Mitä on laatu salibandyssa? Voiko ottelun aina voittaa tahdolla ja asenteella, onko tappio aina epäonnistumista? Entä jos vastustaja on parempi tai yhtä hyvä ja sattumallakin on osuutensa tuloksessa? Onko ottelun tulos tai jokin tilasto se, mikä mittaa pelin laatua? Pitääkö menestyksen ohjata kaikkea tekemistä? Tämä kirjoitus siis pohtii, voidaanko laatua todella mitata.

Määrä ja Laatu

Kauneus on katsojan silmässä, sanotaan. Länsimainen luonnontiede painottaa kuitenkin hyvin vahvasti kvantitatiivista, määriä laskevaa tietoa. Humanistisia tieteitä pidetään usein käsienheilutteluna – niin olen itsekin aikanaan ajatellut diplomi-insinöörin koulutustaustalla. Kaikkea olemassa olevaa ei kuitenkaan voi mitata kvantitatiivisesti. Tarvitaan myös laadullista, kvalitatiivista tiedettä – historiaa, psykologiaa, kielitiedettä, pedagogiikkaa jne. Joukkuepelissä pelaajan taito on myös kvalitatiivista. Sitä ei voi mitata millään toistettavalla testillä, vaan se riippuu aina tilanteesta. Pelaaja ei välttämättä pelaa yhtä hyvin eri joukkueissa ja ketjuissa tai toisena päivänä eri vastustajaa vastaan. Ratkaisujen laatu riippuu ympäristöstä eli muista kentällä olevista pelaajista ja pelin tilanteesta.

Luonnontieteelliset (kvantitatiiviset) tieteenalat ovat tietyllä tavalla esimerkiksi Suomessa arvostetumpia kuin humanistiset kvalitatiiviset – ehkä senkin takia, että kansantaloutemme on pyörinyt vahvasti teknologiateollisuuden osaamisen avulla. Historia ja psykologia eivät ole mitään vientivaltteja. Humanistit eivät yleensä ansaitse työstään suuria summia. Näkemyserot ihmisten välillä laadullisen ja määrällisen välisissä keskusteluissa saattavat olla suuria. Ne juontavat juurensa arvoista, maailmankuvasta ja ihmiskuvasta, joita keskustelijat edustavat. Pääkallossa viime viikkoina käyty keskustelu fyysisten ominaisuuksien mittaamisen ja laadullisen taidon välillä on hyvä esimerkki tästä maailmankuvien erosta [1].

Kirjassaan Zen ja Moottoripyörän Kunnossapito Robert M. Pirsig pohtii laadun olemusta, sen metafysiikkaa. Jokainen meistä tietää mitä laatu on, mutta sitä on mahdoton yleisesti määritellä. Esimerkiksi musiikin laatu: yksi pitää klassisesta tai konemusiikista, toinen jazzista tai bluesista. Myös kauneus on katsojan silmässä esimerkiksi taiteessa. Pirsig filosofoi, että laatu on kokijan ja kohteen välillä vallitseva vuorovaikutus. Laatu on subjektiivista, kokijan arvojen ja kohteen välistä vuorovaikutusta. Tunnetut valmentajat, kuten Phil Jackson, Henrik Dettmann ja Alpo Suhonen ovat muuten viitanneet tähän kirjaan ja kertoneet ammentaneensa siitä ajatuksia valmentamiseen.

Mittaako menestys laatua?

Salibandy on toistaiseksi amatöörilaji, josta harva pelaaja ansaitsee leipänsä. En usko, että kovinkaan moni pelaa salibandya menestyksen tai rahan takia. Harrastaminen on kiinnostavaa ja siitä tulisi nauttia. Sillä on jokin merkitys, kuten arjesta irtautuminen tai elämysten kokeminen. Flow-tilan kaltaisia kehon ja mielen yhdistymisen kokemuksia ei välttämättä saa muilta elämänalueilta (ainakaan samalla tavalla tai yhtä helposti).

Menestystä ei voi pakottaa, vaan se seuraa laadukasta tekemistä. Laatua voi toki hankkia rahalla, esimerkiksi pelaajasiirroilla joukkueelle lisäarvoa tuovia pelaajia hankkimalla. Maalia ei voi tehdä väkisin, vaan vaaditaan laadukkaita tapahtumia kentällä. Voittoa ei siis voi pakottaa pelkällä asenteella. Se voi olla osatekijä, mutta kaikissa tilanteissa aggressio, viha ja “taisteluasenne” ei auta. Joskus pitäisi osata paineen alla rentoutua.

