Pääkallo.fi:n blogisarjan ensimmäisessä kirjoituksessani käsittelin suomalaisen sählyn/salibandyn historiaa lajin alkutaipaleilta 1970-luvulta aina 1990-luvun loppuun saakka. Lisäksi tarkastelin keskeisimpiä menestystarinan kulmakiviä, joita lajilla on historiansa aikana ollut. Niitä olivat muun muassa voimakas jääkiekkoperinne, yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen sekä riittävät peliolosuhteet. Pelkkää ruusuilla tanssimista kehityskaari ei kuitenkaan ollut; esimerkiksi valtionavuista Salibandyliitto on aikanaan käynyt oikeutta Korkeimmassa hallinto-oikeudessa asti. Voidaan kuitenkin syystä todeta varsinkin 1990-luvun olleen lajin ”hulluja vuosia”, sillä laji lähes kymmenkertaisti lisenssipelaajamääränsä liki 30 000 pelaajaan vuosikymmenen loppuun mennessä.

2000-luku oli jälleen kerran erittäin merkittävä lajikehityksen kannalta. Lajiliitto saavutti täysi-ikäisyyden ja se täytti vuonna 2005 jo pyöreät 20 vuotta. Entuudestaan runsaat pelaaja- ja harrastajamäärät kasvoivat edelleen. Kasvun pullonkaulana oli (taas) riittävien peliolosuhteiden löytäminen, mutta myös riittävien valmentaja/ohjaajamäärien rekrytoinnissa oli haasteita; tuomareiden riittävyydestä puhumattakaan. Näistä haasteista on kuitenkin selvitty kysynnän ja tarjonnan kohdatessa entistä paremmin toisiaan, mutta luonnollisesti suhde voisi kaikilla näillä osa-alueilla olla entistä tehokkaampi ja kattavampi. Keskeisintä on kuitenkin huomata koko suomalaisen urheilukentän elävän yhä edelleen vahvassa yhteiskunnallisessa murroksessa. Murrostilaa, ja salibandyn luovimista siinä, tarkastelemme seuraavaksi palaamalla vielä hetkeksi edellisen blogikirjoitukseni aihepiiriin ja lajin menestystarinan syihin johtaneisiin tekijöihin toimintakontekstin muuttuessa voimakkaasti.

Salibandyn menestystarinan peruskivet eivät ole luhistuneet…

Sähly muovautui pelaajien itsensä käsissä salibandyksi vain parin vuosikymmenen aikana. Keskeisimpiä elementtejä räjähdysmäiselle valtakunnalliselle kasvulle olivat vahva jääkiekkoperinne liikuntakulttuurissamme, vaihto- ja omaehtoinen liikuntakulttuuri uutuuden viehätyksellään sekä ennen kaikkea ratkaisut riittävien peliolosuhteiden löytämiseen (lamaan vaipunut Suomi ja tyhjät teollisuushallit sekä yksityiset halliyrittäjät). Lajitoimijoiden ja pelaajien välillä vallitsi voimakas yhteisöllisyyden ja yhdessä tekemisen meininki, josta nautittiin täysin rinnoin. Tähän kuului myös keskeisesti se, ettei ketään halukasta pelaajaa suljettu pois, vaan kaikki olivat tervetulleita pelaaman taustoista riippumatta.

Salibandyyn panostettiin paljon sekä ajallisesti että rahallisesti ja siihen sitouduttiin moniulotteisesti; tämä on hyvin tyypillistä uudelle lajille, joka luo omaa vaihto- ja omaehtoista liikuntakulttuuriaan uudessa kontekstissa (ks. Liikanen & Rannikko 2015). Eronteko perinteiseen liikuntamaailmaan näkyy esimerkiksi lajiharrastajien mielipiteiden jakautumisessa kilpailullisuuden suhteen (Liikanen & Rannikko 2015). Samaa keskustelua on pitkään käyty salibandyn parissa lajin liittokokouksissa (Arponen & Hilska 2015, 11).

