– En ole vielä aivan varma mitä haluaisin elämässäni tehdä.
– Kävin kerran lenkillä, mutta huomasin, ettei se ollut mun juttu.
– Tänä kesänä mun oli tarkoitus treenata paljon, mut ekan viikon jälkeen se jotenkin jäi.
– Oli aivan jäätävän hyvä keli, eihän silloin ole mitään järkeä olla sisällä puntilla.
Nämä todet ja kuvitellut sitaatit ovat arkipäivää Suomessa. Olen viime vuosina lukenut paljon urheilijoiden elämäkertoja sekä henkilökuvia Urheilusanomista. Monissa teksteissä on ollut yhteinen tekijä: lapsi tai nuori on tarvittaessa pakotettu harjoituksiin, ja aikuisena asiaa on kiitelty vuolaasti. Samalla opitaan nimittäin yhtä elämän tärkeää perustaitoa: pitkäjänteisyyttä. Pitkäjänteisyys on tärkeä opetettava asia niin kodeissa kuin kouluissa.
Asiaa ei pidä ymmärtää väkisin väärin. Yhtäkään lasta ei pidä pakottaa esimerkiksi urheilemaan vain siksi, että vanhemmat haluavat. Mutta vanhemmat, opettajat ja valmentajat voivat parhaimmillaan opettaa lapselle pitkäjänteisyyttä. Sitä, että kaikki ei ole aina vain helppoa tai kivaa, ei elämäkään. Jatkuva sukkulointi sopii joillekin, mutta monet ihmiset kaipaavat jotain pysyvää. Pitkäjänteisyyttä voi toki olla myöskin se, että jaksaa etsiä itselleen sopivaa harrastusta niin pitkään, että se lopulta löytyy. Oli harrastus sitten liikunnan tai kulttuurin piiristä.
Itselleni selkein pitkäjänteisyyden opetus tapahtui alakoulussa. Minun piti mennä jääkiekkoharjoituksiin juoksemaan urheilukenttää ympäri, mutta luokkakaverini olivat rönttöä (tai purkkista tai kuurupiiloa, pelillä on monta nimeä) ja halusin mennä leikkiin mukaan. Mutsini huomasi ohi ajaessaan, että en ollutkaan maksetuissa lätkätreeneissä, vaan väijymässä tyttöjä. Leikki loppui kuin seinään, kodin tärkeimmät asiat eli cd-soitin ja lätkäkortit lähtivät takavarikkoon ja käytiin kiivassanainen keskustelu siitä, että kun yksinhuoltajaäidin vähistä rahoista on maksettu harrastus, ei treeneistä jäädä pois. Ei ainakaan valehtelemalla. Tämän jälkeen ei ole ollut tekosyitä harjoitusten väliin jättämiseksi.
Pitkäjänteisyyden harjoittelu on tylsää ja vaikeaa myös aikuisille. Valmentajien voisi olla helpompi yrittää hankkia pikavoittoja keräämällä tähtisikermä esimerkiksi junnujoukkueeseen lähikunnista. Opettajia ohjataan innostumaan iPadien käytöstä niin lujasti, että jotkut luulevat välineiden korvaavan itse opetuksen. Pelaaja voi lyödä hanskat tiskiin, kun kesätreenien tulos ei näy heti sarja-avauksessa. Vanhemmat saattavat luisua periaatteistaan oitis, kun pettymys näkyy lapsen kasvoilla. Mahdollisesti suurempi palkinto saattaa kuitenkin olla odottamassa nurkan takana, kunhan muutama vastoinkäyminen tai heikko hetki on ensin voitettu. Näihin kaikkiin asioihin tarvitaan tukea.
Esimerkiksi urheilija, lapsi tai aikuinen, kaipaa välillä uskoa siihen, että jokainen harjoitus ja epäonnistunutkin peli vie lähemmäksi tavoitetta, mikäli toiminta on suunniteltu pitkäjänteisesti.
