Kansainvälisen salibandyliiton, IFF:n, internetsivujen mukaan maailmassa oli vuoden 2014 lopussa noin 300 000 salibandyn lisenssiharrastajaa noin 60 maassa.

Kansainvälisessä vertailussa verrattain pienellä jääkiekollakin on reilussa 70 maassa noin 1,7 miljoonaa harrastajaa. Näistä Pohjois-Amerikan ulkopuolella on tosin vain neljäsosa. Vertailun vuoksi, pelkästään naapurimaassamme Norjassa on lähes 400 000 rekisteröityä jalkapallon lisenssipelaajaa eli lähes yhtä paljon kuin Pohjois-Amerikan ulkopuolella jääkiekkoilijoita ja kolmanneksen enemmän kuin salibandyn pelaajia koko maailmassa. Juho Kusti Paasikiveä lainatakseni, ”kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen”. Kun puhumme salibandysta, puhumme siis melko pienestä lajista.

Toistaiseksi.

Salibandyn kansainvälinen potentiaali on vielä mittaamaton. Laji on melko nuori ja se joutuu kamppailemaan paikastaan urheilun kentässä vakiintuneiden lajien puristuksessa. Merkittävä kysymys salibandyn laajemman levinneisyyden ja suosion saavuttamiselle liittyy siihen, minkälaisia valintoja kansainvälinen lajiperhe tekee. Salibandyllä on siinä mielessä hyvä tilanne, että verrattain pienenä lajina se voi vielä vaikuttaa lajin tulevaisuuteen itse, oman yhteisönsä valinnoilla ja päätöksillä. Heitän seuraavaksi ilmoille muutaman herättelevän, jopa provosoivan vision. Niitä ei ole kuitenkaan tarkoitettu provokaatioiksi tai tavoittamattomiksi utopioiksi, vaan niihin saattaa sisältyä myös ensivaikutelmaa syvällisempi ajatus.

”Salibandyn kannattaa identifioitua hockeyperheeseen”

Tämä näkemys pohjautuu jo olemassa olevien urheilurakenteiden hyödyntämiseen omaksi eduksi. Hockeyperhe – vaikka onkin löyhä – kattaa suurimman osan maailmasta. Hockeyperheen suurin laji on luonnollisesti maahockey (engl. hockey tai field hockey), joka on esimerkiksi väkirikkaiden Intian ja Pakistanin kansallispeli ja jota pelataan noin 130 maassa kaikilla maailman mantereilla. Hockeyn jäällä pelattava ison kentän variaatio – ”eurooppalainen hockey”, siis jääpallo eli bandy – on puolestaan suosittua Pohjoismaissa ja Venäjällä. ”Kanadalainen jäähockey” jota meillä kutsutaan jääkiekoksi, tuo lajiperheen kansainväliseen ulottuvuuteen vielä Pohjois-Amerikan.

Yksi salibandyn kansainvälisen läpimurron saumoista voisi olla profiloituminen ”sisähockeyksi” tai ”pienen kentän hockeyksi” (hockeyperheessä tosin on jo olemassa lukuisia erilaisia 5 vs. 5 -pelimuotoja, mutta niiden suosio on kansainvälisesti vähäistä). Kansainvälisen levinneisyyden näkökulmasta paras kumppanilaji hockey-yhteisössä on maahockey, jonka avulla on tavoitettavissa laajin maakirjo ja suurin harrastajapotentiaali. Maahockeyn ja salibandyn välistä potentiaalia ilmentää se, että jo tällä hetkellä esimerkiksi Australian salibandymaajoukkueiden pelaajista käytännössä kaikki ovat entisiä maahockeyn pelaajia.

”Maahockeyn sisäversio”, ”floorhockey”, voisi olla monille pelaajille hyvä lajivaihtoehto ja sitä myötä merkittävä laji esimerkiksi Intian, Pakistanin, Argentiinan, Hollannin ja Australian kaltaisissa maissa. Salibandysta voisi hyvinkin kehittyä maahockeylle samanlainen veljeslaji kuin futsal on jalkapallolle: pienemmällä kentällä pelattava saman pelin ”miniversio” pienillä sääntömuokkauksilla. Jalkapallon ja futsalin välisen suhteen toimivuudesta vertailukohtaa voi hakea esimerkiksi Brasiliasta, Argentiinasta, Italiasta, Espanjasta, Japanista ja Iranista.

”Salibandyn kannattaa erottautua muista peleistä”

Mikä olisikaan merkittävämpi kilpailuvaltti kuin erilaisuus! Maailmassa on lukuisia palloilupelejä, joissa taklataan vastustajaa kuin vierasta sikaa (rugby, lacrosse, jääkiekko jne.). Toisissa lajeissa kontaktit ovat keskeisessä roolissa, vaikka varsinaista taklaamista ei harrasteta (koripallo, futsal jne.). Salibandyväen on syytä harkita tarkoin, kannattaako sen suuntautua taklaussääntöpolitiikassaan enemmän esimerkiksi jääkiekon ja lacrossen kuin koripallon suuntaan.