Suorituskeskeisyys ja kvantitatiivinen näkemys pelistä tuhoaa lahjakkuuksia ja lyö pelaajia samaan muottiin. Se näyttää välillä tuottavan hedelmää tiukoissa paikoissa: pelaajat tai valmentavat kertovat haastatteluissa asenteen merkityksestä. On huomattava, että kentällä on kaksi joukkuetta joilla molemmilla on tahtoa voittaa. Lopulta joukkueiden pelaamisen laadut kilpailevat ja tulos ratkeaa näiden suhteesta yhdessä sattuman kanssa. Sattuman merkitys ei ole olematon, vaikka sitä pyritäänkin vähentämään harjoittelulla.

Joskus toinen joukkue pelaa laadullisesti niin paljon paremmin, ettei edes sataprosenttinen onnistuminen tuo voittoa. Sattuma voi myös kallistaa vaa’an tasaväkisessä kamppailussa toisen eduksi. Tällöin tulisi analysoida peliä ja pystyä toteamaan, että hävinnytkin joukkue saattoi onnistua. Ei ole pakko reagoida, alkaa harjoitella enemmän, kovempaa ja pitää motivaatiospiikkejä tyyliin “pitää haluta enemmän.” Voidaan olla oikealla tiellä, vaikka välillä hävitään. Laatu ei ole voiton ja tappion kanssa samassa ulottuvuudessa, samalla janalla. Voittaa voi omaan tasoonsa huonollakin laadulla ja hävitä hyvällä, jos joukkueiden muut voimasuhteet ovat sopivat yhdessä sattuman kanssa.

Prosessikeskeinen asenne peliin keskittyy sen laatuun ja “hetkessä elämiseen” mitä moni valmentaja haluaa korostaa. Harjoittelun kannalta laadun kehittäminen on myös sitä, mikä peliä vie eteenpäin. Se on varmasti myös pelaajalle motivoivaa ja kiinnostavaa, jopa hauskaa. Jalkapallossa monen seuran tavoite onkin esimerkiksi tuottaa ja kehittää pelaajia, edustaa omaa kaupunkia tai maakuntaa ja sen identiteettiä. Mestaruuden voittaminen saattaa olla vain kaukainen haave, mutta kotipeleissä isompien tai paikallisvastustajien kiusaaminen sitäkin tärkeämpää.

Tämä ei tarkoita, etteikö kilpailtaisi aina voitosta, vaan sitä että toiminnalla on muutakin merkitystä. Seuralla on identiteetti ja merkitys niin katsojille kuin pelaajille, voittaa se tai häviää. Myös kehittyminen on prosessi ja matka. Voitto ei ole päätepysäkki. Jokaisen hävityn ottelun jälkeen ei olla vaihtamassa valmentajia ja pelaajia, jotta mestaruutta tavoiteltaisi näennäisesti maksimaalisin tehostamisen toimin. Samoin kun pelaa “rakkaudesta lajiin”, kilpailemisella on merkitystä silloinkin, kun voitto karkaa käsistä.

Harjoittelun laatu ja oppimisen epälineaarisuus

Harjoittelun (ainoa) tarkoitus on kehittää joukkueen pelaamista. Karkeasti kvantitatiivisella, reduktionistisella tyylillä kehitetään pelaajia yksilöinä erikseen ja maksimoidaan heidän ominaisuuksiaan yksi kerrallaan. Itse pelin opettaminen on valmentajan osalta ehkä vähäisempää ja pelaajat laitetaan pelaamaan kentällä vapaammin, yksilövetoisesti. Vastakohtana Perttu Kytöhongan ja allekirjoittaneen mainostamissa jalkapallomaailman menetelmissä on pyritty kehittämään joukkueen pelaamista kollektiivina ja yksilönä yhtä aikaa. Siinä sivussa kehitetään tarvittavia ominaisuuksia pelinomaisissa suhteissa ja tilanteissa. Peli on keskiössä. Tämä onnistuu huomioimalla yhtä aikaa eri tieteenaloja, jotka harjoitteluun vaikuttavat: fysiologia, pedagogiikka, motorinen oppiminen jne.

