Upeat naisten salibandyn MM-kisat takana. Fiilis hallissa oli ennenäkemätöntä naisurheilussa. Pelaajat antoivat kentällä kaikkensa, heittäytyivät ja kisaviikon aikana sulattivat Suomen urheilukansan sydämet. Onnistuivat loistavasti siinä, mihin naissalibandypelaajat eivät olleet aiemmin pystyneet.
Finaalin jälkeen sain kunnian osallistua Salibandyliiton 30-vuotisgaalaan. Juhlasalissa istuessa oli mahtavaa katsoa ympärilleen ja nähdä niin monta lajin kehittymiseen vaikuttanutta ihmistä. Nämä lajiniilot ovat tehneet tuhansia tunteja vapaaehtoistyötä lajin eteen seuroissa ja liitossa. Meitä kaikkia yhdisti rakkaus salibandyyn.
Tätä arvokasta joukkoa katsellessa kuitenkin yksi asia hiipi mieleen: täällä on noin 170 ihmistä ja meistä vain parikymmentä on naisia. Ensimmäinen ajatus oli tietysti puolustuskantainen – miksi ihmeessä enempää naisia ei ole kutsuttu?
Mietin mielessäni, keitä lajin naisvaikuttajia mielestäni paikalla olisi pitänyt olla. Harmikseni listasta tuli lyhyt. Ei tämä ollutkaan mitään sorsimista, kun katsoi ympärillä olevia henkilöitä ja ajatteli heidän panostaan salibandyn eteen. En keksinyt kuin muutamia poissaolevia naisia, jotka olisivat samalla tavalla olleet vaikuttamassa seurojen ja liiton pyörittämiseen sekä kehittämiseen kuin paikallaolijat.
Eikö urheiluvaikuttaminen kiinnosta naisia?
Hakametsän käytävillä nautin erityisesti kentiltä tuttujen pelikavereiden näkemisestä. MM-kisat saivat liikkeelle sellaisiakin entisiä pelaajia, jotka eivät enää ole lajin parissa. Oli mahtavaa morjestella ja vaihtaa kuulumisia. Lisäksi sosiaalisesta mediasta näki, että vielä useampi seurasi kisoja kotoa. Mietin, miksi nämä aikanaan täysillä lajista nauttineet naiset eivät enää ole mukana? Tai miksi niin moni vain pelaa alasarjoissa, eikä ole mukana kehittämässä seuroja ja lajia?
Oma pika-analyysi on, että ensiksikin naispelaajat tulisi saada huomaamaan osallistumisen ja vaikuttamisen mahtavuus. Nuoressa lajissa asioita pääsee halutessaan oikeasti muuttamaan. Silti on vaikea saada ketään mukaan, jos itse tehtäviä ei koeta houkuttelevina. Lisäksi naiset ovat isossa roolissa perheiden arjen pyörittämisessä, joten kiinnostavuuden lisäämisen jälkeen tulisi tehdä osallistuminen mahdolliseksi järkevällä ajankäytöllä ja riittävän pienellä panostuksella.
Sitten tulisi voittaa työelämästäkin tuttu peikko: omien kykyjen vähättely, joka hankaloittaa naisten saamista johtotehtäviin myös urheilumaailmassa. Jos työhakemuksessa on 10 työssä tarvittavaa ominaisuutta ja naisella on näistä yhdeksän, mutta yksi puuttuu, jättää nainen todennäköisesti hakematta. Pahimpia naisten kriitikoita ovatkin naiset itse. Tästä yli pääsemiseksi kannustaminen ja vertaistuki ovat avainasemassa.
Minun unelmassani salibandy olisi lajina edelläkävijänä luomassa kulttuuria joukkuepalloiluun, jossa myös naiset haluavat olla mukana lajin taustajoukoissa. Siis aidosti osallistuen, eikä vain sivusta huudellen.
Naistoimijoiden tarinoiden ja esimerkkien avulla piilevä potentiaali käyttöön
Seuroissa on huutava pula toimijoista. Asiasta keskusteltiin myös reilut sata aktiivista toimijaa yhteen keränneessä nais- ja tyttösalibandyseminaarissa kisojen avausviikonloppuna. Sielläkin nousi esille vielä hyödyntämätön potentiaali, joka entisissä ja nykyisissä naispelaajissa on sekä seura- että joukkuetoimijoiksi. Taustoilla mukana olevat harvalukuiset naiset tekevät nyt jo älyttömän hyvää työtä ja jollain tavalla heidän tarinoitaan ja esimerkkiään olisi hienoa käyttää uusien toimijoiden innostamisessa.
Toimijoiden määrällisen hyödyn lisäksi väitän, että enemmän osallistuvia naisia rikastuttaisi myös seura- ja lajigenreä. Naiset katsovat maailmaa vähän eri näkökulmasta ja parhaita tuloksia saadaan, kun vähän haastetaan toinen toisiamme. Me naiset olemme erittäin tunnollisia tekijöitä ja hanakampia myös keskustelemaan ja vaatimaan perusteluja, mikä tekee päätöksenteostakin läpinäkyvämpää.
Miksi menetimme vuosituhannen vaihteen naispelaajat lajin parista?
Muodostelmaluistelussa, voimistelussa ja muissa naisvaltaisissa lajeissa suurin osa toimijoista on naisia. Todistetusti naiset on siis mahdollista saada mukaan toimijoiksi. Miten saisimme avattua seurojen silmiä näkemään potentiaalin ja toimimaan osallistumiskynnystä madaltavaksi? Entä miten voisimme rohkaista naispelaajia osallistumaan seuratoimintaan ja lajin kehittämiseen?
Hyviä vastauksia osaavat antaa ainakin naisten alasarjojen pelaajat, jotka periaatteessa voisivat tehdä tälläkin hetkellä paljon enemmänkin kuin vain pelata. Mielenkiintoista olisi kysyä myös 1990-luvun ja 2000-luvun pelaajilta millaisissa rooleissa he olisivat kiinnostuneita palaamaan lajin pariin. Ja mikä aikoinaan vieraannutti heidät salibandysta peliuran jälkeen, jotta sama ei tapahtuisi 2010-luvun pelaajille. Tässä voisi olla seminaarin, työpajan tai ainakin kyselyn paikka, kunhan MM-kisapöly vähän laskeutuu.
Salibandyn Respect-ohjelma, arvostan!
Loppuun onnittelut gaalassa julkistetuille ensimmäisille salibandyn Hall of Fameen nimetyille! Viisi herrasmiestä, joita ilman laji ei olisi alkuvuosina ottanut tärkeitä askeleita. Kiitos isosti Pekka, Kurre, Japi, Vinski ja Täky!
Se on varmaa, että jossain vaiheessa näemme myös ensimmäisen naisen mukana tällä Respect-ohjelman korkeimmalla tasolla. Mutta se paikka pitää ansaita. Kukaan ei edes haluaisi olla Hall of Famen kiintiönainen. Respect-nimeämiset jatkuvat Superfinaaleissa ja uskallankin veikata, että tuolloin julkaistavassa Legendat-kategoriassa mukana on myös naisvoimaa. Täysin ansaitusti.
Suuri kiitos vielä koko lajiväelle mahtavan maagisista MM-kisoista! Ei muuta kuin kohti uusia haasteita.