Vuonna 2005 salibandyn tilannetta kuvailtiin seuraavanlaisesti: Salibandyliitolla oli yli 830 jäsenseuraa, joista valtaosa oli ns. yhden lajin seuroja (noin 15–25 jäsentä). Seurojen määrä oli laskussa, mikä johtui siitä, että seurat fuusioituivat suuremmiksi kokonaisuuksiksi. (Huoponen 2005, 19). Seurojen kasvaminen (myöhemmin myös lukumääräisesti) sekä tasaisesti kasvaneet pelaaja- ja harrastajamäärät eivät kuitenkaan kerro koko totuutta siitä, kuinka voimakkaassa murroksessa koko liikunta- ja urheilukenttä oli ja on. On aika tutustua tähän murrokseen ja siihen, miten muutokset ovat vaikuttaneet salibandyyn. Pohdin myös, mitä nykyaikainen huippu-urheilu oikeastaan on.

…vaan ne ovat muuttaneet toimintakontekstiaan. Mitä kontekstin muuttuminen tarkoittaa?

Suomalaisen liikunnan ja huippu-urheilun toimintaympäristö on murroksessa. Kansainvälinen kilpailu kovenee, huippu-urheilu ammattimaistuu ja suomalaisten liikuntatottumukset muuttuvat. Huippu-urheilu kilpailee entistä enemmän suomalaisten vapaa-ajasta ja huomiosta. (Paavolainen ym. 2013, 31.) Huippu-urheilun määrittelyn vaikeus johtuu ilmiön monimuotoisuudesta ja muuntuvaisuudesta (Pekkala 2011a, 25). Huippu-urheilun kiinnostavuus koostuu sosiaalisista, poliittisista ja taloudellisista tekijöistä sekä erityisesti voiton ja mitalien tuomasta itsetunnosta (Pekkala 2011a, 25, Greenin 2004, 379, 390–392 mukaan). Huippu-urheilun erottaa muusta kilpaurheilusta sen ammattimainen tai puoliammattimainen harjoittelutapa (Pekkala 2011a, 25, Heinilän 2010, 26 mukaan).

Opetus- ja kulttuuriministeriö (s.a) tiivistää huippu-urheilun olevan määrätietoista ja kansainväliseen menestykseen tähtäävää, eettisesti kestävää yksilö- ja joukkueurheilua. Yksi huippu-urheilun määrittelevistä kokonaisuuksista on kirjattuna myös uusimpaan liikuntalakiin, jossa huippu-urheilun sanotaan olevan kansallisesti merkittävää sekä kansainväliseen menestykseen tähtäävää tavoitteellista urheilutoimintaa (Kuntaliitto 2014). Aukottomasti kysymykseen ei luonnollisestikaan voi vastata, mutta näillä ajatuksilla pääsemme hyvään alkuun.

Huippu-urheilusta puhuttaessa, on sen ympärille lisäksi osoitettavissa muutamia keskeisiä huippu-urheilijaan kohdistuvaa elementtiä, joita ovat ikävaiheittainen urheilijan polku-systeemi, urheiluvalmennuksellinen osaaminen ja huippu-urheilun ympärille liitettävät arvoperustat ja -keskustelut. (Paavolainen ym. 2013, 31). Salibandyn urheilijan polku-systeemi, uusi huippu-urheiluohjelma Olympiakomitean johdolla sekä huippu-urheilu omana vuosittaisena toimialatyöstönään (ks. Salibandyliiton toimintakertomukset 2007–2015) kertovat siitä, että laji on kansallisen tason huippu-urheilua.

Suomalainen huippu-urheilu kiinnittyy tulevaisuudessa entistä enemmän osaksi globaaleja urheilujärjestelmiä; urheilu on yksi kansainvälisimmistä kanssakäymisen muodoista esimerkiksi lajien globaalien sääntöjen muodossa. Keskeiseen asemaan kenttäkamppailussa nousevat edelläkävijät, jotka kykenevät tuottamaan uusia käytäntöjä tai uusimaan vanhojen käytäntöjen muotoa. (Itkonen 2013a.)

