Mitä on laatu salibandyssa? Voiko ottelun aina voittaa tahdolla ja asenteella, onko tappio aina epäonnistumista? Entä jos vastustaja on parempi tai yhtä hyvä ja sattumallakin on osuutensa tuloksessa? Onko ottelun tulos tai jokin tilasto se, mikä mittaa pelin laatua? Pitääkö menestyksen ohjata kaikkea tekemistä? Tämä kirjoitus siis pohtii, voidaanko laatua todella mitata.
Määrä ja Laatu
Kauneus on katsojan silmässä, sanotaan. Länsimainen luonnontiede painottaa kuitenkin hyvin vahvasti kvantitatiivista, määriä laskevaa tietoa. Humanistisia tieteitä pidetään usein käsienheilutteluna – niin olen itsekin aikanaan ajatellut diplomi-insinöörin koulutustaustalla. Kaikkea olemassa olevaa ei kuitenkaan voi mitata kvantitatiivisesti. Tarvitaan myös laadullista, kvalitatiivista tiedettä – historiaa, psykologiaa, kielitiedettä, pedagogiikkaa jne. Joukkuepelissä pelaajan taito on myös kvalitatiivista. Sitä ei voi mitata millään toistettavalla testillä, vaan se riippuu aina tilanteesta. Pelaaja ei välttämättä pelaa yhtä hyvin eri joukkueissa ja ketjuissa tai toisena päivänä eri vastustajaa vastaan. Ratkaisujen laatu riippuu ympäristöstä eli muista kentällä olevista pelaajista ja pelin tilanteesta.
Luonnontieteelliset (kvantitatiiviset) tieteenalat ovat tietyllä tavalla esimerkiksi Suomessa arvostetumpia kuin humanistiset kvalitatiiviset – ehkä senkin takia, että kansantaloutemme on pyörinyt vahvasti teknologiateollisuuden osaamisen avulla. Historia ja psykologia eivät ole mitään vientivaltteja. Humanistit eivät yleensä ansaitse työstään suuria summia. Näkemyserot ihmisten välillä laadullisen ja määrällisen välisissä keskusteluissa saattavat olla suuria. Ne juontavat juurensa arvoista, maailmankuvasta ja ihmiskuvasta, joita keskustelijat edustavat. Pääkallossa viime viikkoina käyty keskustelu fyysisten ominaisuuksien mittaamisen ja laadullisen taidon välillä on hyvä esimerkki tästä maailmankuvien erosta [1].
Kirjassaan Zen ja Moottoripyörän Kunnossapito Robert M. Pirsig pohtii laadun olemusta, sen metafysiikkaa. Jokainen meistä tietää mitä laatu on, mutta sitä on mahdoton yleisesti määritellä. Esimerkiksi musiikin laatu: yksi pitää klassisesta tai konemusiikista, toinen jazzista tai bluesista. Myös kauneus on katsojan silmässä esimerkiksi taiteessa. Pirsig filosofoi, että laatu on kokijan ja kohteen välillä vallitseva vuorovaikutus. Laatu on subjektiivista, kokijan arvojen ja kohteen välistä vuorovaikutusta. Tunnetut valmentajat, kuten Phil Jackson, Henrik Dettmann ja Alpo Suhonen ovat muuten viitanneet tähän kirjaan ja kertoneet ammentaneensa siitä ajatuksia valmentamiseen.
Mittaako menestys laatua?
Salibandy on toistaiseksi amatöörilaji, josta harva pelaaja ansaitsee leipänsä. En usko, että kovinkaan moni pelaa salibandya menestyksen tai rahan takia. Harrastaminen on kiinnostavaa ja siitä tulisi nauttia. Sillä on jokin merkitys, kuten arjesta irtautuminen tai elämysten kokeminen. Flow-tilan kaltaisia kehon ja mielen yhdistymisen kokemuksia ei välttämättä saa muilta elämänalueilta (ainakaan samalla tavalla tai yhtä helposti).
Menestystä ei voi pakottaa, vaan se seuraa laadukasta tekemistä. Laatua voi toki hankkia rahalla, esimerkiksi pelaajasiirroilla joukkueelle lisäarvoa tuovia pelaajia hankkimalla. Maalia ei voi tehdä väkisin, vaan vaaditaan laadukkaita tapahtumia kentällä. Voittoa ei siis voi pakottaa pelkällä asenteella. Se voi olla osatekijä, mutta kaikissa tilanteissa aggressio, viha ja “taisteluasenne” ei auta. Joskus pitäisi osata paineen alla rentoutua.
Suorituskeskeisyys ja kvantitatiivinen näkemys pelistä tuhoaa lahjakkuuksia ja lyö pelaajia samaan muottiin. Se näyttää välillä tuottavan hedelmää tiukoissa paikoissa: pelaajat tai valmentavat kertovat haastatteluissa asenteen merkityksestä. On huomattava, että kentällä on kaksi joukkuetta joilla molemmilla on tahtoa voittaa. Lopulta joukkueiden pelaamisen laadut kilpailevat ja tulos ratkeaa näiden suhteesta yhdessä sattuman kanssa. Sattuman merkitys ei ole olematon, vaikka sitä pyritäänkin vähentämään harjoittelulla.
Joskus toinen joukkue pelaa laadullisesti niin paljon paremmin, ettei edes sataprosenttinen onnistuminen tuo voittoa. Sattuma voi myös kallistaa vaa’an tasaväkisessä kamppailussa toisen eduksi. Tällöin tulisi analysoida peliä ja pystyä toteamaan, että hävinnytkin joukkue saattoi onnistua. Ei ole pakko reagoida, alkaa harjoitella enemmän, kovempaa ja pitää motivaatiospiikkejä tyyliin “pitää haluta enemmän.” Voidaan olla oikealla tiellä, vaikka välillä hävitään. Laatu ei ole voiton ja tappion kanssa samassa ulottuvuudessa, samalla janalla. Voittaa voi omaan tasoonsa huonollakin laadulla ja hävitä hyvällä, jos joukkueiden muut voimasuhteet ovat sopivat yhdessä sattuman kanssa.
Prosessikeskeinen asenne peliin keskittyy sen laatuun ja “hetkessä elämiseen” mitä moni valmentaja haluaa korostaa. Harjoittelun kannalta laadun kehittäminen on myös sitä, mikä peliä vie eteenpäin. Se on varmasti myös pelaajalle motivoivaa ja kiinnostavaa, jopa hauskaa. Jalkapallossa monen seuran tavoite onkin esimerkiksi tuottaa ja kehittää pelaajia, edustaa omaa kaupunkia tai maakuntaa ja sen identiteettiä. Mestaruuden voittaminen saattaa olla vain kaukainen haave, mutta kotipeleissä isompien tai paikallisvastustajien kiusaaminen sitäkin tärkeämpää.
