Kaikissa urheilulajeissa on asioita, joita ulkopuolisen on vaikeaa hahmottaa tai ymmärtää. Erityisen vaikeaa niitä on sisäistää, jos ei elä lajia sisäpiirissä.
Toisaalta sisäpuolelta ei tule kyseenalaistaneeksi monia asioita, joita pidetään itsestäänselvyyksinä − siitä huolimatta, että kyse on vain tottumuksesta eikä määräävästä säännöstä. Miksi huippujalkapallossa filmataan? Miksi jääkiekossa tapellaan? Miksi lentopallossa käytetään vastaanotossa niin vähän jalkapotkua, vaikka jalka on aina käsiä lähempänä lattiaa? Miksi korkeushypyssä on vain yksi rimanylitystapa?
Reikäpalloa olen veivannut ainoastaan harrastemielessä. Minulla ei ole pelikokemusta kilpatason salibandysta. Siksi jotkut asiat kaukalon sisällä näyttäytyvät minulle epäselvinä, jopa omituisina. Omituisuutta korostaa se, että tuntemani salibandyihmisetkään eivät ole osanneet vastata kysymyksiini aukottomasti, siis minun mielestäni aukottomasti. Tunnetusti yksi hullu kysyy enemmän kuin kymmenen viisasta ennättää vastata. Niinpä tekeydyn hankalaksi ja esitän kysymyksen: onko salibandyssa lajin sisäisiä koodistoja, joita sivustaseuraajan ei ole tarkoituskaan ymmärtää?
—
1. Saako salibandya kutsua sählyksi?
Kun lapsena kaveriporukassa kikkailimme muovimailoin reikäpallolla, kutsuimme sitä aina sählyksi. Mitään muuta nimeä emme tienneetkään. Meidän peleissämme maalivahdilla oli maila ja pesäpalloräpylä. Mailat joustivat kuin vesiletkut, mutta taitava pelaaja osasi harhauttaa niilläkin ja laukausten piti olla millintarkkoja, koska kovaa mailoilla ei edes voinut laukoa. Pelitoimintaa järjestettiin itse sopimalla ottelut koulun muita luokkia tai toisten asuinalueiden kerhoryhmiä vastaan.
Jossain vaiheessa kuulin, että joku kertoi pelaavansa salibandya. Se kuulosti erikoiselta. Siinäkin vaiheessa elin lapsenomaisessa uskossa, että sähly olisi salibandylle samanlainen lempinimi kuin futis jalkapallolle, koris koripallolle, lätkä jääkiekolle ja handis tai käsis käsipallolle. Ilmeisesti olin väärässä. Se tehtiin minulle tiettäväksi − kauniisti sanottuna − erittäin voimakkain sanakääntein. Sähly olikin salibandylle kuin potkupallo futikselle; lähes identiteettiloukkaus ja vähintäänkin solvaus. Kesti pitkään ennen kuin opin luopumaan sähly-sanasta. Stadilaisen suuhun ”säbä” onneksi taipuu aika helposti.
Viime aikoina on riittänyt kuitenkin taas ihmettelemistä, kun sana sähly on palannut keskusteluihin. Sählystä puhuu lajista innostunut junnupelaaja ja Sveitsissä lajia ammatikseen harjoittava valmentaja. Jopa maajoukkuepelaajakin kertoo tv-haastattelussa pelaavansa sählyä. Mitä ihmettä?! Onko sähly nyt siis kuitenkin sählyä, vaikka kyseisen sanan mainitsemisesta sai aikoinaan melkein nenänpäänsä punaiseksi? Vai onko niin, että vain lajin harrastajat voivat kutsua sitä sählyksi ja muiden on edelleen käytettävä termiä salibandy? Onko tässä koira haudattuna?
—
2. Miksi kentälliseen nimetään kaksi puolustajaa ja kolme hyökkääjää?
Salibandyn säännöissä (kohdassa Osallistujat ja Pelaajat) mainitaan, että ”pelin ollessa käynnissä kummastakin joukkueesta saa olla samanaikaisesti kentällä enintään kuusi pelaajaa, joista vain yksi voi olla maalivahti tai vain kuusi kenttäpelaajaa.” Säännöt siis sallisivat monenlaiset muutkin muodostelmat kuin sen klassisen, jossa on kaksi puolustajaa ja kolme hyökkääjää.