Etuna tässä pelin kautta oppimisessa on se, että montaa asiaa harjoitellaan aina kerralla, jolloin olennaisia asioita voidaan harjoitella enemmän. Prosessi on loogisempi, kun kaikki toiminta tähtää yhteen tavoitteeseen. Pelaajille viestitään menetelmällä, että se mitä pelikentällä tapahtuu, on olennaista, muu on sivuseikkaa. Yksi käyttää tilanteissa (ja kehittää siten harjoittelussa) enemmän fysiikkaansa, toinen taas ratkaisee pelitilanteiden ongelmia muita avuja painottaen ja kehittää niitä toistoissa. Pelaajilla on yksilöllisiä vapauksia toteuttaa omaa itseään ja sopeutua pelin ympäristöön omalla optimaalisella tavallaan. He saavat oppia samalla muutakin, kuin mitä ominaisuutta valmentaja kokee nyt joukkueen keskimäärin tarvitsevan. Tämä mentelmä myös luottaa pelaajien omaan luovuuteen enemmän kuin tarkkaan ohjattu kvantitatiivisen tieteen avulla rakennettu reduktionistinen ohjelmointi. Pelinomainen harjoittelu on monipuolista itsessään, määrällinen ominaisuus- ja toistoharjoittelu ei.

Video 1. Aila Sainio puhumassa Tampereen Urheiluakatemian valmentajille epälineaarisesta pedagogiikasta ja differentiaalioppimisesta ajasta 26:00 eteenpäin.

Ongelmana on tietenkin se, että erillisillä fysiikkatesteillä tai lajitaitoradoilla mittaaminen ei sovi tähän epälineaariseen harjoitteluun ja on luotettava subjektiiviseen laadun arviointiin. Kehittymistä ei seurata numeroilla tai virheitä kytäten. Valmentajalta vaaditaan osaamista ja mielipiteitä, valmennusfilosofia. Irralliset testit ohjaavat aina harjoittelua eri suuntaan, yksi kerrallaan -ajatteluun ja pelin pilkkomiseen, ominaisuuksien kehittämiseen. Jos ominaisuuksia mitataan ja pidetään kehittymisen mittareina, uhrataan myös aikaa pelin kehittämiseltä ominaisuuksien kehittämiseen. Tästä jotkut pelaajat saattavat turhautua, koska alitajuisesti jo tietävät, ettei se ole heistä tehnyt hyviä lajissa. Ominaisuudet ovat myös yksilöllisiä, mutta pelissä kentällä on kollektiivi, joukkue – ei viisi yksilöä. Siten yksilön testaaminen ei kuulu pallopelissä laadun filosofiaan.

Varsinkin kaaosmaisessa joukkuepelissä on selvää, ettei pelaajaksi kehity pelkästään vähentämällä virheitä entisissä ratkaisumalleissa. Hyvä pelaaminen vaatii monipuolisia ratkaisumalleja eri tilanteisiin, uusien asioiden kokeilua, virheitä ja niistä oppimista. On opittava uutta, eikä vain parannettava vanhaa. Näitä ratkaisumalleja – hermoverkkoyhteyksiä – ei synny pelissä käytetyille aivojen alueille tekemällä mitä tahansa, vaan harjoittelemalla pelinomaisesti. Jos joukkueella on pelitapa, tulisi sen olla myös aina jollain tapaa harjoittelussa mukana. Harjoiteltavat tilanteet voidaan valita pelitavan mukaisiksi, jolloin ne todella toistuvat otteluissa. Selkeä pelitapa rajaa harjoittelua ja nopeuttaa siten yhteispelin kehittymistä.

Ihminen on erittäin sopeutuvainen ympäristöön ja tuottaa luovasti, alitajuisesti, keinoja eri ongelmien ratkaisuun, jos hänellä on siihen tarvetta. Niinpä esimerkiksi koripallon vapaaheittoa [2] tai kuulan työntöä (kuten Videossa 1) voi harjoitella differentiaalioppimisen keinoin mahdollisimman vaihtelevin tekniikoin, jotta urheilija oppisi suorittamaan tavoitteen miettimättä tekniikkaa. Aiempi blogini käsitteli asiaa hieman eri kannalta: jo pelinomainen luonnollinen vaihtelu kehittää lajissa tarvittavia hermoverkkoja. Lisäksi tietoisen ajattelun, tekniikkaan ja kehon toimintoihin keskittymisen vähentäminen ohjaa oppimaan taidot suoraan alitajuntaan. Epälineaarinen oppiminen, kaaoksen ja satunnaisuuden lisääminen näyttäisi parantavan oppimisen pysyvyyttä sekä siirtovaikutusta peliin. Drilleissä kehittyminen sen sijaan ei ole yhtä säilyvää tai siirry yhtä hyvin pelin tilanteisiin. Harjoittelun tulisi edustaa mahdollisimman hyvin peliä, ei pelissä käytettyjä ominaisuuksia [3, 4].  