Tämä ei tarkoita, etteikö kilpailtaisi aina voitosta, vaan sitä että toiminnalla on muutakin merkitystä. Seuralla on identiteetti ja merkitys niin katsojille kuin pelaajille, voittaa se tai häviää. Myös kehittyminen on prosessi ja matka. Voitto ei ole päätepysäkki. Jokaisen hävityn ottelun jälkeen ei olla vaihtamassa valmentajia ja pelaajia, jotta mestaruutta tavoiteltaisi näennäisesti maksimaalisin tehostamisen toimin. Samoin kun pelaa “rakkaudesta lajiin”, kilpailemisella on merkitystä silloinkin, kun voitto karkaa käsistä.
Harjoittelun laatu ja oppimisen epälineaarisuus
Harjoittelun (ainoa) tarkoitus on kehittää joukkueen pelaamista. Karkeasti kvantitatiivisella, reduktionistisella tyylillä kehitetään pelaajia yksilöinä erikseen ja maksimoidaan heidän ominaisuuksiaan yksi kerrallaan. Itse pelin opettaminen on valmentajan osalta ehkä vähäisempää ja pelaajat laitetaan pelaamaan kentällä vapaammin, yksilövetoisesti. Vastakohtana Perttu Kytöhongan ja allekirjoittaneen mainostamissa jalkapallomaailman menetelmissä on pyritty kehittämään joukkueen pelaamista kollektiivina ja yksilönä yhtä aikaa. Siinä sivussa kehitetään tarvittavia ominaisuuksia pelinomaisissa suhteissa ja tilanteissa. Peli on keskiössä. Tämä onnistuu huomioimalla yhtä aikaa eri tieteenaloja, jotka harjoitteluun vaikuttavat: fysiologia, pedagogiikka, motorinen oppiminen jne.
Etuna tässä pelin kautta oppimisessa on se, että montaa asiaa harjoitellaan aina kerralla, jolloin olennaisia asioita voidaan harjoitella enemmän. Prosessi on loogisempi, kun kaikki toiminta tähtää yhteen tavoitteeseen. Pelaajille viestitään menetelmällä, että se mitä pelikentällä tapahtuu, on olennaista, muu on sivuseikkaa. Yksi käyttää tilanteissa (ja kehittää siten harjoittelussa) enemmän fysiikkaansa, toinen taas ratkaisee pelitilanteiden ongelmia muita avuja painottaen ja kehittää niitä toistoissa. Pelaajilla on yksilöllisiä vapauksia toteuttaa omaa itseään ja sopeutua pelin ympäristöön omalla optimaalisella tavallaan. He saavat oppia samalla muutakin, kuin mitä ominaisuutta valmentaja kokee nyt joukkueen keskimäärin tarvitsevan. Tämä mentelmä myös luottaa pelaajien omaan luovuuteen enemmän kuin tarkkaan ohjattu kvantitatiivisen tieteen avulla rakennettu reduktionistinen ohjelmointi. Pelinomainen harjoittelu on monipuolista itsessään, määrällinen ominaisuus- ja toistoharjoittelu ei.
Video 1. Aila Sainio puhumassa Tampereen Urheiluakatemian valmentajille epälineaarisesta pedagogiikasta ja differentiaalioppimisesta ajasta 26:00 eteenpäin.
Ongelmana on tietenkin se, että erillisillä fysiikkatesteillä tai lajitaitoradoilla mittaaminen ei sovi tähän epälineaariseen harjoitteluun ja on luotettava subjektiiviseen laadun arviointiin. Kehittymistä ei seurata numeroilla tai virheitä kytäten. Valmentajalta vaaditaan osaamista ja mielipiteitä, valmennusfilosofia. Irralliset testit ohjaavat aina harjoittelua eri suuntaan, yksi kerrallaan -ajatteluun ja pelin pilkkomiseen, ominaisuuksien kehittämiseen. Jos ominaisuuksia mitataan ja pidetään kehittymisen mittareina, uhrataan myös aikaa pelin kehittämiseltä ominaisuuksien kehittämiseen. Tästä jotkut pelaajat saattavat turhautua, koska alitajuisesti jo tietävät, ettei se ole heistä tehnyt hyviä lajissa. Ominaisuudet ovat myös yksilöllisiä, mutta pelissä kentällä on kollektiivi, joukkue – ei viisi yksilöä. Siten yksilön testaaminen ei kuulu pallopelissä laadun filosofiaan.
Varsinkin kaaosmaisessa joukkuepelissä on selvää, ettei pelaajaksi kehity pelkästään vähentämällä virheitä entisissä ratkaisumalleissa. Hyvä pelaaminen vaatii monipuolisia ratkaisumalleja eri tilanteisiin, uusien asioiden kokeilua, virheitä ja niistä oppimista. On opittava uutta, eikä vain parannettava vanhaa. Näitä ratkaisumalleja – hermoverkkoyhteyksiä – ei synny pelissä käytetyille aivojen alueille tekemällä mitä tahansa, vaan harjoittelemalla pelinomaisesti. Jos joukkueella on pelitapa, tulisi sen olla myös aina jollain tapaa harjoittelussa mukana. Harjoiteltavat tilanteet voidaan valita pelitavan mukaisiksi, jolloin ne todella toistuvat otteluissa. Selkeä pelitapa rajaa harjoittelua ja nopeuttaa siten yhteispelin kehittymistä.
Ihminen on erittäin sopeutuvainen ympäristöön ja tuottaa luovasti, alitajuisesti, keinoja eri ongelmien ratkaisuun, jos hänellä on siihen tarvetta. Niinpä esimerkiksi koripallon vapaaheittoa [2] tai kuulan työntöä (kuten Videossa 1) voi harjoitella differentiaalioppimisen keinoin mahdollisimman vaihtelevin tekniikoin, jotta urheilija oppisi suorittamaan tavoitteen miettimättä tekniikkaa. Aiempi blogini käsitteli asiaa hieman eri kannalta: jo pelinomainen luonnollinen vaihtelu kehittää lajissa tarvittavia hermoverkkoja. Lisäksi tietoisen ajattelun, tekniikkaan ja kehon toimintoihin keskittymisen vähentäminen ohjaa oppimaan taidot suoraan alitajuntaan. Epälineaarinen oppiminen, kaaoksen ja satunnaisuuden lisääminen näyttäisi parantavan oppimisen pysyvyyttä sekä siirtovaikutusta peliin. Drilleissä kehittyminen sen sijaan ei ole yhtä säilyvää tai siirry yhtä hyvin pelin tilanteisiin. Harjoittelun tulisi edustaa mahdollisimman hyvin peliä, ei pelissä käytettyjä ominaisuuksia [3, 4].