Kyllä, olen saanut alkeistason perehdytyksen salibandymuodostelmien taktiikkaan. Kyllä, noppavitonen, 2-2-1 ja 1-2-2 ja jokunen muukin muodostelma on minulle ajatuksena esitelty. Silti kaikissa näkemissäni otteluissa kokoonpanossa pelaavat kentälliset on aina jaettu kahteen puolustajaan ja kolmeen hyökkääjään, jotka sitten pelitilanteen mukaan muokkautuvat johonkin muuhun muodostelmaan. Silti on pakko kysyä, onko kahden pakin ja kolmen hyökkääjän lähtökohtainen järjestelmä varmasti, tilastollisesti ja tutkitusti paras mahdollinen! Onko varmasti? Aivan varmasti?
Otan esimerkin jalkapallosta. Myöskään jalkapallossa pelaajien sijoittumista kentälle ei ole määrätty tai rajattu säännöin. Ei ole olemassa sääntöä, jonka mukaan maalivahdin lisäksi joukkueeseen kuuluvat kymmenen kenttäpelaajaa pitäisi jakaa kolmeen erilliseen tasoon (puolustus, keskikenttä ja hyökkäys) eikä missään ole määrätty, että esimerkiksi puolustajia pitäisi olla neljä.
Yleisesti käytetty klassinen 4-4-2-ryhmitys (neljä puolustajaa, neljä keskikenttää, kaksi hyökkääjää) ei ole sääntö, se on valinta. 1800-luvulla käytettiin tavallisesti 2-3-5-ryhmitystä, josta on vähitellen taivuttu monenlaisiin muotoihin: 4-2-4, 3-4-3, 4-3-3, 4-4-2, 3-5-2, 4-5-1, 5-4-1 jne. Kaikki uudet muodostelmat ovat olleet omana aikanaan jollain tavalla yllättäviä ja voitokkaita. Nykyään useat huippujoukkueet (Suomessa mm. HJK) suosivat muodostelmaa 4-2-3-1, ja jotkut joukkueet ovat käyttäneet jopa mielikuvituksellista ja epäsymmetristä 4-2-2-2-muodostelmaa. Toisin sanoen myös tasojen määrässä on tapahtunut vaihtelua. Pelipaikatkin ovat vaihdelleet aikojen saatossa. Nykyään harvat joukkueet käyttävät takavuosina suosittua liberoa eli puolustuslinjan alapuolella pelaavaa ”vartioimisvastuusta vapaata pelaajaa”. Mixu Paatelaisen ”joulukuusessa” (4-3-2-1) puolestaan ei ollut lainkaan laitalinkkejä, wingereitä, jotka ovat kuitenkin osa lähes kaikkia perinteisiä muodostelmia numeroiden järjestyksestä riippumatta.
Siksipä heitän reikäpallon ilmaan ja totean, että menestykselliset muutokset urheilulajin taktiikassa − jossa pelaajien muodostama ryhmitys on toki vain yksi elementti − ovat aina lähteneet siitä, että kyseenalaistetaan ja rikotaan totutut kaavat ja tehdään jotain, mitä lajikonservatiivit saattavat pitää alkuun vääränä. Salibandy on kilpalajina vielä melko nuori ja vasta kansainvälisen leviämisensä alkuvaiheessa, joten uusilla taktisilla oivalluksilla voi periaatteessa saavuttaa huomattavan etulyöntiaseman kilpailijoihin nähden. Koko laji voi mullistua jostain yksittäisestäkin taktisesta oivalluksesta aivan kuten V-tyylin kehittänyt Jan Boklöv mullisti mäkihypyn levittämällä suksensa liidon aikana − vaikka saikin siitä kilpailu-uransa aikana ”kiitokseksi” lähinnä huonoja tyylipisteitä.
Voisiko salibandyssa pelata neljällä puolustajalla, joista alin (libero!) pelaa kolmen pelaajan linjan alapuolella, ja yhdellä puhtaalla hyökkääjällä? Kolme puolustajaa, yksi tuki (kymppipaikan pelaaja!) ja yksi piikki? Kolmen eri tason pystysuuntaisella keskikaistalla, jonka vierellä ravaa laitalinkit munaraviaan molempiin suuntiin muodostaen liikkeellään alueellisen ylivoiman kulloisellekin sektorille vastalaidan linkin pudotessa varmistukseen? Ja heitän lisää löylyä kiukaalle: Onko olemassa tutkittua tilastotietoa esimerkiksi siitä, kuinka monta syöttöä keskimäärin edeltää tehtyä maalia? Miltä kentän osa-alueelta annetaan eniten maalisyöttöjä? Kuinka kauan pallonriistosta kestää keskimäärin tehtyyn maaliin? Kuinka monta prosenttia maaleista syntyy pallonriistosta hyökkäys-/puolustusalueella? Onko pallonhallinnalla yhteys pelin voittamiseen? Millä kentän sektorilla voittava joukkue hallitsee enemmän/vähemmän palloa? Näitä kysymyksiä riittäisi lähes loputtomiin.
