Seurasalibandykauden jännittävimmät pelit ovat käsillä. Sarjoissa pelataan mitaleista ja mestaruuksista sekä sarjanousuista ja -laskuista. Liigakausi huipentuu ensimmäistä kertaa pelattavassa Superfinaalissa, yhdessä ottelussa ratkeavassa loppuottelussa, mikä on ehdottomasti tervetullut ja mielenkiintoinen kokeilu.

Superfinaaliin selviävät joukkueet selvitetään kuitenkin perinteisissä pudotuspeleissä. Pudotuspelihengessä pelattavat otteluparit ovat niin keskeinen osa kotimaista pelikautta, että niiden merkitystä ei liiaksi voi korostaa. Siksi on hyvä ottaa laskin känsäiseen käteen ja laskea, mikä painoarvo pudotuspeleillä oikeastaan on.

Otan käsittelyyn erityisesti miesten liigan ja esitän laskelmien pohjalta myös vaihtoehtoisia malleja pudotuspelien järjestämiseksi uudella tavalla. (Mahdolliset lasku- ja pyöristysvirheet pistettäköön talviväsymyksen piikkiin.)

Miesten salibandyliigan pudotuspeleissä niin puolivälierät kuin välierät ratkaistaan tällä kaudella paras seitsemästä -järjestelmällä. Tasaisimmillaan neljästä voitosta katkeavat ottelusarjat venyvät siis seitsemään peliin. Yksinkertaisen matemaattisen laskutoimituksen avulla selviää, että seitsemän pudotuspeliä vastaa noin 27 prosenttia runkosarjan 26 ottelusta. Jos joukkue etenee välieriin ja pelaa jälleen seitsemän ottelua, olisi pudotuspelejä plakkarissa jo 14 eli noin 54 prosenttia runkosarjan ottelumäärästä.

Merkittävämpää on kuitenkin tarkastella kauden otteluiden kokonaissaldoa. Superfinaalia edeltävistä yhden joukkueen koko kauden otteluista (26 runkosarjan ottelua + mahdolliset 8-14 pudotuspeliä) pudotuspelien osuus voi olla enimmillään 35 prosenttia (14/40), jos sarjat menevät seitsemänteen peliin. Alimmillaan playoff-pelien osuus on 24 prosenttia (8/34), jos molemmat sarjat ratkeavat suoraan voitoin 4–0.

Pudotuspelisarjojen venyessä seitsemänteen otteluun niin puolivälierissä kuin välierissä koostuisi finaaliin selviytyvän joukkueen kauden otteluista yli kolmannes siis pudotuspeleistä. Pudotuspeleissähän joukkue voi kohdata ainoastaan kaksi joukkuetta, toisen puolivälierissä ja toisen välierissä. Kun kokonaissoppaan lisätään samoja kahta joukkuetta vastaan pelatut runkosarjan ottelut (molempia vastaan kahdesti), pelaisi seitsemänsien pelien kautta Superfinaaliin selviytyvä joukkue ainoastaan kahta liigajoukkuetta vastaan 18 kertaa eli jopa 45 prosenttia kauden kaikista otteluistaan.

Toisin sanoen kaikkia muita 11 joukkuetta vastaan pelattujen otteluiden osuus olisi 55 prosenttia otteluista. (Jos joukkue voittaisi molemmat pudotuspeliparinsa suoraan 4–0, pelaisi se tällöin noita kahta playoff-vastustajaansa vastaan kauden aikana 12 kertaa eli ”vain” noin 35 prosenttia kauden otteluistaan.)

Näiden teoreettisten laskelmien myötä mieleen hiipii vääjäämättä kysymys: Onko yksittäisiä vastustajia vastaan pelattavien pudotuspelien suhteellinen osuus Suomen mestaruuden voittamisen kannalta liian suuri, kun pelataan paras seitsemästä -järjestelmällä? Kysymys ei ole pudotuspelien asemesta sinänsä, sillä ne ovat kyynisimpien playoff-kriitikoidenkin mielestä jännittäviä ja merkityksellisiä otteluita, jotka kiinnostavat niin pelaajia kuin urheilujännäreitä.

Kysymys on siitä, voisiko playoff-järjestelmää kehittää ”urheilullisemmaksi” tai koko kauteen suhteutettuna ”tasapainoisemmaksi”. Ensimmäisenä mieleen tulee pelaaminen tutulla paras viidestä -systeemillä. Silloin playoff-peleissä kohdattavien vastustajien määrä ei lisäänny, mutta pudotuspelien osuus kaikista otteluista pienenee. On myös ymmärrettävää, että Superfinaalin vuoksi otteluohjelmasta ”katoavia” kiinnostavia (finaali)pelejä halutaan ”korvata” kasvattamalla ottelumäärää pudotuspelien muilla kierroksilla.

Esitän seuraavaksi kaksi kuvitteellista mallia pudotuspelien ”urheilullisemman” ratkaisemisen näkökulmasta. Tätä osuutta ei kannata ottaa liian kirjaimellisesti eikä varsinkaan vakavasti, vaan siihen pitää suhtautua yksinkertaisen miehen yksinkertaisena ajatusleikkinä.