– Jäälle ei koskaan kannata viedä ketään, sillä se on sun vastuulla jos lapset hukkuvat.
– Kauppojen ylijäämäruokia ei kannata jakaa vähävaraisille, sillä niissä saattaa olla terveysriski.
– Mitä jos joku tipahtaa kiipeilytelineeltä?
– Vuorenkunkku on kiellettävä, sillä joku saattaa loukkaantua.
– Ja kepit, ne on ehdottomasti kiellettävä välitunneilla.
Nämäkin sitaatit ovat Suomessa arkipäivää. Valtionjohdon taholta saakka on kansalaisten luuytimiin koodattu pelko siitä, että jotain pahaa saattaa sattua. Byrokratiaa, sääntöjä, ohjeita, kahlitsemista.
Omassa työpaikassani pelko on voitettu ja siellä voidaan tehdä paljon erilaisia juttuja ilman liikoja sääntöjä. Olen kuitenkin kuullut muualta esimerkiksi pihasählyn kieltämisestä, sillä maila voi osua jotain kasvoihin. Olen nähnyt salibandyä pelaavan juniorin lopettavan pelin hetkeksi siksi, että polvi paloi osuessaan maahan. Olen nähnyt juniorin itkevän siksi, että salibandypallo osui sääreen. Molemmat juniorit olivat yli kymmenvuotiaita.
Näistä asioista ei voi syyttää junioreita tai lapsia. Osan syystä saavat opettajat, valmentajat, vanhemmat ja vallanpitäjät. Jos lapset paapotaan pilalle ja lapsuuden tärkein saavutus on elää elämänsä läpi ilman haavoja ja mustelmia, kieltää kaatumiset, puissa kiipeily, keppileikit, ei lapsen perusmotoriikkakaan kehity. Ja siitä erääntyy suurempi lasku aikuisena. Jos ensimmäinen mustelma tulee 12-vuotiaana, ei ole ihmekään, että lapsi järkyttyy.
Opettajia taas pelotellaan oikeusjutuilla jo opiskeluaikana. Saman syyllistyvät monet ammattijärjestöt: jos teet mitään ylimääräistä, voit jo varautua seisomaan hovioikeudessa syytettynä. Parempi olisi olla tekemättä mitään, mitä ei erikseen ole kirjoitettu sopimukseen, kahtena kappaleena. Jotkut valmentajat piirtävät pelaajille tussilla kaikki mahdolliset liikeradat, joita pitää seurata pelko takaraivossa ja virheitä vältellen.
Pahimmillaan pelko kahlitsee koko elämää. Tätäkään ei pidä ymmärtää väärin. Ei ole tarkoitus, että lapset raahustavat joka päivä verissäpäin kouluun ja aikuiset kaahaavat autoilla kahtasataa, koska haluavat osoittaa pelottomuutensa. Mutta joka asiasta ei välttämättä kannata nähdä ensimmäisenä sitä pahinta mahdollista skenaariota.
Minulta murtui sääriluu pahasti seiskaluokalla lätkäpelissä. Se oli jo toinen kerta kun sama sääriluu oli palasina. Vasta muutama vuosi sitten pystyin myöntämään, että asiasta oli jäänyt pelko. Olin luistelematta lähes puoli vuotta, ensin kipsin, sitten jalan voimattomuuden ja lopulta pelon takia. Näin painajaisia, joissa sääri pettää alta kesken luistelun. Menin jäälle vasta kun minut kotoa siihen pakotettiin. Vasta tuon pakottamisen jälkeen uskalsin pikkuhiljaa palata urheilun pariin, eikä sille sen koommin ole loppua näkynyt, vaikka laji vaihtuikin.