Holistisen valmennuksen ja monipuolisuuden ongelmat

Kun Jyri Puhakaisen väitöskirja synnytti holistinen valmennuksen trendin. Piti ottaa huomioon ihminen ja alkaa miettiä myös pehmeämpiä arvoja. Ongelma holistisen valmennuksen nykytulkinnassa on se, että kaikkea tehdään – mutta yksi asia kerrallaan.

Urheilutieteessäkin on alettu kritisoida “siiloja”, eli toimintatapaa, jossa ominaisuuksia kehitetään yksi kerrallaan määrällisesti. Kaadetaan siiloihin sisältöä. Suhteiden miettiminen on askel oikeaan suuntaan, mutta jos edelleen harjoitellaan ominaisuuksia yksi kerrallaan, menetetään tuhottomasti mahdollisuuksia verrattuna siihen, että harjoittelussa olisi aina läsnä kokonaisuus ja tavoitteena olisi kehittää sen laatua suoraan. Kokonaisuuden kautta pelaaja ei pelkästään kehitä ominaisuuksia oikeassa suhteessa, vaan oppii myös soveltamaan niitä realistisissa ongemissa. Taito ei siis asu mitattavissa ominaisuuksissa, vaan niiden yhteyksissä.

Lopulta nämä ongelmat peilautuvat ihmiskäsitykseemme. Ihminen ei ole kone, eivätkä aivot ole tietokone. Lihasmuisti on myytti, muistaminen tapahtuu aivoissa tai oikeastaan se vaatii motoriikan tapauksessa sekä aivot että kehon. Määrällinen harjoittelu ei paranna syöttämisen ohjelmakoodia, sillä pelissä tarvitaan loputon määrä aina eri tilanteisiin sopivia syöttöjä. Niinpä syöttämiseen tarvittavilla aivoalueilla on oltava tiheä verkosto hermosolujen välillä koko sillä alueella, mitä pelissä tarvitaan. Suljetut harjoitteet eivät auta asiaa.

Pelissä syöttäminen vaatii havainnointia, ennakointia ja ratkaisuntekoa itse motorisen suorituksen lisäksi. Erilaiset syötöt paineen alla ovat myös motorisesti aivan eri toimintoja, kuin mitä drilliharjoittelussa toistetaan. Hermosoluverkon kuviot syttyvät aivoissamme ja lihassolut aktivoituvat vaihtelevasti tietyillä alueilla, eivät samaa toistaen. Taito ei kehity siten, että näitä hermosoluja tai yhteyksiä vahvistetaan polku kerrallaan tai lihaksia vahvistetaan yksi kerrallaan. Pitää harjoitella liikkeitä, jolloin lihasten välinen koordinaatio, kineettinen ketju, toimii lajinomaisesti. Taidon oppiminen pallopelissä tapahtuu kehittämällä oikeita aivojen alueita siten, että kehitetään tiheät ja vahvat verkostot ja sytytetään hermoverkoissa sopivia “kuvioita.” Tällöin pystymme sopeutumaan vaihteleviin tilanteisiin, mutta meillä on informaatiota aiemmista pelin tilanteista, joiden perusteella sovellamme. Aivot ohjaavat lihaksia, joten ne koordinoivat kehoamme.

Video 2. Sami Kalaja taidon oppimisesta (erityisesti ajasta 13:30)

Kun harjoittelu vielä toteutetaan joukkueen oma pelitapa huomioiden, opitaan ratkaisemaan pelissä toistuvia tilanteita joukkueena. Aivoissa toiminnot kehittyvät pelaamisen kannalta sopiville alueille ja vaihtelun kautta riittävän laajoiksi, jotta pelissä toimimisen laatu, peliäly ja toteutuksen laatu, nousee. Samalla keho tottuu näihin toimintoihin ja sopivan fysiologiaa huomioivan kuormittamisen kautta sopeutuu toistamaan asioita tehokkaasti koko pelin ajan.