—
3. Miksi, oi miksi salibandyssa ei saa hypätä palloa pysäytettäessä?
Tämä on se ”pakollinen” salibandykysymys, etenkin nyt kun jalkasyöttö on jo sallittujen keinojen kirjoissa, mutta heitänpä sen silti. Hyppy on yleisliikunnallinen perusliike, joka yhdistää lähes kaikkia palloilupelejä koripallosta lentopalloon ja rugbysta käsipalloon. Joskus vain näyttää hassulta, kun pelaaja antaa pallon leijailla ylitseen, vaikka saisi sen rintakuoletuksella helposti haltuunsa, jos pieni hyppy olisi sallittu.
Näiden lisäksi olen usein ihmetellyt muutamaa muutakin seikkaa. (Esimerkistä käy herrasmiessääntö, jonka mukaan pallo nostetaan kaukalosta ulos, jotta toinen joukkue saa jatkaa peliä. Miksi se välivaihe, nosto, pitää edes tehdä?!) Jätän kuitenkin ihmettelyni tähän ainakin tällä kertaa. Ymmärrän hyvin, että kysymykseni saattavat vaikuttaa monien lukijoiden mielestä hölmöiltä. Sitä ne varmaan osittain ovatkin. Kuten edellisessä blogissani totesin, joskus ulkopuolelta näkee paremmin sisään kuin sisäpuolelta ulos.
Yksi hullu kysyy enemmän kuin kymmenen viisasta ennättää vastata.
—
Tsekkaa myös kirjoittajan edellinen Pääkallo-kirjoitus:
Vieraskynä: Mutta me ollaan amatöörilaji
Eiköhän hyppääminen oo kiellettyä ihan turvallisuussyistä ja hyvä niin. Sähly on vissii nykyään ihan oma ”laji”? 3vs3 ilman veskoja tms.. Mun mielestä sähly on iha ok epävirallisessa yhteydessä kun tuo salibandy on pitkän puoleinen sana ja säbä kuulostaa (ainakin toisinaan) ES-Jonnen suusta tulleelta 🙂
Kyllähän se vain niin menee, että laji-ihminen saa sanoa sähly, mutta ulkopuolisen suusta sähly on loukkaava ja vähättelevä. Näin tämä asia on tulkittu varsinkin tuolla junnupuolella.
Taidan kirjoittaa tämän kommentin pääosin itselle. Mukava katsoa miten saa oman ajatuksenjuoksun kirjoitettuun muotoon ja voihan tästä pari vastaustakin Harrille tulla.
1. Sähly vs Salibandy
Olen itsekkin vielä omina juniorivuosinani 2000-luvun vaihteessa naama punaisena väittänyt (lue: huutanut) että se salibandya eikä mitään sählyä. Stigma sähly sanan käytöstä on kuitenkin omasta ja niin kuin sanoit muittenkin suusta kadonnut. Minulta kysyttäessä koutsaan ”sählyjunnuja” ja olenpa puhunut sählyn MM-kisoistakin. Tietyissä tilanteissa voi kuitenkin käyttämällä sähly sanaa kertoa enemmän yhdellä sanalla kuin kuvailemalla, esim. pienpeleissä kuulee usein sanottavan ”Hyvää sählyä” kun pallo vaihtaa omistaa jatkuvasti. ”Hyvää salibandya” antaa kuulijalle (ainakin laji-ihmiselle) kuvan hienoista syöttöketjuista yms. ”taitopelistä”. Tiettyä vivahde eroja näyttäisi siis edelleen löytyvän, onhan sanakirjassa sähly sanan lähistöllä se sählääminenkin.