Lehdessä luki, että nuorten jääkiekon maailmanmestarijoukkue pelasi ilman paksua hyökkäyspelikirjaa. Tietyt asiat oli sovittu, mutta suureksi osaksi valmentajat luottivat pelaajiin ja tukivat heidän rohkeuttaan. Lopputulos on kaikkien tiedossa. Itseensä luottavainen sekä rohkea joukkueen ilmapiiri välittyi kotisohvalle asti. Ehkä siksi joukkueen taivalta oli niin upea seurata.
Happeen hyökkäyspelissä on paljon samoja elementtejä: pelaajia ei ole kahlittu orjalliseen ja ennustettavaan pelitapaan, ja virheitäkin saa tehdä, kunhan tarkoitusperät ovat olleet oikeat. Ehkä siksi joukkueessa on niin upeaa pelata. Työpaikallani on rohkaiseva opettajiin sekä oppilaisiin luottava ilmapiiri. Esimerkiksi tämän viikon maanantaina klo 8.45 oppilaat hytisivät kylmissään ja halusivat viettää välitunnin sisällä. Vedimme kuitenkin toppa-asut ylle ja lähdimme luokkamme kanssa pelaamaan lumisählyä. Tämän esimerkin innoittamana on takapihalla ollut joka välitunti noin parikymmentä pelaajaa pelaamassa posket punaisina. Ilman pelkoa. Ehkä siksi työpaikallani on niin upeaa olla töissä.
Siinä ei pakkanen haittaa kun laitetaan lumisählyt käyntiin. -26 ja kukaan ei purnaa! #salibandy #pihapelipäivä pic.twitter.com/Rkm5evpDDg
— Jaska Kunelius (@jKune) 18. tammikuuta 2016
Suomen kaltaisen yhteiskunnan kannattaisi irtautua pelon ilmapiiristä ja tehdä yhdessä töitä pitkäjänteisesti. Emme voi kuitenkaan odottaa, että ”yhteiskunta” tai hallitus tekisi sen. Yhteiskunta on päättäjät, työyhteisöt, seurat, valmentajat, vanhemmat, opettajat, pelaajat; ihmiset. Rohkeus ja pitkäjänteisyys lähtevät nousemaan alhaalta ylöspäin, mikäli sellaisia ihmisiä on tarpeeksi. Nuorena ja nousevana lajina salibandy-yhteisö voisi olla tässä suunnannäyttäjä. Ei kielletä liukumäkiä, luovia pelaajia tai pihapelejä, vaan muutetaan lähiympäristöämme. Peli kerrallaan.
—
Olen kirjoittanut samankaltaisen tekstin jo aiemmin, mutta halusin vielä palata aiheeseen joka on mielestäni erittäin tärkeä ja ajankohtainen. Ja pää löi tyhjää aiheiden suhteen.
—
Jaska Kuneliuksen edellinen Pääkallo-bloggaus:
Blogi: Mihin lahjakkuus riittää?
Hyva kirjoitus. Paapominen on mennyt tosiaan overiksi ja siita huomauttamisesta seuraa joskus natsikortti (haluatko lasten loukkaantuvan tjsp) joten ihmiset menee heikkouttaan hyssyttelyyn mukaan eivatka sano mielipidettaan jos se on eriava. Tuon genren huippu oli minusta tissiposki joka ehdotti pulkkamaen lahella olevia puita pehmustettavaksi
Iso peukku tälle. Vastoinkäymiset kasvattavat. Varjelemalla lasta liaallisuuksiin asti, riistetään lapselta se valtavan hieno tunne, joka seuraa pelkojen ja vastoinkäymisten voittamisesta. Mielestäni aikuisen tehtävä on ennemminkin opettaa ja auttaa lasta vastoinkäymisten ja pelkojen kohtaamisessa kuin pyrkiä opettamaan tälle vastoinkäymisiä välttävää toimintatapaa. Ei tule kuitenkaan käsittää, että lasta tulisi tarkoituksella opettaa hakeutumaan vastoinkäymisiin, vaan nimenomaan kohtaamaan ne, niiden osuessa tielle.
