Kaikissa urheilulajeissa on asioita, joita ulkopuolisen on vaikeaa hahmottaa tai ymmärtää. Erityisen vaikeaa niitä on sisäistää, jos ei elä lajia sisäpiirissä.
Toisaalta sisäpuolelta ei tule kyseenalaistaneeksi monia asioita, joita pidetään itsestäänselvyyksinä − siitä huolimatta, että kyse on vain tottumuksesta eikä määräävästä säännöstä. Miksi huippujalkapallossa filmataan? Miksi jääkiekossa tapellaan? Miksi lentopallossa käytetään vastaanotossa niin vähän jalkapotkua, vaikka jalka on aina käsiä lähempänä lattiaa? Miksi korkeushypyssä on vain yksi rimanylitystapa?
Reikäpalloa olen veivannut ainoastaan harrastemielessä. Minulla ei ole pelikokemusta kilpatason salibandysta. Siksi jotkut asiat kaukalon sisällä näyttäytyvät minulle epäselvinä, jopa omituisina. Omituisuutta korostaa se, että tuntemani salibandyihmisetkään eivät ole osanneet vastata kysymyksiini aukottomasti, siis minun mielestäni aukottomasti. Tunnetusti yksi hullu kysyy enemmän kuin kymmenen viisasta ennättää vastata. Niinpä tekeydyn hankalaksi ja esitän kysymyksen: onko salibandyssa lajin sisäisiä koodistoja, joita sivustaseuraajan ei ole tarkoituskaan ymmärtää?
—
1. Saako salibandya kutsua sählyksi?
Kun lapsena kaveriporukassa kikkailimme muovimailoin reikäpallolla, kutsuimme sitä aina sählyksi. Mitään muuta nimeä emme tienneetkään. Meidän peleissämme maalivahdilla oli maila ja pesäpalloräpylä. Mailat joustivat kuin vesiletkut, mutta taitava pelaaja osasi harhauttaa niilläkin ja laukausten piti olla millintarkkoja, koska kovaa mailoilla ei edes voinut laukoa. Pelitoimintaa järjestettiin itse sopimalla ottelut koulun muita luokkia tai toisten asuinalueiden kerhoryhmiä vastaan.
Jossain vaiheessa kuulin, että joku kertoi pelaavansa salibandya. Se kuulosti erikoiselta. Siinäkin vaiheessa elin lapsenomaisessa uskossa, että sähly olisi salibandylle samanlainen lempinimi kuin futis jalkapallolle, koris koripallolle, lätkä jääkiekolle ja handis tai käsis käsipallolle. Ilmeisesti olin väärässä. Se tehtiin minulle tiettäväksi − kauniisti sanottuna − erittäin voimakkain sanakääntein. Sähly olikin salibandylle kuin potkupallo futikselle; lähes identiteettiloukkaus ja vähintäänkin solvaus. Kesti pitkään ennen kuin opin luopumaan sähly-sanasta. Stadilaisen suuhun ”säbä” onneksi taipuu aika helposti.
Viime aikoina on riittänyt kuitenkin taas ihmettelemistä, kun sana sähly on palannut keskusteluihin. Sählystä puhuu lajista innostunut junnupelaaja ja Sveitsissä lajia ammatikseen harjoittava valmentaja. Jopa maajoukkuepelaajakin kertoo tv-haastattelussa pelaavansa sählyä. Mitä ihmettä?! Onko sähly nyt siis kuitenkin sählyä, vaikka kyseisen sanan mainitsemisesta sai aikoinaan melkein nenänpäänsä punaiseksi? Vai onko niin, että vain lajin harrastajat voivat kutsua sitä sählyksi ja muiden on edelleen käytettävä termiä salibandy? Onko tässä koira haudattuna?
—
2. Miksi kentälliseen nimetään kaksi puolustajaa ja kolme hyökkääjää?
Salibandyn säännöissä (kohdassa Osallistujat ja Pelaajat) mainitaan, että ”pelin ollessa käynnissä kummastakin joukkueesta saa olla samanaikaisesti kentällä enintään kuusi pelaajaa, joista vain yksi voi olla maalivahti tai vain kuusi kenttäpelaajaa.” Säännöt siis sallisivat monenlaiset muutkin muodostelmat kuin sen klassisen, jossa on kaksi puolustajaa ja kolme hyökkääjää.
Kyllä, olen saanut alkeistason perehdytyksen salibandymuodostelmien taktiikkaan. Kyllä, noppavitonen, 2-2-1 ja 1-2-2 ja jokunen muukin muodostelma on minulle ajatuksena esitelty. Silti kaikissa näkemissäni otteluissa kokoonpanossa pelaavat kentälliset on aina jaettu kahteen puolustajaan ja kolmeen hyökkääjään, jotka sitten pelitilanteen mukaan muokkautuvat johonkin muuhun muodostelmaan. Silti on pakko kysyä, onko kahden pakin ja kolmen hyökkääjän lähtökohtainen järjestelmä varmasti, tilastollisesti ja tutkitusti paras mahdollinen! Onko varmasti? Aivan varmasti?
Otan esimerkin jalkapallosta. Myöskään jalkapallossa pelaajien sijoittumista kentälle ei ole määrätty tai rajattu säännöin. Ei ole olemassa sääntöä, jonka mukaan maalivahdin lisäksi joukkueeseen kuuluvat kymmenen kenttäpelaajaa pitäisi jakaa kolmeen erilliseen tasoon (puolustus, keskikenttä ja hyökkäys) eikä missään ole määrätty, että esimerkiksi puolustajia pitäisi olla neljä.