2. Kaksi puolustajaa ja 3 hyökkääjää
Puolustuspään puolustuspelissä lähes kaikki (kai joku väärinkin puolustaa) käyttävät muotoja, joissa kaksi puolustajaa puolustaa noin maalialueen tasolla ja kolme muuta(=hyökkääjät) puolustavat ylempänä. Tämä lienee ainoa kohta pelissä jossa lähes poikkeusetta on selvästi kaksi puolustajaa. Pallollisen pelin osalta tilanne on sama kuin jalkapallolla. Tietyt väljät ohjeet pätevät, mutta idealitilaanteessa pyritään paikkojen vaihtoon ns. paikattomaan peliin. Jalkapallossa muoto ilmoitetaan samoin tapaan enemmänkin puolustusmuotona ja pallottomassa pelissä tapahtuu samoja paikan vaihtoja sekä varsinkin viime aikoina puolustavan keskikentän tippumista toppareiden väliin ja laitapuolustajien nousemista ns. toisiksi laitureiksi. Silti muoto ilmoitetaan 4-2-3-1 eikä 3-3-3-1. Koripallo taitaa tehä asian juuri toisin päin eli pelipaikat ilmoitetaan hyökkäyspään mukaan. Tapansa siis kullakin.
Tässä omia mietteitäni:
1) Itse olen aina ajatellut, ehkä hieman huvittavasti, että sana sähly on hyväksyttävä itse lajin harrastajien kesken. Kontekstilla on myös vahva merkitys. Jos sanaa käytetään vähättelevästi, se ei ole ok. Jos taas puhtaasti lempinimenä, se on ok.
2) Tätä pelipaikka pohdintaa en nyt ihan täysin ymmärtänyt. Kirjoittaja itsekin toteaa, että muodostelmia on monia, mutta silti tarttuu ”hyökkääjä”/”puolustaja” nimiin. Roolit jokaisella ovat hyvin selvät ja paikanvaihdoksia tapahtuu pelin aikana jatkuvasti, ”hyökkääjät” jäävät ”puolustajiksi kun ”puolustajat” nousevat.
”Voisiko salibandyssa pelata neljällä puolustajalla, joista alin (libero!) pelaa kolmen pelaajan linjan alapuolella, ja yhdellä puhtaalla hyökkääjällä?”
Kyllä voisi ja itseasiassa tuo on yksi tavallisimpia tapoja avata peliä salibandyssä varsinkin passiivista karvausta vastaan. Salibandyssä ei vain ole takerrettu siihen seikkaan, että yksi pelaaja on se libero, vaan jokaikinen kentällä olevista voi vuorotellen käydä jokaisella paikalla, kun pelaajat vaihtavat paikkoja keskenään lennosta.
3) Tähän on se helpoin vastata, eli estetään loukkaantumisia. Nurmi pehmeä, lattia kova.
Jatkoa edelliseen:
3. Hyppy ja lisänä puskeminen
Joskus olen kuullut, että hyppääminen olisi kielletty ettei kontaktitilanteissa ilmassa oleva pelaaja joutuisi vaaraan. Ymmärrän vaaratekijät jos ilmassa olevaan pelaajaan otetaan kontaktia, mutta pidän siltikin sääntöä typeränä. Samoin puskemista, en usko, että puskemisen sallimisella saadaan yhteen kopsuvia päitä tai muitakaan vaaratilanteita aikaiseksi. Näillä säännöillä varsinkin puskemisen viheltäminen on usein erittäin tulkinnanvarainen päätös ja varsinkin 2min rangaistuksen antaminen siitä on erittäin kova tuomio. Löytyyhän sääntökirjasta vielä (kai) jalkakuljetuskin (=enemmän kuin yksi kosketus jalalla peräkkäin tarkoituksellisesti), joka olisi mielestäni pitänyt poistaa samalla kuin jalkasyöttö. Jalalla ei kuitenkaan palloa pysty kunnolla pelaamaan, varsinkaan mailaan verrattuna. 20-vuoden aikana en ole kyllä koskaan kuullut tai nähnyt kyseistä rikettä vihellettävän, joten lienee kirjoittamaton sääntö ettei sääntöä ole.
2 puolustajaa ja 3 hyökkääjää..eiköhän se ole ihan perinne mikä on jääny. koska siellä kentällä ei nykyään välttämättä ole näin.. ”keskushyökkääjä” sattaa monessa tapauksessa puolustaa enemmän kuin toinen pakeista.. Jotenkinhan ne on vain nimettävä..
Sähly-sana riippuu vähän missä tarkoituksessa sitä käyttää.
Pelipaikkojen määrittely on lähinnä perinne. Nykyäänhän peli on aikalailla paikatonta.
Hyppy on pois turvallisuuden takia. Kaukalo jossa kova lattia, mailat, hirveä vauhti ja ei suojia. Koripallossa tavoitellaan palloa myös hyppäämällä, mutta koripallossa kontakti on sallittu vain vähän. Sielläkin tulee kuitenkin ”ruumiita” välillä.