—

1.) Mitäpä jos pudotuspelien sijaan pelattaisiin loppusarja?! Loppusarjaan selviytyisi kahdeksan joukkuetta, kuten nyt pudotuspeleihin, mutta ne pelaisivatkin kaksinkertaisen sarjan, jossa kaikki kohtaisivat toisensa kotona ja vieraissa. Jos runkosarjan painoarvoa halutaan nostaa, voisi loppusarjaan saada lähtöpisteitä joko runkosarjan sijoituksen (voittajalle 8, toiselle 7, kolmannelle 6 ja niin edelleen) tai runkosarjassa saavutetun pistemäärän mukaan (esimerkiksi puolitettuna).

Loppusarjapelejä tulisi 14 eli yhtä monta kuin paras seitsemästä -sarjassa tulee enimmillään. Tämän jälkeen loppusarjan neljä parasta voisivat vielä pelata ”Superfinaaliviikon” yhteydessä esimerkiksi jalkapallon eurocup-säännön mukaiset ”mitali-playoffit”, ”Supervälierät”, ennen Superfinaalia.

Mitä tekisivät sitten loppusarjan ulkopuolelle selviytyneet kuusi muuta joukkuetta? No tietysti ne pelaisivat karsintasarjan divarin parhaiden joukkueiden kanssa samaan tapaan kuin ylemmässä loppusarjassa pelaavat kahdeksan parasta joukkuetta. Kaksinkertaisen karsintasarjan kuudelle parhaalle olisi tiedossa liigapaikka seuraavalle kaudelle. Eri divareiden väliset karsinnat voitaisiin pelata nykyisen karsintatavan mukaisesti.

Kuvitteellisessa mallissa on hyviä ja huonoja puolia. Hyvää olisi mestaruuden ratkeaminen pudotuspelejä ”urheilullisemmin”, sillä menestyminen yksittäisiä joukkueita vastaan ei korostuisi. Playoff-järjestelmän mestari kun on irvileukojen mielestä ”kevään mestari”, ei koko kauden mestari. Loppusarjamallin huonoihin puoliin on laskettava pudotuspeleihin liittyvän jännityksen mahdollinen heikkeneminen. Toisaalta loppusarjan neljän parhaan joukkueen ”mitali-playoffit” olisivat huikea loppuhuipennus kaudelle.

—

2.) Toisen kuvitteellisen mallin pohjana olisivat ”playoff-lohkot”. Siinä runkosarjan sijoitusten perusteella muodostettaisiin kaksi neljän joukkueen lohkoa. Lohkojaon voisi perustaa esimerkiksi siten, että runkosarjan ensimmäinen, toinen, seitsemäs ja kahdeksas muodostaisivat toisen lohkon, ja toisen muodostaisivat runkosarjassa sijoille 3–6 sijoittuneet joukkueet. Lohkossa kaikki aloittaisivat nollapisteistä ja kohtaisivat toisensa kotona ja vieraissa, jolloin kukin joukkue pelaisi kuusi lohko-ottelua.

Lohkojen kaksi parasta selviytyisi mitalipeleihin, käytännössä välieriin, jotka voisi pelata esimerkiksi paras viidestä -periaatteella. Välieräparit ratkeaisivat arpomalla tai – urheilullisemmin – runkosarjan sijoitusten perusteella (paras kohtaisi heikoimman ja niin edelleen). Lopuksi pelattaisiin Superfinaali.

—

Tämän kirjoituksen ja ajatusleikin tarkoituksena ei ole tyrmätä nykyistä pudotuspelijärjestelmää, joka on toimiva, kiinnostava ja jännittävä. Moniin muihin lajeihin ja sarjoihin verrattuna salibandyliigojen mielenkiintoisuutta lisää sekin, että puolivälierien peliparit määräytyvät runkosarjan parhaiden joukkueiden tekemien valintojen perusteella eikä suoraan sijoitusten mukaan. On kuitenkin huomionarvoista, että pudotuspelien paras seitsemästä -malli voi johtaa tilanteeseen, jossa ainoastaan kahta joukkuetta vastaan pelattavat ottelut saattavat muodostaa suhteellisen (vai suhteettoman?!) suuren osuuden, lähes puolet, finaaliin selviytyvän joukkueen koko kauden otteluista.

Paras ja toimivin tapa kussakin sarjassa muodostuu ajan kuluessa, mutta uuden toimintamallin – kuten nyt Superfinaalin kokeileminen – on usein tervetullutta ja parhaimmillaan lisää mielenkiintoa koko lajia kohtaan. Voi tietysti sanoa, että yhdestä poikki pelattava finaali ei ole urheilullisin mahdollinen ratkaisu, mutta playoff-järjestelmä ylipäänsä ei ole urheilullisin mahdollinen tapa ratkaista koko kauden mestaruutta. Superfinaalin etuna on, että ainakin etukäteen se lisää mielenkiintoa tapahtumaa kohtaan.

Kun yksi ottelu ratkaisee mestarin, se on katsojan kannalta selkeää ja kiehtovaa. Pelaajalle se on hyvä mittari paineensietokyvystä, kun yhdessä ottelussa tehtyjä virheitä ei voikaan paikata seuraavassa osaottelussa. Samalla Superfinaali on koko lajiväen yhteinen kokoontumispaikka ja yksiselitteinen päätös kaudelle.

Pääsyliput ovat jo takataskussa.

—

Harri Kumpulaisen aiemmat Pääkallo-blogit:
Miksi vaivautua katsomoon?
Salibandyn maailmanvalloitus − miten, missä ja milloin?
Lajien välinen yhteistyö – kilpailua vai sopimista?
Salibandyn koodistot – saako lajia kutsua sählyksi?
Mutta me ollaan amatöörilaji