vaikuttanut.
Ajassa eläminen on tärkeää ja nyt kehitys kehittyy parempien junnupelien ja A-SM:n kautta. Uskotaan, että tulevissa ikäluokissa on enemmän, parempia ja valmiimpia pelaajia liigaan ja maajoukkueeseen.
Tilastotieteellisesti otokset ovat kyllä kovin pieniä, yhtä, kahta ja nollaa kaveria per ikäluokka kun pääsee niin ei tuon perusteella voi vielä mitään todeta.
Tietysti syitä voi pohtia siitä huolimatta.
Jos maajoukkueeseen ei valita niin aika vaikea on todistaa osaamistaan pelkästään liigapelaajana.
Valmennuksella on vastuu valinnoillaan myös tulevaisuuden menestyksestä. Jos valinnat tehdään kuten 2012 niin seuraukset kantaa monen vuoden päähän. Samoin nyt kun valittiin pelkästään maineen perusteella konkareita ja muutama tulevaisuudelle tärkeä pelaaja jäi valitsematta.
”Jos maajoukkueeseen ei valita niin aika vaikea on todistaa osaamistaan pelkästään liigapelaajana.”
Mitä selität? Miesten salibandyliigassa pelaaminen on täydellinen valokeila todistaa osaamistaan pelaajana. Sitä seurataan.
”Superlahjakkuudet” löytyvät täältä: http://www.hifk.net/joukkue4498/pelaajat.html
Olennaista kai tässä keskustelussa on järjestelmällisyys, joka on 80-l syntyneiden toiminnasta kehittynyt näihin päiviin huikeasti. Se että pelimiehiä on löytynyt ennenkin, vaikka kovia pelejä vähän oli noudattanee samaa kaavaa monen muun lajin kanssa – huippuja syntyy järjestelmästä huolimatta.
Jos mennään karkeasi yleistäen, voidaan sanoa että tiettyyn pisteeseen asti salibandynpelaajat oliva poikkiurheilullisia kokonaisuuksia eri urheilulajeista. Järjestelmien ulkopuolella kehittyneitä urheilijoita. Salibandyyn saattoi ajautua varsin myöhäisellä iällä.
Lajin suosion noustessa lajiin saatiin kasvavia joukkoja yhä nuorempana lajiin ”erikoistuvia” pelaajia. Oliko rakenne valmis tähän, tekemään määrätietoista työtä ja tarjota työkalut kehittymiselle? Itse en tiedä, olisi kiintoisaa kuulla jo tuolloin toimivilta tekijöiltä.
Ruotsalaista salibandya en valitettavasti tunne, mutta voisin näiden ruotsalaisten ikäluokkien perusteella olettaa että jotain isoja linjoja on muutettu, jotta järjestelmä toimisi paremmin.
On huima ero katsoa tämän hetkisiä juniorisarjoja. B-junioreissa on tällä kaudella 12 joukkuetta, jotka pelaavat 22 kovaa ottelua. Päälle harjoituspelit, karsintapelit, Mestareiden Cup ja Storvreta niin puhutaan n. 40 kovatasoisesta pelistä.
Se, että nyt valittiin maajoukkueeseen niitä samoja vanhoja ei juurikaan latista sitä, että viiveellä huimasti kehittynyt juniorityö kautta maan tulee näkymään myös huipulla.
Hienoa pohtivaa journalismia Joel Siltanen, tätä ehdottomasti lisää.
Salibandyliitolla on peljaapolkutapahtumat parhaiden (+ lahjakkaimpien) pelaajien kartoittamiseksi. Kuitenkin pelaajia kehittävä perustyö tehdään seuroissa. Pelaajapolusta puuttuu takaisinkytkentä seuratoimintaan päivittäisen toiminnan ja lahjakkaiden juonioreiden kehittämiseksi.
Salibandyssä varsin usein juniorijoukkueiden valmennuksesta vastaa pelaajien isät (ja äidit), joilla ei ole osaamista tai kokemusta lajikohtaiseta valmennuksesta. Salibandyliitto voisi julkaista ns. ”best practices” periaatteet laadukkaaseen, monipuoliseen ja kehittävän harjoitteluun. Osa pelaajan rakennuspalikoista jaetaan jo nuorena (mm. motoorinen kehitys) ja osaamattomalla valmennuksella voidaan monta potentiaalisesti lahjakasta peluria jättää maajoukkuejunasta jo nuorena osaamattoman valmennuksen seurauksena.
Lajista riippumatta nousee aina esille hyödynnetäänkö kaikki lahjakkuudet riittävän hyvin. Pienemmille seuroilla SM-sarjapaikan saaminen junnuissakin vaatii nappionnistumisen. Vaikka joukkueessa olisikin muutama huippuyksilö, niin joukkueen leveys ei vaan aina riitä. Aluesarjojen paikoitellen heikko taso vaikuttaa motivaatioon ja sitä kautta lahjakkuudet siirtyvät jo nuorina miesten aladivareihin pelailemaan.