Holistisen valmennuksen ja monipuolisuuden ongelmat
Kun Jyri Puhakaisen väitöskirja synnytti holistinen valmennuksen trendin. Piti ottaa huomioon ihminen ja alkaa miettiä myös pehmeämpiä arvoja. Ongelma holistisen valmennuksen nykytulkinnassa on se, että kaikkea tehdään – mutta yksi asia kerrallaan.
Urheilutieteessäkin on alettu kritisoida “siiloja”, eli toimintatapaa, jossa ominaisuuksia kehitetään yksi kerrallaan määrällisesti. Kaadetaan siiloihin sisältöä. Suhteiden miettiminen on askel oikeaan suuntaan, mutta jos edelleen harjoitellaan ominaisuuksia yksi kerrallaan, menetetään tuhottomasti mahdollisuuksia verrattuna siihen, että harjoittelussa olisi aina läsnä kokonaisuus ja tavoitteena olisi kehittää sen laatua suoraan. Kokonaisuuden kautta pelaaja ei pelkästään kehitä ominaisuuksia oikeassa suhteessa, vaan oppii myös soveltamaan niitä realistisissa ongemissa. Taito ei siis asu mitattavissa ominaisuuksissa, vaan niiden yhteyksissä.
Lopulta nämä ongelmat peilautuvat ihmiskäsitykseemme. Ihminen ei ole kone, eivätkä aivot ole tietokone. Lihasmuisti on myytti, muistaminen tapahtuu aivoissa tai oikeastaan se vaatii motoriikan tapauksessa sekä aivot että kehon. Määrällinen harjoittelu ei paranna syöttämisen ohjelmakoodia, sillä pelissä tarvitaan loputon määrä aina eri tilanteisiin sopivia syöttöjä. Niinpä syöttämiseen tarvittavilla aivoalueilla on oltava tiheä verkosto hermosolujen välillä koko sillä alueella, mitä pelissä tarvitaan. Suljetut harjoitteet eivät auta asiaa.
Pelissä syöttäminen vaatii havainnointia, ennakointia ja ratkaisuntekoa itse motorisen suorituksen lisäksi. Erilaiset syötöt paineen alla ovat myös motorisesti aivan eri toimintoja, kuin mitä drilliharjoittelussa toistetaan. Hermosoluverkon kuviot syttyvät aivoissamme ja lihassolut aktivoituvat vaihtelevasti tietyillä alueilla, eivät samaa toistaen. Taito ei kehity siten, että näitä hermosoluja tai yhteyksiä vahvistetaan polku kerrallaan tai lihaksia vahvistetaan yksi kerrallaan. Pitää harjoitella liikkeitä, jolloin lihasten välinen koordinaatio, kineettinen ketju, toimii lajinomaisesti. Taidon oppiminen pallopelissä tapahtuu kehittämällä oikeita aivojen alueita siten, että kehitetään tiheät ja vahvat verkostot ja sytytetään hermoverkoissa sopivia “kuvioita.” Tällöin pystymme sopeutumaan vaihteleviin tilanteisiin, mutta meillä on informaatiota aiemmista pelin tilanteista, joiden perusteella sovellamme. Aivot ohjaavat lihaksia, joten ne koordinoivat kehoamme.
Video 2. Sami Kalaja taidon oppimisesta (erityisesti ajasta 13:30)
Kun harjoittelu vielä toteutetaan joukkueen oma pelitapa huomioiden, opitaan ratkaisemaan pelissä toistuvia tilanteita joukkueena. Aivoissa toiminnot kehittyvät pelaamisen kannalta sopiville alueille ja vaihtelun kautta riittävän laajoiksi, jotta pelissä toimimisen laatu, peliäly ja toteutuksen laatu, nousee. Samalla keho tottuu näihin toimintoihin ja sopivan fysiologiaa huomioivan kuormittamisen kautta sopeutuu toistamaan asioita tehokkaasti koko pelin ajan.
Laatu on vuorovaikutusta
Lopulta valmentajan kehittämät hienoimmatkaan menetelmät eivät automaattisesti tuota haluttua tulosta. Valmennuksen laatua ei siis myöskään mitata menetelmiä vertaamalla. Tekemisen arki ratkaisee, miten pelaajat todella kehittyvät. Tässä avainasemassa on vuorovaikutus. Pirsigin käsitteillä harjoittelun laatu on vuorovaikutusta itse pelaamisen kanssa, eli se miten harjoittelu siirtyy pelaamiseen. Harjoitusmenetelmät voidaan nähdä yhtenä keinona kommunikoida haluttuja pelitavallisia ja pelillisiä asioita. Porrasjuoksu ei niitä välttämättä kommunikoi, mutta vastaavana intervallina jatkuva 2-2 sopivasti käytettynä voi sitä tehdä.
Pelkkä taktiikan sanallinen läpikäynti fläppitaulun avulla yhdistettynä 5vs5 -peliin ja palautteenantoon saattaa olla pitkä tie haluttuun lopputulokseen. John Wooden sanoi “You haven’t taught until they’ve learned”, minkä voi myös vapaasti kääntää “Sano se niin monella tavalla, että pelaaja ymmärtää”. Usein toistetaan sanallisia ohjeita ja tuskaillaan, kun ei se sadaskaan kerta riitä tuottamaan haluttua oppimista. On eri asia osata toteuttaa (know-how) kuin tietää teoriassa, mitä pitäisi tehdä (know-what). Hyvät harjoitteet osaltaan kommunikoivat tätä know-how:ta itsessään.
Peliä voidaan oppia rajoitteiden (constrains based learning), muokattujen sääntöjen, pelaajamäärien ja kentän koon kautta. Säännöt ohjaavat löytämään haluttuja ratkaisuja ilman tarkkoja sanallisia ohjeita. Esimerkiksi avauspelissä pallollisena murtautumista voidaan harjoitella pelaamalla 4vs4 siten, ettei saa hakea suoraan syvään tukea ja heittää palloa päätyyn.
Joukkuelajeissa pelaajien keskinäiset vuorovaikutukset ovat myös laatua. Peli on kommunikointia ympäristön kanssa. Pelaaja lukee ja ennakoi vastustajien tekemistä ja kommunikoi joukkuekavereille tekemisellään. Hyvä pelitapa luo selkeät rakenteet tälle yhteiselle pelin kielelle ja mahdollistaa selkeän kommunikaation. Ilman pelitapaa on vaikea ennakoida ketjukaverin tekemisiä eri pelin tilanteissa. Parhaimmillaan joukkue luo ikäänkuin kollektiivisen alitajunnan, yhteisen ajattelun pelistä. Pelitavan ei tarvitse olla ulkoa muistettavia kuvioita (set play) vaan rakenteita (stuctures) jotka jättävät valinnanvapauksia, mutta ovat koko joukkueelle selkeitä. Tämä vaatii paljon opettelua ja selkeät sävelet harjoitteluun. Vapaa yksilöllinen pelitapa on myös paljon herkempi kokoonpanomuutoksille, sillä ketjukaverin ratkaisujen oppiminen vaatii paljon laajemmin informaatiota kuin rajatulla pelitavalla.