Kilpa- ja huippu-urheilun asema viihteen muotona tulee säilymään, vaikka sen kuolemaa on ennustettu koko modernin urheilun historian ajan (Tarasti 2013; Kokkonen 2015). Huippu-urheilun muutostyöryhmä toteaa vuoden 2012 loppuraportissaan, että huippu-urheilua tarvitaan urheilijan kehittymisen, osaamisen ja yhteistyön, kansakunnan ja viihteen sekä yhteisöllisyyden vuoksi. Tällaiset havainnot ovat sellaisia, joita harvemmin tulee mietittyä, kun lähtee esimerkiksi katsomaan salibandyottelua, mutta ne pitävät varmasti paikkaansa.

Tiivistetysti voidaan todeta huippu-urheilun määrittelyn alkaneen 1900-luvun alun urheiluidoleista ja 2000-luvulle saavuttaessa huippu-urheilu määrittyy viihteelliseen ja kaupalliseen urheilutoimintaan, joihin vaikuttavat kansainvälisyys, ammattilaisuus ja julkisuus (Pekkala 2011a, 25). Huippu-urheilussa ovat siis vahvistuneet media- ja yrityskytkökset, jotka alustivat urheilun ammattimaistumista ja viihteellistymistä (Kokkonen 2015).

Eriytyneen toiminnan aikakausi ja julkisuus-markkinallinen seuratyyppi

Kandidaatintutkielmani keskeisin teoreettinen viitekehys on liikuntasosiologian professorin Hannu Itkosen käsitteellistämä eriytyneen kansalaistoiminnan aikakausi ja sen julkisuus-markkinallinen seuratyyppi. Seuraavaksi avaan viitekehykseni sisältöjä, joista luonnollisena jatkumona osoitan konkreettisia esimerkkejä aikakauden vaikutuksista salibandyyn.

1980-luvulta alkanut liikunnan ja urheilun eriytyminen on synnyttänyt uusia liikuntakulttuureja ja organisaatiomuotoja. Urheilu jakaantuu tasoihin, joiksi voidaan nimetä harrastusurheilu, kilpaurheilu ja huippu-urheilu. Nämä tasot ovat vuorovaikutuksessa ja kytköksissä toisiinsa. Ominaista aikakaudelle on seurojen ja liittojen aseman vaihtuminen, jolloin kaupallisuus edellyttää sopeutumista, joka myös synnyttää dynaamisesti kasvavat urheilun ja liikunnan markkinat. Media ja muut sidosryhmät haluavat vaikuttaa urheilun taloudellisiin kuin sisällöllisiinkin kysymyksiin. Lajeja kulkeutuu maahan monia eri reittejä, eivätkä ne tarvitse organisatorista hyväksyntää olemassa olevilta organisaatioilta elintilaa raivatessaan. (Itkonen 1996, 226–229.) Salibandyn kasvaminen ja kehittyminen Suomessa on todetusti alkanut juuri 1980-luvulla ja siksi laji toimii erinomaisena esimerkkinä aikakauden lajikulttuurisesta kehittymisestä. Aikakaudella seuratoiminnalle suunnatut odotukset kasvoivat, jolloin myös taloudelliset ongelmat niittautuivat osaksi seuratyötä (Itkonen 1996, 228). Tutunkuuloista, eikö totta?

Liikuntakulttuuriin on syntynyt neljä julkisuuden tasoa: kansainvälinen, valtakunnallinen, maakunnallinen ja paikallinen. On sanomattakin selvää, että alueelliset julkisuudet sekoittuvat. (Itkonen 1996, 231.) Suomessa julkisuus-markkinallistuminen ei ole yhtä pitkälle vietyä (vielä) kuin rahakkaimmissa ammattilaisliigoissa, mutta kansallinen urheilu elää tiiviissä vuorovaikutussuhteessa kansainvälisen urheilun kanssa (Itkonen 1996, 250.) Suhteellisen ajankohtaisena esimerkkinä voidaan mainita juuri loppuneet miesten salibandyn MM-karsinnat, jotka tuovat tauon kansallisiin pääsarjapeleihin.

Konkreettisia esimerkkejä vaikutuksista salibandyyn

Eriytyneen toiminnan aikakausi ja julkisuus-markkinallinen seuratyyppi on kaikkea muuta paitsi yksiselitteinen. Seuraavissa kappaleissa nostan esille aikakaudelle ja seuratyyppiin kuuluvia keskeisiä elementtejä ja teen esimerkinomaisia viittauksia suoraan salibandyyn.