Riittäisikö harrastajapohja jo junnusarjojen laajentamiseen? Sitä kautta voitaisiin jatkaa ohjattua ja tavoitteelista harjoittelua muutama vuosi eteenpäin.
http://www.jukkaleino.fi/muuttuuko-salibandyn-juniorisarjajarjestelmat/
Kävin katsomassa C-nuorten SM-sarjan peliä. Peliaika 3×20 minuuttia, ihan sama kuin miesten liigassa. SM-sarjan joukkueet pelaavat syyskuusta maaliskuuhun kovatasoisia pelejä viikosta toiseen, sitten vielä kai erikseen mitalipelit.
Muistan superikäluokan 85-syntyneet, joka näkyy edelleen liigassa ja maajoukkueessa. Kun he olivat pikkujunnuja, pelattiin 3×15 minuuttia ja taisi olla vielä suoraa aikaa. Peli oli ohi alle tunnissa. Ensin syyskuusta helmikuulle tahkottiin jotain alueellista alkusarjaa, jonka peleistä ei tosiasiassa jatkoa ajatellen ollut hyötyä kellekään. Vasta maaliskuussa pelattiin Suomen mestaruudesta pari-kolme tosipeliä.
Nykyjunnuilla lähtökohta kehitykseen ja menestykseen on hyvä.
”PK-seutu ja ruuhka-Suomi ovat jatkossakin suunnannäyttäjiä,”
Täytyy olla vitsi! Katsomossa ei ketään ja mestaruus viety landelle pysyvästi. Halleja ei rakenneta. Jos pk-seudun ottaa malliksi, niin lajihan loppuu kokonaan.
Helsingissä asuu 10 % suomalaisista, pk-seudulla asuu 20 % suomalaisista. Suuri enemmistö suomalaisista asuu siis muualla. Salibandystä kiinnostunut väki jakautuu vielä selvemmin muun Suomen hyväksi. Pelaajamäärät kasvaa nopeammin pk-seudun ulkopuolella. Yleisömäärät kasvaa Tampereella/Oulussa/Seinäjoella/Jyväskylässä jne., mutta ei Helsingissä. Pitääkö jatkaa?
Salibandy-peli lajina ja Liiga jauhaa paikallaan.
HIFK ja Erä taisivat tapella aika monista mitalleista ikäluokissa 86-88, mutta punapaidat menivät vissiin konkkaan tms??? Oisiko siinä voinut tippua useampi potentiaalinen pelaaja pois?
Erinomainen juttu Joelilta ja hienoa (fiksua) keskustelua jopa keskustelupalstalla!
Ikäluokkien vertailua maajoukkueessahan Antti O. Arponen kirjoitti jo joulukuussa 2012 Pääkallossa: http://paakallo.fi/2012/12/suomen-kovin-salibandyikaluokka/
Kun varmasti Siltasella ei ole muutakaan tekemistä, voisi tarkastelua laajentaa tutkimalla ko. ikäluokkia liigapelien määrillä. Tällöin otos olisi huomattavasti suurempi.
Oliskohan 88-89 ikäluokan kurjuuteen mitään osaa tannoisella mj valmennuksella
Varmaan vaan sattumaa, et -88 ja -89 ei ole mukana. Ei pidä ylitulkita.
Tässä ketjussa näytetään uskovan, että jo 14-v junnuja ristiin-rastiin ympäri Suomea ajattamalla ja peluuttamalla vaikka keravalaisia Oulussa ja ihan miesten liigan peliminuutteja, saadaan suomi-säbä nousuun. Jaksan epäillä, c-junnareilla homman pitää olla iloinen harrastus, mutta jota tehdään silti huolella. Lahjakkaimmat voi aina hakeutua yhtä, kahta ikäluokkaa ylemmäs, jos pärjäävät ja ne kovat pelit siitä on kiinni. Ja niinhän on tehty iät ajat. Ne loput eli enemmistö ehtii kypsyä omalla ajallaan ja esimerkkejä on myöhemmin kukkaan puhjenneista lajissa kuin lajissa, kun innostusta ei ole tapettu jo c-junnarina. Ja loppupelissä sähly on sählyä, jota ei pidä ottaa turhan vakavasti.
Jori Lehterä(87) lopetti säbän ja kieltäytyi nuorten maajoukkueesta ja tekee huikeaa uraa lätkässä.Jussi Pihasta on tullut urheilija vasta nyt ja esimerkiksi Tapanilan Erän tuo ikäluokka jäi täysin 85 varjoon ja ei saanut edes mahdollisuutta.