Noam Chomskyn teoriat kielen oppimisesta ja olemuksesta vastaavat jossain määrin edellisten kappaleiden käsityksiä pelin kielen oppimisesta. Saadun informaation ja biologisten rakenteiden avulla lapsi muodostaa kielen säännöstön. Sen avulla kommunikaatiosta tulee mahdollista ilman kieliopin opiskelua. Kenestäkään ei myöskään tule kirjailijaa toistamalla vain kirjaimia, lauseita tai edes kopioimalla aiemmin kirjoitettua kirjaa. Hunter S. Thompsonin on tosin kerrottu kopioineen mm. Hemingwayn mestariteoksen kahdesti, jotta hän tietäisi miltä tuntuu kirjoittaa Jäähyväiset aseille. Joukkuepelissä tulevaisuuden huippupelaaja hallitsee joukkueensa pelin kielen, mutta hänellä on jotakin omaa sanottavaa sen avulla. Näin yhdistyvät taktinen kollektiivin voima sekä yksilöllinen itseilmaisu, identiteetti, jopa luova taiteellisuus.
Video 3. Professori Wolfgang Schöllhorn kehitti differentiaalioppimisen teoriaa. Videolla hän kertoo esimerkkejä sitä soveltaneista urheilijoista ja seuroista sekä kehottaa valmentajia hakemaan ajatuksia esimerkiksi kielen tai musiikin oppimisesta.
Zen – kehon ja mielen yhteys
Mitä tekemistä Zenillä on pallopelin kanssa? Muun muassa aiemmin mainitut valmentajat ovat halunneet perehtyä itämaiseen filosofiaan, koska on selvää, että pelkän kehon treenaaminen ei urheilussa riitä. Joukkueurheilussa kehon ja mielen yhteys nousee erityisesti esille, kun ei-niin-atleettinen pelaaja saattaa dominoida “kansikuvapoikia.” Ilman kehoa tämäkään ei kuitenkaan onnistu. Tätä filosofiaa Vítor Frade on Portugalin jalkapalloon tuonut Pääkallo-kommenteissa vilahdelleen Javier Mallon “Complex Football” -kirjan mukaan, samoin kuin Paco Seirul·lo FC Barcelonaan.
Länsimaissa, Suomessa erityisesti, valmennus- ja urheilutieteessä yksilölajien perinteet ohjaavat yhä painotuksia ja tutkimuskysymyksiä. Fysiologia ja biomekaniikka erotetaan psykologiasta ja pedagogiasta, keho mielestä. Työnteon kulttuuri, kärsimyksen kautta voittoon, kulkee kulttuuriperimässä yhä vahvasti. Samoin talvisodan, Lasse Virénin, Hannes Kolehmaisen ja Paavo nurmen esimerkki, miten Suomi on juostu maailman kartalle sisulla. Yhteiskunta on kuitenkin muuttunut näistä ajoista, mutta urheilussa tämä murros on vielä kesken.
Työn ja määrän maksimointi ei johda enää menestykseen nykyurheilussa, varsinkaan joukkuepalloilussa. Kollektiivin voima on jo ymmärretty lätkässä ja “Meidän pelissä”, eikä edes yksilölajeissa enää menestytä ilman laatuun panostamista. Tästä ovat kirjoittaneet myös Marko Malvela [5] ja Jani Hakkarainen [6] Suomen olympiamenestykseen viitaten. Lopulta ei ole väliä kuinka paljon ja monipuolisesti harjoittelee, jos kehittyy siinä missä haluaa kehittyä – salibandyn pelaamisessa.
—
Lisää laadusta, pelistä ja kvalitatiivisuudesta:
Xavier Tamarit: What is Tactical Periodization?
Javier Mallo: Complex Football, Periodization Fitness Training – A Revolutionary Football Conditioning Program
Rober M. Pirsig: Zen ja Moottoripyörän Kunnossapito
Béla Hamvas – Viinin Filosofia
Andrew Cooper – Playing in the Zone
—
[1] http://www.mv.helsinki.fi/home/ttuomiva/Y125luku6.pdf
[2] https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/47817/URN:NBN:fi:jyu-201511253807.pdf?sequence=1
[3] https://www.researchgate.net/publication/230631641_Practice_task_design_in_team_sports_Representativeness_enhanced_by_increasing_opportunities_for_action
[4] https://www.researchgate.net/publication/49707991_Why_Professional_Athletes_Need_a_Prolonged_Period_of_Warm-Up_and_Other_Peculiarities_of_Human_Motor_Learning
[5] http://www.pelikirja.com/?p=1517
[6] http://avokatsomo.com/akateeminen/2012/08/laatu-suomen-mahdollisuus-urheilun-globaalissa-leikissa/
—
Antti Hännisen aiemmat Pääkallo-bloggaukset:
Maksimoitko harjoittelua vai kehittymistä?
Harjoitteluun laatua energiasysteemeillä
Kestävyyttä, lihaskuntoa, nopeutta… vai pitäisikö harjoitella salibandya varten?
Harjoittelemmeko pelaamaan vai harjoittelemaan?
Kaikessa suomalaisessa urheilussa välitetään vain tuloksista. Taitoa, älyä ja ”finessiä” ei arvosteta tarpeeksi. Taitavat, älykkäät ja ”hienosti/viihdyttävästi/taidokkaasti pelaavat” jäävät suomalaisessa urheilussa näiden ”työmyyrien” varjoon. Asenne, tahto ja fysiikka on meille tärkeämpää. Tulos tai ulos. Me usein ajattelemme että mitä hyötyä noista kikoista ja hienoista asioista on jos ei tule tulosta? Katsokaa brassi jalkapalloa, siellä esimerkiksi Neymar kehitti oman pelitavansa. Joka kerta hän hakeutuu ja melkein pakottaa itsensä 1v1 tilanteeseen jossa hän pääsee haastamaan puolustajaa ja viihdyttämään yleisöä, ihan sama mitä taululla lukee niin aina joku kikka pitää heittää. Salibandyssä tarvittaisi enemmän näitä pelaajia jotka uskaltaa tehdä asioioita kuten Sami Koski ja Jussi Piha. Niitä 5000m cooper puukäsi äijiä löytyy ihan tarpeeksi.
– Joga Bonito
Tulos ei loppujen lopuksi aina ole se tärkein asia. Miten sitä tulosta tehdään sen sijaan on. Kaunis peli, taito ja viihdyttävä peli on se millä saadaan katsojia hallille sekä lajia kasvamaan. Ronaldinho esimerkiksi on monien mielestä kaikkien aikojen paras vaikka hän ei ollutkaan tehokkain tai eniten työtä tekevä jalkapalloilija kentällä tai kentän ulkopuolella. Ronaldinho sai monen katsojan ja ulkopuolusia rakastumaan jalkapalloon hänen pelityylillään. Salibandy tarvisi lisää nimenomaan näitä tähtiä mitä mennään katsomaan (janne tähkä esim.)