Julkisuudessa huippu-urheilu yksilöityy ja saa omat sankarit ja konnansa (Itkonen 1996, 248; ks. Laine 2011, 252). Tämän tyylistä kehityskaarta on ollut havaittavissa jo pitkään. Tero Tiitu tullaan ikuisesti muistamaan parhaiten vuoden 2008 MM-kisojen finaalin jatkoaikamaalistaan. Myös aiheeseen sopiva #takaisinheittotorstai-juttu salibandysta julkaistiin hiljattain tällä sivustolla, kun muisteltiin Salibandyliigassa ollutta tappelua, joka oli merkittävä uutinen valtakunnallisissa viestimissä.

Pelaajiin, julkisuuteen ja talouteen liittyy myös julkisuus-markkinallisen urheilun toimivuus, joka edellyttää erilaisia sopimuksia; tällöin ei vältytä ristiriidoilta esimerkiksi lakinormien tulkintojen kanssa (Itkonen 1996, 241). Esimerkiksi Salibandyliiton kilpailusäännöt kaudelle 2015–2016 ovat erittäin kattavat sisältäen ohjeistuksia aina varusteista eettiseen toimintaan. Useat seurat jo kakkosdivisioonatasolla sitouttavat pelaajansa pelaajasopimuksin noudattamaan näitä sääntöjä.

Huippu-urheilun totaalistuessa olennainen osa on kontrollointikoneisto, jonka avulla pyritään ehkäisemään normien vastaista toimintaa (Itkonen 1996, 246). Salibandyssä on pääsarjatasoille nimetty oma pääsarjojen kurinpitäjä, jonka tukena isommissa rikkomuksissa toimii sarjajärjestäjän kilpailu- tai kurinpitoryhmä. Kurinpitopäätöksiin voidaan hakea muutosta Suomen Salibandyliiton valituslautakunnalta. (Salibandyliiga sarjamääräykset 2014–2015.) Salibandyssa on annettu kolme erillistä ohjetta pääsarjoihin, jotka sisältävät vaatimuksia pelipaikoista, tapahtumajärjestäjän velvoitteita ja muita ottelutapahtumien läpivienteihin liittyviä ohjeita (Salibandyliigan pääsarjatasojen sarjamääräykset 2014). Huomaamme, että markkinat ja resurssit määrittelevät julkisuus-markkinallisen urheilutoiminnan raameja, joka taas toisaalta edellyttää erityisesti kilpailuista kiinnostunutta runsasta yleisöä (Itkonen 1996, 232–233).

Julkisuus-markkinalliseen toimintaan kuuluu työnjako seuraorganisaatiossa, valmennuksessa ja kilpailutilanteessa (Itkonen 1996, 235). Salibandyliigatasolla urheiluvalmennuksen kehittyminen on johtanut siihen, että erikoissäännöllä salibandyliigaotteluissa saa olla seitsemän toimihenkilöä vaihtoalueella (Salibandyliigan pääsarjatasojen sarjamääräykset 2014), kun muissa sarjoissa sallittu toimihenkilömäärä vaihtoalueella on viisi (Salibandyliitto pelisäännöt 2014). Huomaamme, että taustoilla toimii entistä enemmän ja monipuolisempia joukkueita auttavia ammattilaisia.

Seuratasolla ajateltuna neuvottelupöytien ympärille on siis rakentunut selkeitä neuvottelukumppanuuksia pelaajista liittoon ja aina yhteistyökumppaneihin asti (Itkonen 1996, 241). Tuskin yksikään suomalainen urheiluseura on täysin välttynyt esimerkiksi rahankeruutarpeelta, jolloin neuvottelujen lopputuloksina pyritään synnyttämään vastikkeellinen ja hyödyllinen kumppanuussuhde kaikille sopimuksien piiriin kuuluville.