Yleisesti käytetty klassinen 4-4-2-ryhmitys (neljä puolustajaa, neljä keskikenttää, kaksi hyökkääjää) ei ole sääntö, se on valinta. 1800-luvulla käytettiin tavallisesti 2-3-5-ryhmitystä, josta on vähitellen taivuttu monenlaisiin muotoihin: 4-2-4, 3-4-3, 4-3-3, 4-4-2, 3-5-2, 4-5-1, 5-4-1 jne. Kaikki uudet muodostelmat ovat olleet omana aikanaan jollain tavalla yllättäviä ja voitokkaita. Nykyään useat huippujoukkueet (Suomessa mm. HJK) suosivat muodostelmaa 4-2-3-1, ja jotkut joukkueet ovat käyttäneet jopa mielikuvituksellista ja epäsymmetristä 4-2-2-2-muodostelmaa. Toisin sanoen myös tasojen määrässä on tapahtunut vaihtelua. Pelipaikatkin ovat vaihdelleet aikojen saatossa. Nykyään harvat joukkueet käyttävät takavuosina suosittua liberoa eli puolustuslinjan alapuolella pelaavaa ”vartioimisvastuusta vapaata pelaajaa”. Mixu Paatelaisen ”joulukuusessa” (4-3-2-1) puolestaan ei ollut lainkaan laitalinkkejä, wingereitä, jotka ovat kuitenkin osa lähes kaikkia perinteisiä muodostelmia numeroiden järjestyksestä riippumatta.
Siksipä heitän reikäpallon ilmaan ja totean, että menestykselliset muutokset urheilulajin taktiikassa − jossa pelaajien muodostama ryhmitys on toki vain yksi elementti − ovat aina lähteneet siitä, että kyseenalaistetaan ja rikotaan totutut kaavat ja tehdään jotain, mitä lajikonservatiivit saattavat pitää alkuun vääränä. Salibandy on kilpalajina vielä melko nuori ja vasta kansainvälisen leviämisensä alkuvaiheessa, joten uusilla taktisilla oivalluksilla voi periaatteessa saavuttaa huomattavan etulyöntiaseman kilpailijoihin nähden. Koko laji voi mullistua jostain yksittäisestäkin taktisesta oivalluksesta aivan kuten V-tyylin kehittänyt Jan Boklöv mullisti mäkihypyn levittämällä suksensa liidon aikana − vaikka saikin siitä kilpailu-uransa aikana ”kiitokseksi” lähinnä huonoja tyylipisteitä.
Voisiko salibandyssa pelata neljällä puolustajalla, joista alin (libero!) pelaa kolmen pelaajan linjan alapuolella, ja yhdellä puhtaalla hyökkääjällä? Kolme puolustajaa, yksi tuki (kymppipaikan pelaaja!) ja yksi piikki? Kolmen eri tason pystysuuntaisella keskikaistalla, jonka vierellä ravaa laitalinkit munaraviaan molempiin suuntiin muodostaen liikkeellään alueellisen ylivoiman kulloisellekin sektorille vastalaidan linkin pudotessa varmistukseen? Ja heitän lisää löylyä kiukaalle: Onko olemassa tutkittua tilastotietoa esimerkiksi siitä, kuinka monta syöttöä keskimäärin edeltää tehtyä maalia? Miltä kentän osa-alueelta annetaan eniten maalisyöttöjä? Kuinka kauan pallonriistosta kestää keskimäärin tehtyyn maaliin? Kuinka monta prosenttia maaleista syntyy pallonriistosta hyökkäys-/puolustusalueella? Onko pallonhallinnalla yhteys pelin voittamiseen? Millä kentän sektorilla voittava joukkue hallitsee enemmän/vähemmän palloa? Näitä kysymyksiä riittäisi lähes loputtomiin.
—
3. Miksi, oi miksi salibandyssa ei saa hypätä palloa pysäytettäessä?
Tämä on se ”pakollinen” salibandykysymys, etenkin nyt kun jalkasyöttö on jo sallittujen keinojen kirjoissa, mutta heitänpä sen silti. Hyppy on yleisliikunnallinen perusliike, joka yhdistää lähes kaikkia palloilupelejä koripallosta lentopalloon ja rugbysta käsipalloon. Joskus vain näyttää hassulta, kun pelaaja antaa pallon leijailla ylitseen, vaikka saisi sen rintakuoletuksella helposti haltuunsa, jos pieni hyppy olisi sallittu.
Näiden lisäksi olen usein ihmetellyt muutamaa muutakin seikkaa. (Esimerkistä käy herrasmiessääntö, jonka mukaan pallo nostetaan kaukalosta ulos, jotta toinen joukkue saa jatkaa peliä. Miksi se välivaihe, nosto, pitää edes tehdä?!) Jätän kuitenkin ihmettelyni tähän ainakin tällä kertaa. Ymmärrän hyvin, että kysymykseni saattavat vaikuttaa monien lukijoiden mielestä hölmöiltä. Sitä ne varmaan osittain ovatkin. Kuten edellisessä blogissani totesin, joskus ulkopuolelta näkee paremmin sisään kuin sisäpuolelta ulos.
Yksi hullu kysyy enemmän kuin kymmenen viisasta ennättää vastata.
—
Tsekkaa myös kirjoittajan edellinen Pääkallo-kirjoitus:
Vieraskynä: Mutta me ollaan amatöörilaji