Ennenhän sähly toimi ns. loukkauksena ja aina piti päteä, että sähly ja salibandy ovat eri lajeja. Nykyään sählystä on tullut jopa säbätyttöjen ja poikien lempisana. Sählyääliö ja muut kuluneet (ennen niin loukkaavat) ilmaukset ovat nykyään lähinnä lempinimiä.
Kun laji-ihmisten itsearvostus ja itsetunto nousee aikuiselle tasolle, niin sähly termiä ei ole tarve kokea enää loukkauksena. Tuntuukin, et noilta osin alettais jo nousta puberteetti-iän ohi. Mikä on erittäin hyvä asia. 😉
Vain salibandyn pelaajat saavat sanoa salibandyä sählyksi. Muut ei saa!
Siksi
1. Sähly on OK.. Salibandy / Säbä / Sähly… Rakkaalla Lapsella monta nimeä. 😉
Pelataan sählyä tai säbää, välineet samat Pallo ja Maila.
2. Puhut varmaan enemmänkin pöytäkirja/tulospalvelu merkinnöistä.. =)
-Olen huomannut samaa, varsinkin juniori tasolla.. Nimetään hyökkäys ketjut ja puolustajat. 3 hyökkääjää 2 puolustajaa.
Oman pelikirjani jokaisella 5 kenttäpelaajalla on oma rooli,
esim. puolustuksessa
kärki (vaihtuva, laitahyökkääjät) estää Pallollisen nopean avauksen/etenemisen,
Pallottoman puolen laituri estää avaussyötön keskeltä.
3 pelaajaa pelaa alhaalla mies merkkiä (Oman maalin puolustus, vetojen peitto)
Laitureiden vastuulla takakarvaus ja riisto. (2-2-1, 2-1-2, 2-3) tai (1-2-2, 1-3-1, 1-4)
Ennakkoon kovempaa vastustajaa vastaan 1 laituri keskellä + 4 alle
Avauspelissä kärki syvälle , 4 pelaajaa AVAA (purkaa/ohittaa) karvauksen.
Pallottoman aktiivisuus, syöttöjatkumot, 2 täyttää keskustaa, 2 pelaa pohjaa, varmistukset sovittu, liikeradat pitkittäin ja poikittain. Hyökkäyspäässä haastot keskelle + varmistukset.. kärki on kärki, muut sovitusti..
Kutsutaan AAVE pelaamiseksi.. Paikat vaihtuu, tehtävät/ vastuut pysyy, 1 vs.1 pelaaminen ja virheet korostuvat..
Kyllä näistä variaatioita löytyy, VALMENNUS paranee ja sitä myöden myös tämä 3+2 systeemi kehittyy.
Junnupeleissä suosisin että nimetään kentälle VIISIKKO, jossa tehtävät jaetaan seuraavasti 5 hyökkääjää, kun omalla joukkueella pallo, 5 puolustajaa kun vastustajalla pallo.
Hyökkäyksessä pallottoman aktiivisuus, syötöt omille, yksi haasto ja/tai veto. Pallollinen rooli max. 3-5 sekuntia (syötöt omille, yksi haasto ja/tai veto)
Puolustuksessa miesmerkki + pyritään tuplauksiin (muista merkki)
3. Pieni tila, Hyppy+ Alastulo+Pallo+Maila, Kontakti… Puhtaasti ajatellaan turvallisuuden kautta. Toki pääsarja tasoilla alkaa yleistaitavuus olemaan sillä tasolla että voitaisiin varmasti sallia. Ongelmana ennemmin juniori sarjat, huono motoriikka/ liiketaidot vrt. Kasvuspurtin saanut ”urheilija”?! Peliuran jatkuminen yli murrosiän?! Päällä ja kädellä pelaaminen kielletty varmaankin enemmän taktisista syistä. Pystytään ohittamaan ”lätyllä” vastustajia, mahdollistetaan pitkät ”kaariavaukset”..
Herrasmiessäännöstä.. Suosin pelaamaan sen Jalkapallo tyyliin, pallo vastustajan päätyyn / veskalle.. (vrt. Harri, tuomari pudottaa pallon ja se palautetaan veskarille, miksei suoraan jatkettaisi toisen joukkueen vaparilla.. =P
Sähly on sanana yhdessä suhteessa ylivertainen salibandyyn nähden: se on suomea, salibandy on sitä vain puoliksi. Hassua, että peliä on pelattu Suomessa jo reilu neljännesvuosisata, mutta vielä ei ole löydetty käypää suomenkielistä nimitystä.