Urheiluseuran (ja lajiliiton) taloudellisen tuloksen muodostuminen on hyvin paljon kiinni seuran johtamismenetelmistä, joka voi ilmetä esimerkiksi irrottamalla huippu-urheilu erilleen seuran muusta taloudesta (Itkonen 1996, 234). Suomen Salibandyliitto on vuonna 1999 eriyttänyt sekä miesten että naisten pääsarjatasotoiminnan ja miesten Divarin omaksi toiminnalliseksi ja taloudelliseksi kokonaisuudekseen SSBL Salibandy Oy:ksi, joka vastaa itsenäisesti suomalaisen huippusalibandyn kehittämisestä (Salibandyliiton vuosikertomus 2012). Itkonen (1996, 235) muistuttaa kuitenkin, että huippu-urheilun oravanpyörä toimii parhaiten seuran oman junioritoiminnan pyörittämisellä, joka lisää samalla lajin kiinnostavuutta ja auttaa myös vapaaehtoistoimijoiden rekrytoinnissa. Kaikki salibandyn pääsarjatasojen seurat järjestävät laajaa junioritoimintaa taustoillaan ja näistä juniorijoukkueista useat pelaavat jopa kaikilla junioreiden SM-sarjatasoilla.

Kansallisessa julkisuus-markkinallisessa seurasektorissa urheilun ja talouden tavoitteet kietoutuvat toisiinsa, mikä johtaa kamppailuun medianäkyvyydestä sekä lajeittain että lajien eri organisaatiotasoilla. Tuotteistava lajiorganisaatio ohjailee seuratasoa. (Itkonen 1996, 250.) Salibandyssa siirrytään yhden finaaliottelun järjestelmään kaudella 2015–2016 seurojen enemmistön vastustuksesta huolimatta (Salibandyliiga sarjan esittely 2015). Seurat voivat toki myös olla itse tuotteistajia ja tuotteistamisen juuret ovat seurojen järjestämissä kilpailutapahtumissa (Itkonen 1996, 243). Kenties onnistunein tuotteistaminen suomalaisessa salibandymaailmassa on Jyväskylän Happeen ”Hirviteatterin” ympärille tuotteistetut hirviteemat, josta voi katsoa minidokumentin.

Olen muutamaan otteeseen korostanut sitä, että salibandyn menestyksen yksi kulmakivi oli ja on yhteisöllisyys. 2000-luvulla kilpailu ihmisten vapaa-ajasta on kasvanut ja monipuolistunut ja aikaisemmin yhteisöllisyyden tunnetta pidettiin yllä muun muassa pelipäivien kohtaamisten aikana. Peli- ja muut joukkuetapahtumat ovat edelleen yhtä tärkeitä, mutta uutena yhteisöllisyyden ympäristönä, varsinkin salibandyssa, mukaan on tullut sähköinen verkkoympäristö, jossa aktiivinen keskustelu tapahtuu kaikkien lajin parissa toimivien välillä. Pääkallo.fi kommentti- ja Twitter-osioineen on osuva esimerkki tästä.

Huippu-urheilun ympärille on syytä liittää lajiliiton hallinnollinen osaaminen ja tekeminen, joka näkyy muun muassa hallintotehtävien palvelutasona ja tyytyväisyytenä niihin, kehitettyinä koulutus- ja valmennusjärjestelminä, lajiakatemiatoimintana, ikäryhmämaajoukkueina, koulutuskeskuksina, strategisina linjauksina (esimerkiksi pelaajapolkujärjestelmämallit ja toimialastrategiat) sekä yleisesti lajin järjestäytymisenä (Heikkala & Koski 1998). Lajin järjestäytymisellä tarkoitetaan hallinnollisella tasolla jakautumista selkeisiin toimialatyöstöihin ja vastuualueisiin, jotta lajin edistämis- ja kehittämistehtävät olisivat mahdollisimman tehokkaita ja päällekkäisyyksiltä vältyttäisiin (Heikkala & Koski 1998; ks. Huoponen 2013, 76–77).