Minun mielestäni − ja korostan, että tämä on puhtaasti henkilökohtainen mielipide vailla tieteellisten analyysien tukea − maailma ei välttämättä kaipaa vielä yhtä lajia, jossa taklataan vastustajasta ilmat pihalle ja painitaan maalinedustalla vastustajan pelipaidasta repien. Sen sijaan maailmassa voisi hyvinkin olla tilaus tai tyhjiö lajille, joka perustuu taiturimaiseen näyttävyyteen ja jossa pallolla tehdään henkeäsalpaavia kieputuksia ja veivauksia sekä ällistyttävän nopeita syöttökombinaatioita pelaajien välillä. Se ei tarkoita, etteikö kontakteja voisi esiintyä siinä missä esimerkiksi futsalissa tai koripallossa.

Voisiko salibandyn erottautumisvaltti siis olla jopa taiteellisuuteen asti rinnastuva tekninen taitavuus pallonkäsittelyssä fyysisen painimisen ja torppaamistaklausten sijaan? Eikä tätä pidä ymmärtää väärin; näyttävyys ja fyysisyys voivat oikein hyvin kulkea käsi kädessä. Kysymys on suunnasta, johon lajia halutaan sääntökirjauksilla ohjata. Ja silloin kysymys on suunnasta, jolla joko houkutellaan lajille uusia ystäviä tai ei houkutella. Ei ole myöskään salaisuus, että naisten ja tyttöjen liikunta on yksi maailman nopeimmin kasvavista urheilutrendeistä. Monissa vakiintuneissa lajeissa harrastajamäärän kasvu selittyy lähes täysin nais- ja tyttöpelaajien määrän lisääntymisellä.

”Salibandy on matalan kynnyksen laji”

Jalkapallo on maailman suosituin urheilulaji osittain siksi, että sen harrastaminen on helppoa: pelin aloittamiseen riittää pallo (itse tehtykin kelpaa!), pieni tila ja pari pelaajaa. Salibandyssa tarvitaan toki jonkinlainen maila, mutta muilta osin pelin aloittaminen on helppoa. Lajia voi harrastaa niin sisällä kuin ulkona eikä pelaaminen ole kiinni erityisolosuhteista, kuten jääalustasta, tai maantieteellisestä sijainnista, vuodenajasta ja optimaalisesta ulkolämpötilasta (vrt. lumilajit). Lähes kaikkialla maailmassa on myös runsaasti jonkinlaisia sisäliikuntahalleja tai niitä vastaavia ulkokenttiä.

Joku saattaa usuttaa valkotakkiset miehet kintereilleni seuraavan kommentin jälkeen, mutta huudanpa sen kaukalon laidalta silti: Salibandyn kansainvälinen kasvupotentiaali on moninkertainen verrattuna esimerkiksi jääkiekkoon. Perusteluiksi riittävät aloittamisen helppous ja riippumattomuus jään kaltaisista erityisolosuhteista.

Mitä salibandyn maailmanvalloituksesta voisi seurata?

On todennäköistä, että salibandysta kasvaa maailmanlaajuinen laji aikaisintaan kymmenien vuosien päästä. On kuitenkin mahdollista, että nykyiset aktiivipelaajat näkevät päivän, jolloin reikäpalloa veivataan kaikilla maailman mantereilla. Ainakaan lajin olosuhteiden aiheuttamat kustannukset eivät ole este salibandyn kansainväliselle tai jopa maailmanlaajuiselle leviämiselle. Yksi askel sillä tiellä olisi pääsy olympialajiksi. Tosin siinä vaiheessa, kun olympiaportit salibandylle avautuvat, Suomella tuskin on enää maailman toiseksi suurimpia harrastajamääriä lajissa. Tässä mielessä suomalaisen salibandyväen on myös hyväksyttävä maailman mittakaavat ja suhteellisuus. Jos lajista kasvaa aidosti maailmanlaajuinen, pitkässä juoksussa suuret ja harrastajamassaltaan ylivertaiset maat peittoavat pienempänsä alleen (vrt. jalkapallo, koripallo, lentopallo ja kriketti). Pieni voi toki sinnitellä maailmanlaajuisessakin kilpailussa mukana pioneerivuosina saavuttamansa etumatkan, lajikulttuurin syvyyden ja laadukkaan toiminnan turvin.

—

Harri Kumpulaisen aiemmat Pääkallo-vieraskynät:
Lajien välinen yhteistyö – kilpailua vai sopimista?
Salibandyn koodistot – saako lajia kutsua sählyksi?
Mutta me ollaan amatöörilaji