Jokaisen on jossain elämänsä vaiheessa varmasti kohdattava vastoinkäymisiään ja voitettava pelkonsa. Tämän hetken koittaessa myöhemmin elämässä on henkilön helpompi löytäää rohkeutta vastoinkäymisten ja pelkojen voittamiseen, kun muistissa on, miten hienolta tuntui, kun lapsena uskaltautui ensimmäisen kerran Tornadoon Särkänniemessä, ja seuraavalla kerralla uskalsi jo pitää silmiään auki. Kolmannella kerralla mentiinkin jo ilman käsiä.
Hyvä kirjoitus salibandy persoonalta. Itekin lapsena ja nuorena laskettu mäkiä suksilla. Ja pulkkamäessä viipoitettu menemään. Ja muut perinteiset leikit lumella. Ja omat harrastukset näiden ohella. Aina oli aikaa ja halua mennä ulkojäille. Mikä valitettavasti monelta nykynuorelta. Puuttuu halua ja motivaatiota moiseen. Notkutaan vain markettien läheisyydessä.
Jaska ansaitsis jonkun palkinnon näistä kirjoituksistaan, vuoden sählypersoona tms.!! Täyttä asiaa. Monella taholla on kyllä herätty tähän suureen ongelmaan, mutta mutta mites ne tärkeimmät, eli vanhemmat? On se toki hirveetä, jos omalle lapselle jotain sattuu, mutta ei tää nyky paapominen ja suffelin jakamislinja ole mistään kotoisin!!
Junnut, jotka kiltisti käyttää laseja pelikentällä koska pallo voi mennä silmään, ei käytä laseja ulkona koska ei aina voi varoa et meneekö pallo silmään?
HIeno kirjoitus TAAS Kunelta. Nyt kun vielä hoidat sen kouluissa kaiken järjellisen tai valvontaa vaativan toiminnan kieltävän OAJ:n ruotuun, niin ollaan pirun pitkällä. Tosin Lähi-idän rauha on lähempänä kuin tuon järjestön päänkääntäminen. Kyse on siitä, että opettajien vastuuta on jankutetu niin pitkään, että eivät uskalla enää mitään tehdä lasten kanssa. Tai jos tulee pipi, niin sitten on vanhemmat kirjoittamassa rikosilmoitusta. Voitaisiinko menä sihen, että kotoa saataisiin lupalappu, jolla vapautetaan ope vastuusta,, jos lapsi sattuu kompastumaan, kaatumaan tai putoamaan ihan laillisesta välituntivälineestä tai rakenelmsta tai kolhivn itseään pelistä. Nyt kaikki liikkuvat koulut on ihan silmänlumetta, kun opettajat eivät harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta ole valmiita sitoutumaan lasten liikuntaan. Oman lapsen koulussa on vielä rekrytointi kovasti ilmaisutaitoon liittyvää, niin koitapa siinä sitten saada opettaja valvomaan leikkejä. Ja ulkonahan voi olla kylmempi ja jopa koskteampiaa kuin opettajanhuoneessa, niin unohdetaan koko juttu.
Toisaalta kaiken vuodatuksen jälkeen ne perussyyt löytyy kuitenkin kotoa. Jos ei aktivoi, rohkaisen ja välillä puhalla pipiäkin pois, niin eihän sinällään koulun tehtävä ole liikunnallista elämäntapaa juurruttaa, joskaan ei se sitä saisi tappaakaan.. Pahimmillaan tajutaan jossain alakoulun loppuvaiheessa, että lapsi ei pärjää liikunnassa ja sitten kerralla hankitaan skeittilautaa, laskettelusuksea ja mailaa ja kas kummaa kun alkaa kipsin määrä lisääntymään. Ensimmäiset viisi ikävuotta lienee lopulta aika merkitäviä sille, millaiset edellytykset lapsen liikkumiselle annetaan.