Niinpä. Urheilussa on aina vähän kiinni myös tsäkästä. Jos siinnä edessä sattuu olemaan pari kovempaa kaveria, niin joko pitää treenata kovempaa ja tulla heitä paremmaksi tai sitten vaihtaa muualle. Ei esim. Barcelonassa Xavi ja Iniestakaan ilmaiseksi pelipaikastaan luovu, eikä pidäkään luopua!
Mikael De Annalta hyvät huomiot poikkiurheilullisuudesta ja rakenteesta, voep olla totta.
Oulussa tutkimustyötä bussiajattamisesta on tehty. Jos haluaa kehitystä on pakko maksaa matkoista 25 -35000€ ja uhrata vapaa-aikaa 10 viikonloppua / kausi. Helsinki – Espoo – Vantaa – Porvoo – Tampere – Turku – Kerava. Keravalaistenkin on kerran käytävä Oulussa.
SM-sarjaputki C-A on nyt 7 vuotta ja se on hyvä. Ne, jotka haluavat todella kehittyä kannattaa olla niissä gameissa mukana. Joskin tietysti on poikkeuksellisia lehterämäis-litmasmais-nummeliinimaisia palloilulahjakkuuksia ja hyvä niin.
Salibandyn sydän sykkii vahvimpana eteläisessä Suomessa ja vahvat valtimot sitten landella. Edustustasosta en ole puhunut, mutta yleisömäärät, ilmiöt ja parinkymmenen vuoden tauon jälkeen myös menestys ovat nyt periferiassa ja se on hyvä.
Innostus on pidettävä mukana. Varmasti Falunin pojatkin pelaavat lajia hauskuudella, mutta tosissaan.
Tämä salibandytoimitus päättää kirjoittelun tähän.
Ei nyt ihan ehkä liity tähän mutta tosipeleistä tuli mieleen että eipä tuolla MM-kisoissakaan niitä pelata. Olen suuresti vastaan että A-sarjaa laajennettiin. Olisi pitänyt supistaa ja kuuden joukkueen ”super-A” olisi suurellekin yleisölle mielenkiintoinen paketti salibandya huipulta. Harmittaa nyt kun esim. alkusarjassa Suomella ja Ruotsilla kaksi matsia, jotka ne varmasti voittavat. Sitten maat pelaavat keskenään, eikä varmasti tuossa ottelussa näytetä kaikkea. Pelissä ei viime kädessä kuitenkaan kauheasti panosta. Joten ei tuollaisia pelejä kannata mennä katsomaan. Loppuottelu viikonloppuna en paikalle pääse.
Miten kuuden joukkueen sarja pelattaisiin? Näin: kaksi kolmen lohkoa, jossa kaksinkertainen sarja. Tulisi neljä suht tasokasta matsia. Ristiinkarsinnalla kaksi parasta lohkoista välierissä ja päätöspäivänä pronssipeli ja finaali.Tämän alla voisi pelata vaikka 10 joukkueen ”A-sarja”, eli rankingmaat 7-16. Näistä paras aina nousisi ja super-A:n kuudes putoaisi. Viides ja kahdeksas voisi ehkä karsia keskenään yhdestä paikasta. Tuossa mallissa olisi huomattavasti kovempia pelejä ja enemmän mielenkiintoa. Mitä mieltä muut on, esitetäänkö tuollaisenaan IFF:lle;)
Erinomaista kekustelua tällä palstalla salibandymaajoukkueen tulevaisuudesta.
Siltanen nyt ennen MM-kisoja ja Arponen 2012 edellisten kisojen jälkeen http://paakallo.fi/2012/12/suomen-kovin-salibandyikaluokka/
Kannattaa käydä vilkaisemassa kirjoitus kommentteineen, aika paljon asiantuntevia näkemyksiä. Keskustelun joka siis käytiin kaksi vuotta sitten ei suuremmin vaikuttanut ainakaan liiton johtoon.
Kaksi vuotta on riittävä aika valmennukselle kasata uusi joukkue, vaikka haaste on kova kun vastassa Ruotsi joka oli tehnyt nuorennusleikkauksen ajoissa ja nöyryytti Suomen 2012.
Nyt sitten valittiin mm. Kohonen ja Hyvärinen pelkästään vanhoilla näytöillä ja jätettiin valitsematta 90- luvulla syntyneitä. Tämä päätös kertoo riittävästi valmennuksen osaamisesta.
Toivottavasti Kailiala, Salin, Stenfors, Salo ja Töllikkö saavat kunnolla vastuuta nyt ja kokemusta seuraaviin kisoihin 2016, jolloin Suomenkin joukkueen on oltava suosikki mestariksi.
Mielenkiintoinen juttu.