Laatu on vuorovaikutusta

Lopulta valmentajan kehittämät hienoimmatkaan menetelmät eivät automaattisesti tuota haluttua tulosta. Valmennuksen laatua ei siis myöskään mitata menetelmiä vertaamalla. Tekemisen arki ratkaisee, miten pelaajat todella kehittyvät. Tässä avainasemassa on vuorovaikutus. Pirsigin käsitteillä harjoittelun laatu on vuorovaikutusta itse pelaamisen kanssa, eli se miten harjoittelu siirtyy pelaamiseen. Harjoitusmenetelmät voidaan nähdä yhtenä keinona kommunikoida haluttuja pelitavallisia ja pelillisiä asioita. Porrasjuoksu ei niitä välttämättä kommunikoi, mutta vastaavana intervallina jatkuva 2-2 sopivasti käytettynä voi sitä tehdä.

Pelkkä taktiikan sanallinen läpikäynti fläppitaulun avulla yhdistettynä 5vs5 -peliin ja palautteenantoon saattaa olla pitkä tie haluttuun lopputulokseen. John Wooden sanoi “You haven’t taught until they’ve learned”, minkä voi myös vapaasti kääntää “Sano se niin monella tavalla, että pelaaja ymmärtää”. Usein toistetaan sanallisia ohjeita ja tuskaillaan, kun ei se sadaskaan kerta riitä tuottamaan haluttua oppimista. On eri asia osata toteuttaa (know-how) kuin tietää teoriassa, mitä pitäisi tehdä (know-what). Hyvät harjoitteet osaltaan kommunikoivat tätä know-how:ta itsessään.

Peliä voidaan oppia rajoitteiden (constrains based learning), muokattujen sääntöjen, pelaajamäärien ja kentän koon kautta. Säännöt ohjaavat löytämään haluttuja ratkaisuja ilman tarkkoja sanallisia ohjeita. Esimerkiksi avauspelissä pallollisena murtautumista voidaan harjoitella pelaamalla 4vs4 siten, ettei saa hakea suoraan syvään tukea ja heittää palloa päätyyn.

Joukkuelajeissa pelaajien keskinäiset vuorovaikutukset ovat myös laatua. Peli on kommunikointia ympäristön kanssa. Pelaaja lukee ja ennakoi vastustajien tekemistä ja kommunikoi joukkuekavereille tekemisellään. Hyvä pelitapa luo selkeät rakenteet tälle yhteiselle pelin kielelle ja mahdollistaa selkeän kommunikaation. Ilman pelitapaa on vaikea ennakoida ketjukaverin tekemisiä eri pelin tilanteissa. Parhaimmillaan joukkue luo ikäänkuin kollektiivisen alitajunnan, yhteisen ajattelun pelistä. Pelitavan ei tarvitse olla ulkoa muistettavia kuvioita (set play) vaan rakenteita (stuctures) jotka jättävät valinnanvapauksia, mutta ovat koko joukkueelle selkeitä. Tämä vaatii paljon opettelua ja selkeät sävelet harjoitteluun. Vapaa yksilöllinen pelitapa on myös paljon herkempi kokoonpanomuutoksille, sillä ketjukaverin ratkaisujen oppiminen vaatii paljon laajemmin informaatiota kuin rajatulla pelitavalla.

Noam Chomskyn teoriat kielen oppimisesta ja olemuksesta vastaavat jossain määrin edellisten kappaleiden käsityksiä pelin kielen oppimisesta. Saadun informaation ja biologisten rakenteiden avulla lapsi muodostaa kielen säännöstön. Sen avulla kommunikaatiosta tulee mahdollista ilman kieliopin opiskelua. Kenestäkään ei myöskään tule kirjailijaa toistamalla vain kirjaimia, lauseita tai edes kopioimalla aiemmin kirjoitettua kirjaa. Hunter S. Thompsonin on tosin kerrottu kopioineen mm. Hemingwayn mestariteoksen kahdesti, jotta hän tietäisi miltä tuntuu kirjoittaa Jäähyväiset aseille. Joukkuepelissä tulevaisuuden huippupelaaja hallitsee joukkueensa pelin kielen, mutta hänellä on jotakin omaa sanottavaa sen avulla. Näin yhdistyvät taktinen kollektiivin voima sekä yksilöllinen itseilmaisu, identiteetti, jopa luova taiteellisuus.