Pelkällä taidolla ei koskaan pärjää, fysiikka on aina tärkein asia urheilussa. Salibandyssä ei treenata tarpeeksi fysiikkaa esim. jääkiekkoon verrattuna joten pelaajat eivät ole yhtä urheilullisia ja fyysisiä varsinkin suomessa.
Petteri Sihvonen antoi aikanaan Temelle hyvää krittiikkiä, tai siis kritiikkiä sai koko änäri ja siellä toteuttettava jatkuvasti kiekkoa pystyyn pelitapa. Jokainen voinee tästä pelitavasta olla mitä mieltä hyvänsä, mun mielestä järjetöntä kohkaamista ja ilman älyä ja luovuutta tekemistä. Ja mikä puhuu ja tukee meidän peliä, tulokset! Kummasti ollaan voitettu paperilla kovempia vastustajia. Mitä tämä sitten liittyy tähän keskusteluun, niin totta Antti puhuu, kun kirjoittaa pelitavan tärkeydestä, itse kannatan enempi tätä ”stuctures”-pelitapaa. Rakenteet kuntoon ja palloa lätkimään, mutta vapautta ja oveluutta ja pelirohkeutta.
Sitä en allekirjoita, että vain ja ainoastaan säbää koko ajan, en usko, että kukaan jaksaa koko ajan vain yhtä lajia, en minä ainakaan. Tähtäin toki voi olla vain yhdessä, mutta sopivasti muita lajeja mukaan. Yhtenä perusteena tälle, oman näkemykseni mukaan useamman lajin pelailulla pelaaja saa ns. huomaamatta niitä uusia ratkaisumalleja, salibandyynkin, pitäisikö tähän lainata Perttua, maalaisjärjellä ajateltuna;-)
Lopulta ei ole väliä kuinka paljon ja monipuolisesti harjoittelee, jos kehittyy siinä missä haluaa kehittyä – salibandyn pelaamisessa.
Tuo viimeinen lausehan ei Antti täysin pidä paikkaansa, on ihminen sen verran monipuolinen vekotin:)
Me jotka puhutaan monilajisuudesta, ei välttämättä aina ymmärretä sitä, että jos lapsi oikeasti rakastaa omaa lajiaan, hän voi sitä jaksaa aika pitkälti. Niin on moni huippu syntynyt. MUTTA jos lasta valmennetaan ja treeneissä kovasti rajoitetaan, se vaihtelu voi olla tärkeämpää. Vaihtelua on siis hyvä olla suunnilleen sen verran, mikä pelaajalle itselleen tuntuu mukavalta ja toimivalta 😉 ei sen verran mitä joku analyytikko löytää toimivimmaksi keskiarvoksi, jolla tuotetaan huippupelaaja. Kuten muissakin asioissa…
Jep. Ketkä muuten rajoittaa eniten lapsia pelaamasta montaa lajia? Pelaajat itse vai jotkut muut? Mitkä? Todella helppo vastata, seurat! Ja miksi, tottakai, kun ilman rajoituksia ei tule tarpeeksi kuukausi maksuja. Ja miten rajoitetaan? Selkeitä uhkauksia ja vaatimuksia, ettei pääse pelaamaan, jos on toisessa seurassa. Eipä siinnä moni vaihtelua haluavakaan uskalla sitä tehdä ja sitä kautta lajivalinta liian aikaisin. Näistä saksalaisista futaajistahan oli se joku tutkimus, missä yhteen lajiin alettiin tosissaan panostaa vasta 22vuotiaana.
Sinänsä huvittavaa, että mitä enemmän monen lajin pelaamisesta puhutaan ja sen hyödyistä, tuntuu että raja-aidat lajien välillä on vaan kasvaneet ja kasvaneet.
Edelleen ongelma on, että tutkitaanko menetelmiä, harjoitteita ja määriä vai sitä tekemisen laatua. Tietysti pragmaattisesti voi ajatella, että jonkun tahon ylhäältä on hyvä määrätä vaihtelua lajien välille, jotta todennäköisemmin lapset kehittyvät urheilussa.
Jos yhdessä lajissa valmennus on hyvää, tekeminen monipuolista ja halutussa asiassa kehittävää… saattaa lapsi siellä viihtyä ja into lajiin kasvaa tai ainakin pysyy yllä. Hänestä tulee hyvä pelaaja/urheilija, vaikka kävisikin ahkerasti kaikissa seuran tapahtumissa – niitä kun on sopivasti. Hän pääsee siellä opiskelemaan lajia, saa vapauksia toteuttaa itseään eikä valmentaja kahlitse lähinnä syöttämään jonosta jonoon tai tekemään kovaa fysiikkaduunia – juoksemaan mäkiä ja rappuja yhtä kovaa kuin kaikki muutkin. Jos valmennus on laadukasta, määrät fiksuja, jää lapselle vapaa-aikaa elää lapsen elämää eikä vain urheilijan. Silloin yhdenkin lajin harrastajana voi kehittyä aivan yhtä hyvin kuin useamman. On kuitenkin annettava itse valita, mitä harrastaa ja onko lajeja vaikkapa 5, 3 vai 1.
Niin monta mielenkiintoista pointtia.
Pari jatkoajatusta:
Onko Asenne välttämättä jotain erillistä vai voisiko se olla jopa osa Laatua?
Voivatko Laatu ja Tulos kulkea loputtomiin eri ulottuvuuksissa vai onko niiden janojen jossakin kohdin leikattava?
”Laatu on subjektiivista, kokijan arvojen ja kohteen välistä vuorovaikutusta. ”
Tämä on toinen ääripää, toinen on sitten se että ”laatu” on (vain) mitattavissa puhtaasti tulosten pohjalta.
Laatu on jotain tältä väliltä, sillä pitää olla myös jotain lukuja millä arvioida omaa toimintaansa: arvoja jotka ovat mitattavissa, sekä arvoja jotka ovat subjektiivisiä esim pelaajan henkilökohtainen taitotaso jne.
”Onko Asenne välttämättä jotain erillistä vai voisiko se olla jopa osa Laatua?”
Esimerkiksi asenne on sellainen osa-alue mitä mitataan subjektiivisesti.
Mika: Varmasti asenne on osa laatua tai vaikuttaa siihen. Mutta ei voi sanoa että ne korreloisivat, koska riippuu täysin pelaajasta, mikä asenne hänelle sopii pelaamiseen. Toiselle viha ja aggressio, toiselle ylimielinen ja eksentrinen taiteellinen rentous vaikkapa.