Sählyn ja salibandy ovat (vähän) eri lajit. Itse ainakin sanon aina salibandyksi.
kyllä sitä sählyksi saa kutsua ei siitä kukaan voi mieltänsä pahoittaa…
Itse en loukkaannu tai edes kiusaannu mikäli joku sanoo salibandyä sählyksi. Kuten joku jo aikaisemmin kommentoi, että rakkaalla lapsella on monta nimeä.
Ollakseni siis kuitenkin hieman besserwisser, niin nykyäänhän nuo kaksi, salibandy ja sähly, ovat eri lajeja, vaikkakin toistensa kaltaisia. Erot niiden välillä löytyvät säännöistä. Sählyssä siis käytetään sovellettuna salibandyn sääntöjä, suurimmat sovellukset säännöissä ovat kentän sekä maalin koko, kenttäpelaajien määrä, maalivahdin olemattomuus ja pelien kesto. Sählypeleissä ei siis ole ollenkaan maalivahtia, koska maalit ovat selvästi pienemmät, kenttä on huomattavasti pienempi ja pelit pelataan kolmella kolmea vastaan. Useiden vuosien ajan jo ympäri Suomea on järjestetty erilaisia sähly turnauksia eri seurojen toimesta, mainittakoon esimerkiksi katusählyturnaukset, jotka ovat erittäin suosittuja niin salibandyn kuin muidenkin lajien harrastajien suosiossa. Tämän näkökulman pohjalta voin sanoa siis itse harrastavani niin salibandyä kuin sählyäkin.
Mielestäni on hyvä ettei hyppääminen ole sallittua. Peli on nykyään niin nopeaa ja kontakteja tulee monissa tilanteissa ja näen vain valtavia riskejä mikäli hyppääminen sallittaisiin. Pienet salit, mailat, matalat laidat, mahdolliset kontaktit hyppäävän ja jalat maassa olevan pelaajan välillä jne. Varsinkin alemmissa divareissa kaikilla pelaajilla ei välttämättä ole selvää, mikä on kovaa pelaamista sääntöjen puitteissa ja mikä voidaan jo lukea vastustajan tahalliseksi vahingoittamiseksi. Lajihan on jo nyt polville ja nilkoille aika armoton, mutta näkisin hyppäämisen sallimisen lisäävän polvien ja nilkkojen vammoja.
Tuohon hyppäämiseen.. kaikki jauhavat sen turvallisuuden puolesta. Mitä faktaa siihen on näyttää?? Vähän sama kuin kesti liitolta vuosia liian kauan jalkasyötön salliminen ja samaan aikaan tulee edelleen otteluita missä ei tule yhtä ainoaa jalkasyöttöä.
Nämä typerät säännöt (jalkasyöttö, päällä pelaaminen ja hyppy) aiheuttavat vaim aivan turhia konflikteja tuomareiden ja joukkueiden välillä. Oliko,.eikö? Tahallaan, tahattomasti?
Edelleen, kysyn: Onko näyttää jotain faktaa siihen että hyppääminen toisi lisää loukkaantumisia??
Joni, vaikea sitä faktaa on etsiä kun hyppääminen on kielletty. Oman joukkueen kanssa voi sopia kuitenkin vaikka tietyn mittaisen kokeilujakson jossa sallitaan harjoituksissa hyppääminen, ja sen jälkeen havannoida tuloksia.
Kokeilepa Joni himassa hypätä ihan kunnolla maila kädessä. Mites käy? Pysyykö hanskassa? Vai tippuko lamppu katosta? Miten kädet liikkuu luonnostaan kunnolla hypätessä?
Kyllähän se niin on, että sama kuin meillä tummempi paahtoisilla on tapana heittää toiselle ”WU nigga” niin ei sitä sopisi maitonaamalta itselle kuulevan.
Ja tosiaan tuo hyppääminen maila kädessä on pikkasen riskaabelia. Mainitse joku toinen joukkue-laji missä on maila (muu kuin lentopallomaila) kädessä ja hypätään, ilman suojia.
JA noista pelipaikoista, en nyt ymmärrä mitä kysyjä kysyy… eihän nyky säbässä kukaan muu kuin maalivahti pysy tontillaan, tai ainakaan voittavassa joukkueessa 😉