Suomen Salibandyliitto on osoittanut olevansa ajan hermolla ja liitossa on toteutettu vuonna 2013 organisaatiouudistus, jonka mukana luotiin muun muassa työntekijöille oma tuloskorttijärjestelmä. Salibandyliitto organisoitui hallinnollisesti neljään eri sektoriin: kilpailutoimintaan, seuratoimintaan, järjestötoimintaan ja viestintään. (Huoponen 2013, 76.) Salibandyliitto vastaa muun sarjatoiminnan lisäksi myös pääsarjojen (miesten ja naisten salibandyliigat sekä miesten Divari) sarjatoiminnasta, jolloin SSBL Salibandy Oy keskittyy sarjojen ja maajoukkueiden markkinointiin, yritysyhteistyöhön ja myyntiin (Salibandyliiton vuosikertomus 2012; Huoponen 2013, 86). Liiketoimintamaailmasta lainattu yritysmäinen johtaminen ja organisoituminen ovat varsin yleisiä kehitystrendejä nykypäivän lajiliitoissa (Heikkala & Koski 1998, 200–204).

—

Juuso Laamasen edellinen Pääkallo-bloggaus:
Blogi: Sählyn ammattimaistumisprosessi salibandyksi – miten laji kehittyi huippu-urheiluksi Suomessa?

—

Lähteet:
Arponen, A. & Hilska, M. 2015. Salibandykirja – jumppasaleista jumbotroneille. Helsinki: Auditorium kustannusosakeyhtiö.
Heikkala, J. & Koski, P. 1998. Suomalaisten urheiluorganisaatioiden muutos: lajiliitot professionaalistumisen prosessissa. Jyväskylän yliopisto. Liikunnan sosiaalitieteiden laitos. Tutkimuksia 63/1998
Huoponen, M. 2005. Suurten joukkoon 20 vuodessa. Salibandy 20v Suomessa -juhlalehti, 19.
Huoponen, M. 2013. Salibandyliiton toimintaa organisoidaan uudelleen. Salibandylehti 2/2013, 76–77.
Huoponen, M. 2013. Salibandyliiton organisaatiouudistus. Salibandylehti 3/2013, 86.
Itkonen, H. 1996. Kenttien Kutsu. Tutkimus liikuntakulttuurin muutoksesta. Jyväskylän yliopisto.
Itkonen, H. 2013a. Urheilukentällä globaalia ja lokaalia räätälöidään koko ajan uusiksi. Liikunta & Tiede 50 (5), 4-8.
Kokkonen, J. 2015. Liikuntakulttuurin kehityksen laaja kaari: Urheilun suurvallasta on tullut liikunnan pikkujättiläinen. Liikunta & Tiede 52 (1), 33–38.
Kuntaliitto 2014. Viitattu 12.4.2015.
Laine, A. 2011. Urheilujournalismin Suomi-Ruotsi-maaottelu. Vertaileva tutkimus suomalaisten ja ruotsalaisten iltapäivälehtien Ateenan 2004 ja Torinon 2006 olympiauutisoinnista. Jyväskylän yliopisto.
Liikanen, V. & Rannikko, A. 2015. Vaihtoehtolajit nuorten liikunnallisena elämäntapana. Liikunta & Tiede 52 (1), 47–54.
Opetus- ja kulttuuriministeriö s.a.. Viitattu 14.6.2015.
Paavolainen, L., Mononen, K., Aarresola, O., Nummela, A. & Viitasalo, J. 2013. Tutkimuksesta käytäntöön ja päinvastoin: Tutkimus- ja kehittämistoiminta suomalaisen huippu-urheilumenestyksen vahvistajana 2013–2016.
Pekkala, A. 2011a. Mestaruus pääomana. Huippu-urheilun tuottama pääoma yrittäjäksi ryhtymisen kannalta. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä studies in business and economics 107.
Salibandyliigan pääsarjatasojen sarjamääräykset 2014. Viitattu 9.4.2015.
Salibandyliiga sarjamääräykset 2014–2015. Viitattu 3.5.2015.
Salibandyliitto pelisäännöt 2014. Viitattu 28.4.2015.
Salibandyliiton vuosikertomus 2012. Viitattu 1.6.2015.
Tarasti, L. 2013. Mikä rooli valtiolle liikuntakulttuurissa? Liikunta & Tiede 50 (2-3), 45–46.