Laadun ja tuloksen välinen yhteys riippuu tietysti siitä, minkä kokee laatuna. Jonkun mielestä pallopelissä ja urheilussa ainoa asia on voittaminen, kaikki muu on epäonnistumista. Tähän sopisi Monty Pythonin filosofien jalkapallo-sketsi. Onko urheilussa esteettisiä arvoja, jotka voivat joskus ylittää puhtaan menestyksen? Esimerkiksi Total Football, Cruyff, Hollanti vs Saksa ’74. Kirvelevä tappio saattoi kuitenkin olla ikimuistoisempi kuin voitto olisi ollut. Ja jos voitto olisi tullut brittityylisellä futiksella tuolloin, muisteltaisiinko sitä ainakaan Hollannin ulkopuolella?
Tytti: Miksi pitää mitata, eikö riitä että katsoo ja tulkitsee peliä? Yksittäisen pelaajan ”laatu” riippuu niin monesta asiasta, että sen mittaaminen on vaikeaa tilastoilla. Subjektiivisen tulkinnan kautta tietysti voidaan todeta, että joku pelaaja jossakin roolissa ei tuota haluttua tulosta. Hän voisi kuitenkin menestyä toisaalla oikeanlaisessa roolissa. Tai toisinpäin. Esimerkkejä varmasti on.
Voisiko Asenne olla oman temperamentin mukaista keskittynyttä ja huolellista läsnäoloa tuottamassa Laatua?
Laatu tietenkin edesauttaa Tuloksenkin toteutumista, mutta voiko pelkkä Laatu ilman leikkauskohtaa Tulokseen lopulta olla pelkkää näytöspelaamista, josta on riisuttu kamppailu? Mikä on kamppailun merkitys vai sisältykö sekin Laatuun?
Pitääkö tekemisen palasia mitata ja miten? Lähestymme Pirsigin kertomusta Faidroksesta, joka opiskelijoita opettaessaan luopui arvosanoista ja aiheutti suurta hämmennystä. Voisiko pelaaja itse arvioida omaa Laatuaan ilman kvantitatiivisia asteikkoja?
Jos multa kysytään, käytetään, niin kvantitatiivisia kuin kvalitatiivisia tapoja. Niinhän sitä tehdään tuolla humanistisissakin jutuissa. Jotenkin sielläkin pitäisi osoittaa, että on tehty muutakin kuin heiluteltu käsiä…
Kvantitatiivista tulee automaattisesti ainakin tulostaulun kautta. Mutta siinä voisi olla hyvä huomioida myös se, jos trendi on nouseva tai laskeva.. ja suhteuttaa oman sekä vastustajan joukkueen tilanteisiin. Ei pelkästään voittiko vai hävisikö. Sama homma muissa kvantitatiivisissa. Vaatii jotain tulkintaa ja paras tulkinta on kuitenkin katsoa peliä/treeniä/jne.. Data voi toki auttaa yhtä lailla kuin muistiinpanotkin.
”Miksi pitää mitata, eikö riitä että katsoo ja tulkitsee peliä? ”
Ottaen huomioon, että kyseessä on nopeasta joukkueurheilusta, niin ainakaan itselläni tarvitsen tiettyä tilastointia jotta voin seurata yksilötasolla miten ko yksilö on suoriutunut ”tilastollisesti” (esimerkiksi kaksinkamppailujen, pallon menestysten suhteen….)
Kirjoitus oli virkistävän hyvä.
Mittaamisesta: Bill James ja muut sabermetrics-gurut saattavat olla eri mieltä tuosta ”katsotaan ja tulkitaan peliä” -lausahduksesta. Tosin jos ajattelee salibandya, niin tämä mittaamattomuus taitaa ulottua ihan maajoukkueeseen asti. Salibandy on tyylittelylaji, ja tällä tyylittelyllä voidaan selitellä mitä tahansa (et ole tarpeeksi monipuolinen, jne.). Mikäli mitattaisiin, maajoukkue ei välttämättä olisi yhtä kiinnostava, tai ehkä se olisikin huomattavasti kiinnostavampi tuotteena kuin nyt.
Mika: Hyvä kysymys, mutta koska kaksi vastakkaista joukkuetta kilpailee samasta tuloksesta, niin molemmat voivat olla erittäin laadukkaita – siten myös itse peli – ja silti tulos vaatimaton: esimerkiksi tasapeli 0-0 🙂
Tytti: miten kukaan ehtii tai edes pystyy tilastoimaan (kaiken) oleellisen mikä laatuu sisältyy hukkaamatta jotain? Videotallenne toki on jotain sellaista kvalitatiivista dataa, joka vois olla näppärämpi kuin exceli…
Hyvä esimerkki älyttömästä tuloksen korostamisesta oli ”Gijonin ihme” Maajoukkue pääsi tuloksellisesti hyvään tulokseen mutta päällimmäinen mielikuva tuosta pelistä on kyllä syvä myötähäpeä.
Alunperin sanoit, näin: ”Miksi pitää mitata, eikö riitä että katsoo ja tulkitsee peliä? ”
…antaen ymmärtää ”ettei kannattaisi tilastoida / mitata ollenkaan”. Sitten kun sanon, että tottakai pitää tilastoida sellaista dataa mitä pöytäkirja ei tuota, niin sekin on huonoa koska ”jotain jää puuttumaan” (=”miten kukaan ehtii tai edes pystyy tilastoimaan (kaiken) oleellisen mikä laatuu sisältyy hukkaamatta jotain”)?
Harjoittelussa pystyy mittaamaan hyvin paljon dataa mikä auttaa valmentajaa arvioimaan niin joukkueensa kuin myös pelaajan kehitystä. Samoin ottelutilanteessa on paljon dataa mikä auttaa valmentajaa.
Erittäin hyvä kirjoitus ja mielenkiintoista keskustelua kommenttiosiossa!
Haluan tuoda keskusteluun esiin pari näkökulmaa mittaamisesta ja tilastoinnista. Vaikka henkilökohtaisena kehityselementtinä suosinkin laadullista lähestymistä valmennukseen, on määrälliselläkin aineistolla siinä roolinsa. Esimerkiksi jalkapallossa – johon artikkelissakin viitataan – mittaamis- ja tilastointikeinot ovat niin moninaiset, dataa on kerätty likipitäen kaikesta, mitä kentällä tapahtuu. Olennaista on mitata asioita, joilla on merkitystä. Cooperin testi ei kerro pelaajan peliominaisuuksista paljoakaan, mutta esimerkiksi mitattu (tavallisesti prosentuaalinen) tilasto pelaajan suoriutumisesta 1v1-tilanteissa (sekä pallollisena ja pallottomana) kertoo hyvälle valmentajalle ja omistautuneelle pelaajalle aika paljonkin siitä, minkälaisiin asioihin harjoittelussa pitäisi kiinnittä enemmän huomiota ja mitkä asiat ovat ennestää hyvällä mallilla ja millä peli(taktisella)paikalla pelaajasta on eniten hyötyä (tai haittaa) joukkueelle. Muita esimerkkejä on pilvin pimein: syöttötarkkuus lyhyissä, keskipitkissä ja pitkissä tai eteen-, taakse tai sivullepäin suuntautuvissa syötöissä, kaksinkamppailuvoittoprosentti, riistot, syötönkatkot jne. Toisin sanoen pelillisten ja peliin suoraan vaikuttavien yksilöllisten ominaisuuksien mittaaminen ja tilastoiminen on merkittävää pelaajan pelin kehittymisen kannalta ja sitä myöten joukkueen menestymisen kannalta, vrt. Moneyball, Soccernomics, How to score. Science and the beautiful game (suom. Jalkapallon salat) jne.