Video 3. Professori Wolfgang Schöllhorn kehitti differentiaalioppimisen teoriaa. Videolla hän kertoo esimerkkejä sitä soveltaneista urheilijoista ja seuroista sekä kehottaa valmentajia hakemaan ajatuksia esimerkiksi kielen tai musiikin oppimisesta.

Zen – kehon ja mielen yhteys

Mitä tekemistä Zenillä on pallopelin kanssa? Muun muassa aiemmin mainitut valmentajat ovat halunneet perehtyä itämaiseen filosofiaan, koska on selvää, että pelkän kehon treenaaminen ei urheilussa riitä. Joukkueurheilussa kehon ja mielen yhteys nousee erityisesti esille, kun ei-niin-atleettinen pelaaja saattaa dominoida “kansikuvapoikia.” Ilman kehoa tämäkään ei kuitenkaan onnistu. Tätä filosofiaa Vítor Frade on Portugalin jalkapalloon tuonut Pääkallo-kommenteissa vilahdelleen Javier Mallon “Complex Football” -kirjan mukaan, samoin kuin Paco Seirul·lo FC Barcelonaan.

Länsimaissa, Suomessa erityisesti, valmennus- ja urheilutieteessä yksilölajien perinteet ohjaavat yhä painotuksia ja tutkimuskysymyksiä. Fysiologia ja biomekaniikka erotetaan psykologiasta ja pedagogiasta, keho mielestä. Työnteon kulttuuri, kärsimyksen kautta voittoon, kulkee kulttuuriperimässä yhä vahvasti. Samoin talvisodan, Lasse Virénin, Hannes Kolehmaisen ja Paavo nurmen esimerkki, miten Suomi on juostu maailman kartalle sisulla. Yhteiskunta on kuitenkin muuttunut näistä ajoista, mutta urheilussa tämä murros on vielä kesken.

Työn ja määrän maksimointi ei johda enää menestykseen nykyurheilussa, varsinkaan joukkuepalloilussa. Kollektiivin voima on jo ymmärretty lätkässä ja “Meidän pelissä”, eikä edes yksilölajeissa enää menestytä ilman laatuun panostamista. Tästä ovat kirjoittaneet myös Marko Malvela [5] ja Jani Hakkarainen [6] Suomen olympiamenestykseen viitaten. Lopulta ei ole väliä kuinka paljon ja monipuolisesti harjoittelee, jos kehittyy siinä missä haluaa kehittyä – salibandyn pelaamisessa.

—

Lisää laadusta, pelistä ja kvalitatiivisuudesta:
Xavier Tamarit: What is Tactical Periodization?
Javier Mallo: Complex Football, Periodization Fitness Training – A Revolutionary Football Conditioning Program
Rober M. Pirsig: Zen ja Moottoripyörän Kunnossapito
Béla Hamvas – Viinin Filosofia
Andrew Cooper – Playing in the Zone

—

[1] http://www.mv.helsinki.fi/home/ttuomiva/Y125luku6.pdf
[2] https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/47817/URN:NBN:fi:jyu-201511253807.pdf?sequence=1
[3] https://www.researchgate.net/publication/230631641_Practice_task_design_in_team_sports_Representativeness_enhanced_by_increasing_opportunities_for_action
[4] https://www.researchgate.net/publication/49707991_Why_Professional_Athletes_Need_a_Prolonged_Period_of_Warm-Up_and_Other_Peculiarities_of_Human_Motor_Learning
[5] http://www.pelikirja.com/?p=1517
[6] http://avokatsomo.com/akateeminen/2012/08/laatu-suomen-mahdollisuus-urheilun-globaalissa-leikissa/

—

Antti Hännisen aiemmat Pääkallo-bloggaukset:
Maksimoitko harjoittelua vai kehittymistä?
Harjoitteluun laatua energiasysteemeillä
Kestävyyttä, lihaskuntoa, nopeutta… vai pitäisikö harjoitella salibandya varten?
Harjoittelemmeko pelaamaan vai harjoittelemaan?