Sveitsin Klotenissa ratkaistiin lauantaina maan salibandymestaruus ensimmäistä kertaa yhdellä finaaliottelulla niin miehissä kuin naisissakin. Pääkallo.fi:n toimituspäällikkö Henri Pitkänen oli paikalla seuraamassa tapahtumaa ja aistimassa tunnelmia.

On lauantai, ja kello on 12.30. Sveitsin NLA-liigan ensimmäiseen Superfinaalin alkuun on tunti, ja Klotenin juna-asemalla on kuhinaa.

Ihmismassat purkautuvat kulkupelistä ja kaveriporukat tervehtivät toisiaan oluttölkit kädessä. Yleisövana alkaa valua tasaisena virtana kohti muutaman sadan metrin päässä sijaitsevaa Kolping Arenaa, ja joukon seassa keskustellaan kiihkeästi päivän otteluiden ennakkoasetelmista. Ilmassa on kliseisesti sanottuna suuren urheilujuhlan tuntua. Historiallisesta tapahtumasta kertovat lakanat ja banderollit ohjaavat tulijaa kohti metsän siimeksessä sijaitsevaa urheilupyhättöä, joka normaalisti toimii jääkiekkojoukkue Kloten Flyersin kotihallina.

Hallille tultaessa ensimmäinen tunne on melu ja ahtaus. Sisääntuloaukko on kapea ja lehmänkellojen kilkatus sekä ihmisten huuto täyttää äänimaailman. Kierrän mielenkiinnosta hallin kerran ennen sisäänmenoa ihan vain katsoakseni, mitä ympäristöön on pystytetty. Ruokakojuista tulviva makkaran ja pihvin tuoksu herättää ruokahalua, ja pienestä kopista on mahdollisuus ostaa finaalijoukkueiden fanituotteita. Fiksu ajatus.

Naisten finaalin alkuun on noin puoli tuntia, ja hallissa on jo mukavasti porukkaa. Sveitsiläinen kollega käy tervehtimässä ja toteamassa, että vaikka virallisesti päivä on loppuunmyyty, naisten finaaliin tuskin vielä tulevat kaikki. Halli ei ole mikään pramea monitoimiareena, vaan runsailla seisomapaikoilla ja puisilla rappusilla varustettu vanhan liiton mesta. Joukkueita esitellessä totean, että tämän ajan trendivitsaus nimeltään läpsytin ihastuttaa tai vihastuttaa läsnäolijoita myös tässä tapahtumassa.

Piranha Churin ja UHC Dietlikonin faniryhmät ovat ripoteltuina ympäri hallia, ja se vaikeuttaa olennaisesti yhtäjaksoista ja samanaikaista kannustamista. Naisten finaali on etenkin aluksi tarkkailevaa ja hermostunutta, ja molemmat joukkueet tekevät paljon yllättäviä virheitä. Tunnelma myös katsomon puolella on hieman odottava, ja vaikka kummatkin saavat tukea katsomosta, on pakko todeta jo etukäteen mietityttänyt ajatus oikeaksi: hallissa on odotetusti todella paljon ”neutraaleja”, jotka vain istuvat hiljaa peliä katsoen välillä toki läpsyttimellä läpsytellen. Väkeä on paikalla hienosti yli 6000 ja yleisöä yritetään aktivoittaa melskaamaan eri keinoin, mutta jotenkin ensimmäisissä erissä lento jää hieman kummulle.

Päätöserässä pelin kääntyessä kohti ratkaisuhetkiään myös neutraali osasto herää peliin mukaan, ja loppu on jännittävää seurattavaa yleisön mylviessä. Suomalaisten tähdittämä Piranha Chur hoitaa neljännen pytyn kotiin lopulta 5-3 Seraina Ulberin kahdella maalilla. Pelin jälkeen puolustaja Mia Karjalainen myöntää, että oli outoa ja vaikeaa pelata yhtä finaalia. Se näkyi, mutta mestaruus lämmittää kummasti tunnelmaa suomalaisleirissä.

Miesten pelin lähestyessä väkimäärä katsomossa lisääntyy huomattavasti, ja alkuvihellyksen soidessa tyhjiä paikkoja näyttää olevan lähinnä erittäin tärkeiden henkilöiden katkarapuosastolla. Wilerin faniryhmittymä Westside Devils on pakkautunut seisomakatsomoon, ja Alligator Malansin uskolliset tukijat ovat kansoittaneet toisen päädyn. Tämä on jo järkevämmän näköistä, ja tunnelma voittaa naisten finaalin vastaavan. Yleisömääräksi kuulutetaan 7624, ja se on odotetusti Sveitsin liigan komea ennätys.