Toinen asia, josta itse asiassa kirjoitinkin taannoin Pääkallo-blogissani, on salibandyn laji- ja joukkuekohtaiset tilastoinnit. Kuinka monta syöttöä edeltää maalia keskimäärin? Mistä syötetään prosentuaalisesti eniten maaliin johtavia ratkaisusyöttöjä? Millä kentän alueella tapahtuneista pallonriistoista syntyy eniten maaleja? Kauan riistosta kuluu maaliin? Millä kentän alueilla voittava joukkue hallitsee enemmän palloa? Kaikki nuo ja monet muut pelitaktiikkaan liittyvät tilastot kertoisivat taitavalle valmentajalle paljon ja antaisivat vinkkejä niin puolustus- kuin hyökkäyspelin organisoimiseen ihan ryhmityksen huomioimisesta lähtien. Salibandyn tapauksessa tämmöinen kattava tilastollinen mittaaminen on vielä sen verran vähäistä, että edelläkävijyys siinä voisi antaa merkittävän etulyöntiaseman kansainvälisessä kilpailussa jopa vuosiksi eteenpäin.
Soccernomicsissa on mielenkiintoisia ajatuksia hieman modernimmasta matemaattisesta analyysistä. Mutta keskiarvot menee metsään. On myös ymmärrettävä syöttötarkkuuksissa, että pelitilanteen mukaan tarvitaan enemmän/vähemmän riskiä tai se vastustaja 1v1 tilanteessa voi olla eri pelaajille eri tasoinen. Tottakai se aina jotain kertoo, mutta tulkintaa tarvitaan edelleen. Muistiinpanot voisivat käydä aivan yhtä hyvin monessa tapauksessa. Kukin tyylillään, kai.
Peliä pitää ymmärtää, mutta myös sen evoluutiota. Samat karvit ja avaustyylit eivät ole käytössä ehkä tällä kaudella kuin 2-3 vuotta sitten.
Lajin evoluutio on tietty kiistaton tosiasia, mutta uskon, että pitää tuntea entiset ja nykyiset voittamisen kaavat, jotta voi hahmotella tulevat. Aineiston pitää olla niin laaja ja kattava, että se on toladtollisesti pätevä. Esimerkiksi yhden kauden kaikki ottelut yhdessä sarjassa ei ole vielä kattava tilasto lajin ”tilastosalaisuuksien” selvittämiseksi. Tarvitaan monivuotiset tilastot useasta eri (huippu)sarjasta, jotta tuloksista voi tulkita merkitseviä trendejä voittavan valmennuksen tueksi. Tulkinta on avainsana; yksikään tilasto ei kerro, miten pelitaktiikka kannattaa laatia tai miten pelaaja kehittyy paremmaksi. Valmentajan on oltavan datan tulkki ja analysoija ja ymmärrettävä ennen kaikkea lajia syvällisesti. Tilastopohjaisella valmennuksella voi saavuttaa parempia tuloksia, vrt. MLB- ja NBA-esimerkit sekä jalkapallon pelaajahankintapolitiikka esim. Tanskan Midtjyllandissa. Silti sattumalla on aina roolinsa pallopeleissä. Ja se on hyvä niin.
Kerro joku esimerkki vaikka salibandysta, että mitä tällaisella datalla ollaan saatu selville sellaista uutta tietoa, joka on vaikuttanut taktiikoihin myös muilla jengeillä – ja mitä ei ilman numerodataa ehkä olis keksitty.
Parissa kaudessa vaihtuu äkkiä puolet pelaajista, säkällä valmentajakin. Voihan seura jatkaa pelitavan kehittämistä entisillä linjoilla, mutta kyllä siinä paljon muuttuu… Pelitapaa ei voi datasta suoraa tempaista kentälle, joten usein pullonkaula ei ole sen hienoudet niinkään kuin kyky siirtää fiksu pelitapa käytäntöön, kauden tai parin prosessissa.
Salibandyn osalta minulla ei ole tietoa laajasta numeerisesta datasta, jota olisi kerätty ja analysoitu. Samassa mielessä kuin monissa muissa lajeissa laajaa dataa ei ole olemassa, joten kerrottavia esimerkkejä ei taida olla ainakaan muiden lajien mitassa. Lajien evoluutio koskettaa kuitenkin kaikkia pallopelejä, niin vakiintuneita kuin uudempiakin. Ei salibandydata – jos sitä kerättäisiin säännönmukaisesti vaikkapa kolmen vuoden ajan pääsarjoista – vanhene sanan varsinaisessa merkityksessä heti neljäntenä vuonna. Ennemmin ajallinen kesto karsii tilastollisten poikkeamien määrää kuin vanhentuu. Samoin aineisto uudistuu, kun sitä päivitetään jatkuvasti. Kun ”voittamisen numeerinen data” on kasassa, pystyy valmennusjohto rakentamaan joukkueen pelaajiston ja pelitaktiikat menestymistä tukevaksi. (Pelaajakohtainen data on siis eri asia kuin pelitapahtumakohtainen data ja molemmilla on roolinsa.)
Esimerkki jalkapallosta. Kulmapotkuja pidetään erikoistilanteina, jotka tuottavat maaleja. Kerätyn kansainvälisen datan mukaan pitkä keskitys kulmapotkusta maalille tuottaa maalin (muistaakseni) noin joka 15:s kerta Sen sijaan lyhyt kulma (=pallo otetaan pelattavaksi eikä vetäistä suoraan maalin edustalle) tuottaa maalin noin joka yhdeksäs kerta. Samoin pallonhallinnalla on todettu olevan merkitystä maalintekoon ja voittamiseen vain silloin, kun hyökkäävä joukkue hallitsee palloa hyökkäyskolmanneksella kilpailijoita enemmän. Ts. pallonhallintaprosentti sinällään ei kerro menestymisen todennäköisyydestä paljoakaan, mutta sen kohdentaminen tietyille kentän osa-alueille on jo huomattavan merkityksellistä. Pelkästään näin yksinkertaisten tilastofaktojen tiedostaminen antaa hyvälle valmentajalle työkaluja niin yksilöllisten kuin joukkuepelaamisen laatutekijöiden kehittämiseen, pelaajahankintoihin yms.