Oma ja hyvä lukunsa tuossa kirjoituksessa on siinä, että lapsilta saa ja pitää vaatia pitkäjänteisyyttä. Eikä pelkästään lapsen kasvun kannalta vaan myös joukkueen näkökulmasta. Näitä jojoja kun on, että pompitaan lajista toiseen, välillä palataan ja taas kun tulee hiki, niin etsitään uusi laji. Tai ei päästä ykkösketjuun. Muta ehkä näitäkin tarvitaan, koska muu joukkue näkee samalla mikä sen pitkäjänteisyyden merkitys on myös joukkueen näkökulmasta.
Ja muuten osa noista pelaajista käyttää laseja juurikin pihapeleissä, koska siellä se mailan käyttö vasta holtitonta onkin. Ja kai se toisaalta on hyvä, että pyöräilyyn, lasketteluu, luisteluun ja muihin on tullut suojavarusteita käyttöön estämään ikävimpiä vammoja, mutta niin kuin Kune laitoi, niin ei tarkoiteta sitä, että verissä päin ollaan, mutta ei se normaali pikkukolhu mitään psykoterapian ja perheneuvottelun paikkaa aiheuta
Loputon sääntöviidakko ja kiellot tappaa luovuuden. Yksilön oma vastuu tekemisistään ja maalaisjärki pitäisi riittää siihen mitä saa tehdä ja mitä ei. Sitä on pihapeleissä saatu monesti mailasta päähän, mutta haavat on paikattu ja jatkettu peliä. Paapominen ja kaiken tekemisen lopettaminen ei johda kuin uusavuttomuuteen.
Hieno kirjoitus! Hyvä, että joku osaan laittaa asiat selkeään ja tiukkaan pakettiin intohimoisesti, mutta samalla ilman ylilyöntejä. Kyllähän Kne on aikaansaava, mutta ei kai hänkään OAJ:ta taida yksin saada ruotuun. Siispä kuten Kune kirjoittaa siinä tarvitaa meitä kaikkia.
Sen verran voisin sanoa, että moniko pallopelin tai jääkiekon huippu-urheilija on lapsena pelannut pihapelejä, JOKAIKINEN, ja sen tietää että niissä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Ja niin sen kuuluukin vanhempana jos pääsee huipulle asti lajissaan, tod.näk. sattuu paljon pahempia, harva urheilija vetää uran loppuun asti ilman loukkaantumisia, siihen on hyvä tottua nuorempana että jotain sattuu.
Hieno kirjoitus ja olen kirjottajan kanssa vahvasti samaa mieltä. Kommenteissa kuitenkin osoitetaan tietämättömyys syyttämällä OAJ:ta tästä holhouksesta. Suomessa lainsäädäntö perustuu siihen että jos koulussa jotain tapahtuu on siitä joku aina vastuussa.
Tästä hyvänä esimerkkinä on opettaja joka sai tuomion oikeudessa kun yksi lapsi oli loukkaantunut pulkkamäessa laskettua opettajan kartiolla merkkaaman sallitun laskemisalueen ulkopuolella puuhun. Siis opettaja oli tehnyt kaiken kuten pitää, kertonut lapsille missä saa laskea, merkannut turvallisen alueen kartioilla ja vaihtinut laskemista vielä kokoajan, mutta joka lapsista ei ollut vain noudattanut sääntöjä. Tästä huolimatta opettaja oli syyllinen. OAJ oli sitä mieltä että opettaja oli toiminut oikein ja hänet olisi kuulunut vapauttaa syytteisä, mutta oikeus päätti että opettaja on joka tilanteessa vastuussa oppilaistaan ja tuomitsi opettajan sakkoihin. Kaiken tämän seurauksena OAJ asetti ns. ”vaaralliset” liikuntalajit joksikin aikaa pannaan kosta opettajalla ei ole mahdollisuutta vahtia joka hetki jokaista oppilastaan jos nämä eivät noudata opettajan antamia ohjeita.