Kuten naisten ottelussa, myös miesten kohdalla päätöserässä kierrokset nousevat kovimmilleen ja Malansin hieno kiri maalin päähän tuntuu nostavan hallin kattoa ilmaan muutaman sentin. Mestari Wiler uusii tittelinsä kuitenkin 6-5, ja vihreiden paholaisten rumpujen villi pauke kuuluu mixed zonelle asti. Wilerin leiristä oli kuulunut etukäteen eniten mutinaa yhden finaaliottelun lottomaisuudesta, mutta tällä kertaa ennakkosuosikki kesti paineet.

Suomalaispelaajista niin Malansin Vertti Wigrén kuin Wilerin Tatu Väänänenkin kehuvat tunnelmaa, mutta myös maajoukkuekapteeni Väänänen myöntää tapahtuman erilaisuuden normaaliin finaalisarjaan verrattuna. Sveitsissä tällaiset tilaisuudet osataan järjestää, molemmat toteavat kuin yhdestä suusta. Wiler-fanit, innostuneet juniorit ja pelaajien ystävät sekä sukulaiset piirittävät iloiset sankarit pitkäksi aikaa ennen kuin joukkue pääsee lähtemään kotipaikkaan kohti mestaruusjuhlia. Väänäsellä on herrasmiehen elkein aikaa kaikille.

Pakkaan kimpsut ja kampsut vilkaisten vielä kentälle. Tapahtuman mahdollistaneet kymmenet, jopa sadat talkoolaiset ovat kokoontuneet kentälle ottamaan ohjeita purkamista varten. Ohjeistuksen jälkeen koko porukka antaa itselleen raikuvat aplodit onnistuneen päivän kunniaksi, ja iloiselle väelle täytyy heilauttaa pressiparvelta vielä littipeukku. Job well done.

Osa juhlakansasta jää vielä nauttimaan ohrapirtelöitään ja wurstejaan hallin kulmalle, mutta suurin osa on jo poistunut hämärtyvään iltaan. Kävellessä pois pohdin juuri näkemääni: isossa kuvassa hienot yleisömäärät, loppu(j)a kohti tiivistynyt tunnelma ja tiukat pelit, mutta päivä tuntui vilahtavan ohi silmänräpäyksessä. Se saattoi tosin johtua omista työtehtävistä ja kireähköstä aikataulusta.

Näin mentiin Sveitsissä, mutta mitä tapahtuu Suomessa ensi keväänä? Lähdetäänkö Hartwall Arenalle vai mennäänkö Sveitsin tavoin ensin vähän pienempään ja helpommin täytettävään paikkaan, kuten Helsingin jäähalliin? Sveitsissä tapahtuma sai paljon kiitosta niin pelaajilta kuin katsojiltakin, ja erityisesti tv-toteutus oli todella näyttävä ja onnistunut. Harvemmin televisiossa nähtävä laji oli hetken aikaa urheilevan Sveitsin keskipisteenä pääkanavalla suurimpien tähtitoimittajien johdattelemana.

On selvä asia, että yhdessä finaalissa tulee olemaan Suomessa haasteita ja itsekin liputan sarjamuotoisen finaalisysteemin puolesta, mutta mahdollisuuksiakin voi nähdä. Päätöstä voi ja saa kritisoida edelleen, mutta haluan antaa Suomen tulevalle Superfinaalille mahdollisuuden, koska päätös on tehty ja se pitää. Tässä vastajännäreiden ja mielensäpahoittajien luvatussa maassa näkee etukäteen tuomitsemista aivan tarpeeksi, joten nyt voisi olla sauma lajiväen yhteiselle ponnistukselle. Jos ei toimi, niin sitten ei toimi ja palataan vanhaan.

Classicin, Happeen ja SPV:n finaalitapahtumat viime vuosina ovat osoittaneet, että kyllä meiltäkin alkaa löytyä jo fanikulttuuria. Maltillisilla lippuhinnoilla, laadukkaalla ja houkuttelevalla markkinoinnilla sekä koko päivän kestävän (oheis)tapahtuman huolellisella suunnittelulla pystytään rakentamaan Suomeenkin meidän näköisemme urheilupäivä. Ei ruotsalainen, ei tsekkiläinen eikä sveitsiläinen tapahtuma, vaan suomalainen juttu.

Miljoonan euron kysymys kuuluu, osaammeko me? Saammeko me mökin täyteen?

Lisää Juhani Järvenpään fiiliskuvia lauantaipäivästä voi katsella täällä.