Salibandyn osalta laajamittaista dataa ei ole tietääkseni vielä kerätty ja analysoitu. Muissakin lajeissa homma on lähtenyt liikkeelle yksittäisten harrastajien, opiskelijoiden yms. urheilutieteestä kiinnostuneiden toimijoiden ja lajiniilojen ansiosta. Se, mitä lajin sisällä päätetään tutkia numeerisesti, voi yhtä olla miellettävissä pelin laadullisiksi tekijöiksi. Oleellista on tilastoida merkityksellisiä tekijöitä. Maalivahtien torjuntaprosentit ja pistepörssit ovat kivoja, mutta peliä ne eivät juurikaan kehitä. Sen sijaan esimerkiksi tiedot siitä, mitkä kohdat maalista maalivahti torjuu tai vuotaa milläkin prosentilla, ovat jo hyvää dataa. Samoin maalintekijöiden ratkaisumaalien (maaliero 1-2 maalia vastustajaan) pörssi on merkittävämpi kuin teksti-tv-lukemat. On vaikeaa nähdä, että tilastollisesti pätevästä aineistosta olisi haittaakaan. Se ei mielestäni ole myöskään ristiriidassa pelin laadun tai laadullisten tekijöiden kanssa.
Jos keskimäärin joka yhdeksäs lyhyt kulmapotku tuottaa maalin, niin sekö ei sitten riipu joukkueiden voimasuhteista, jengin pelaajien sopivuudesta tuohon taktiseen ratkaisuun jne? Eli sekö on aina parempi ratkaisu? Tätä juuri tarkoitin: keskiarvo hukkaa oleellista.
Jalkapalloesimerkki on myös Leicester. He pelasivat eri tavalla kuin muut joukkueet, kun tutkittiin hyökkäysten suoruutta, vaarallisuutta jne… Mutta ensi kaudella vastustajat osaavat odottaa tällaista. Kukaan tilastoanalyytikko ei voinut odottaa, että he voittaisivat valioliigan. Jatkossakin tällaisten asioiden ennustaminen tulee olemaan mahdotonta. Joku keksii uuden tavan pelata ja trendit aaltoilevat. Ei ole löydettävissä yhtä oikeaa tapaa pelata. Keskiarvon voi löytää, mutta se auttaa voittamaan vain keskiarvon alapuolella pelaavia joukkueita, jos kaikkia niitäkään.
Tottakai sattumalla on merkitystä ja keskiarvoista on aina poikkeamia. Ei ole myöskään yhtä ja oikeaa tapaa pelata. Viime kädessä pelaajien laatu ratkaisee pelitaktiikan onnustumisen, ei mikään tilasto, prosenttiluku tai keskiarvo. Niiden käyttäminen pelin ja pelaajien laadun parantamisessa kuitenkin lisää menestymisen todennäköisyyttä pitkässä juoksussa. Mainitun Leicester-esimerkin takaa löytyy pelitaktisesti poikkeamia muiden huippuseurojen tilastollisista keskiarvoista, mutta kun tukena on pelaajakohtaisesti menestymistä selittäviä tekijöitä, esim. kk-pelaaja N’Golo Kanten henkilökohtaiset tilastot (mm. eniten voitettuja kaksinkamppailuja Euroopan top5-liigoissa), ne antavat mahdollisuuksia pelaajamateriaalille optimoitujen pelitaktiikoiden onnistumiselle. Tämä on se pihvi; löytää optimi omista lähtökohdista. Tilastot eivät siis koskaan voita pelejä, mutta merkittäviä asioita mittaamalla (ei esim. cooperin testejä) ja niitä oikein analysoimalla ja hyödyntämällä, ne nostavat menestymisen todennäköisyyttä, sillä pelaajat ja joukkueet voivat niiden avulla parantaa yksilöllistä ja kollektiivista suoriutumistaan, laatutekijöitään ja kilpailuetuaan. Miten kilpailuetua muihin edes voi hakea, jos ei tiedä, mistä muiden peli koostuu?! ”Preparation AND motivation!”
Ei se ole mitään sattumaa, että jokaista kulmapotkua ei anneta lyhyenä. Se ei toimi kaikilla, mutta niillä jotka on harjoitellu siihen toimivat sabluunat ja pelaajat sopivat, se toimii hyvin. Tyhmäähän se on antaa pitkiä, jos lyhyet on voittava strategia. Saattais tilasto aika äkkiä muuttua, kaikki jengit alkais antaa lyhyenä aina kun pystyvät.
Minä taas koen, että osa kieltäytyy ajattelemasta lyhyttä kulmaa parempana kuin pitkää, koska ”kulmat on yleensä totuttu antamaan pitkinä”. Jos kaikki antaisivat kulmat lyhyinä, syntyisi taas uutta dataa, joka suosisi ehkä erilaisia ja uusia toteutustapoja. Data muuttuu, tulkinta muuttuu, joten pelikin muuttuu. Statistiikassa ei ole staattista tilaa. Pääasia, että on jotain, mitä ja mistä peilata vaikutteita.
Lyhyenä kannattanee pelata, jos sillä saadaan riittävän todennäköisesti riittävän laadukas mahdollisuus luoda maalille tilanne, sillä puolustaminen on huomattavasti vaikeampaa, jos ei tiedä milloin tai miten tilanne tulee (vrt. etuvitoselle annetun kulman kakkospallohässäkkä vs. löysä takavitosroikku). Muissa tapauksissa jatketaan jommankumman erikoistilanteella tai vastahyökkäyksellä, minkä vuoksi toivonkin että Huuhkajat eivät pelaa tulevissa karsinnoissa kulmia lyhyenä.
Tottakai tilastoista on jotain hyötyä, esim. SPV vei hyvin pitkälti lajianalyysiin perustuvalla taktiikalla, vastahyökkäyksen maalinteko tehokkuus, muutamat mestaruudet. Tosin tämä koskee, ainakin mun mielestä, enemmän aikuisjoukkueita, ei junnuporukoita! Aikuisissa tottakai jos resurssit riittää, analysoidaan, junnuissa taasen eri tavoitteet. Toki ei kai sielläkään kaikista tilastoista ole haittaa. Vaikka siis arvostelen osaltaan tiedettä, mielestäni joskus aiheesta, ei kaikkea faktaa kannata hylätä. Toki kuinka paljon meijän lajissa on resursseja tehdä Kumpulaisen mainitsemia analyysejä? Jos oletetaan että on, niin silloin kannattais tota dataa hyödyntää, toki niinku aina, järjen kautta. Esim fudis, varmasti huipulla katellaan dataa ja tilastoja, mutta tuskin kuin raamattua konsanaan, tämä mutulla.