Muutamia päiviä sitten Pääkallo.fi:ssä julkaistu uutinen SPV:n Cooper-testin tuloksista on herättänyt paljon keskustelua sekä sivuston kommenttiosiossa että sosiaalisessa mediassa. Aiheen innoittamana Pääkallo.fi otti yhteyttä Suomen miesten maajoukkueen päävalmentajaan Petri Kettuseen ja kysyi, minkälaisia fysiikkatestejä maajoukkue käyttää.
Kettusen mukaan maajoukkueella ei ole tarvetta testata pelaajia monella eri tavalla, sillä pohjat on jo tehty hyvin seurajoukkueissa. Esimerkiksi tämän kesän maajoukkueleireillä ohjelmassa oli vain kolme erilaista testiä.
– Maajoukkueessa testataan yhä vähemmän ja vähemmän, koska seurat hoitavat testipuolen hyvin. Tänä kesänä pelaajat juoksivat 20 minuutin Cooper-testin ja 20 metrin nopeustestin. Lisäksi tänä kesänä oli poikkeuksellisesti mukana myös tavallinen (12 minuutin) Cooper-testi, Kettunen luetteli Pääkallo.fi:lle.
Syy pidempään Cooperin testiin on selkeä. Joulukuussa Latvian Riiassa pelattavat MM-kisat lähestyvät kovaa vauhtia, joten leiritysten tulokset antavat tärkeää tietoa siitä, ketkä pystyvät tahkoamaan raskaan turnausrupeaman läpi.
– 20 minuutin testi sopii paremmin MM-kisoihin. Kuusi peliä kahdeksaan päivään on niin raskas rupeama, että pelaajien täytyy pystyä palautumaan nopeasti sen lisäksi, että he jaksavat pelata ottelut täysillä, Kettunen perusteli.
20 metrin nopeustestillä mitataan puolestaan pelaajien räjähtävyyttä.
Kettunen ei suostunut paljastamaan Pääkallo.fi:lle ketkä vetivät tämän kesän testien parhaimpia tuloksia, mutta hän sentään kertoi parhaat ja keskiarvolliset tulokset.
20 minuutin Cooper-testi
Paras tulos: 5250 metriä
Keskiarvo: 5000 metriä
12 minuutin Cooper-testi
Paras tulos: 3330 metriä
Keskiarvo: 3160 metriä
20 metrin nopeustesti
Paras tulos: 2,74 sekuntia
Keskiarvo: 2,89 sekuntia
Kettusen mukaan 5000 metrin tulos pitkässä Cooper-testissä voitaisiin suhteuttaa vastaamaan normaalissa Cooper-testissä noin 3000 metrin vauhtia. Kaikkien aikojen paras maajoukkueessa tehty tulos on 5400 metriä, joka tarkoittaisi 3500–3600 metrin Cooper-vauhtia.
– 20 metrin nopeutta on testattu maajoukkueessa suurin piirtein 20 vuotta. Kaikki 2,7-alkuiset ovat kovia aikoja siinä testissä.
Jokaiselle testille on joukkueen kesken sovittu minimitavoite, johon jokaisen tulee ainakin päästä. Testituloksilla on jatkoa ajatellen selvä painoarvo.
– Pelaajat ovat itse asettaneet tavoitteet. 5100 on asetettu nyt näihin ennen joulukuun kisoja. Ennen Göteborgin kisoja se oli 5095 metriä, ja siihen pääsi jokainen kisajoukkueeseen valituista pelaajista. Jos tavoitearvoihin ei pääse, on tarkoitus käydä läpi keskustelujen kautta sitä, mihin harjoittelua kannattaisi suunnata.
– Jos tavoitteisiin ei pääse, pelaamisessa pitää olla jokin niin hyvä erityisalue, että pystyy pelaamaan koko kisat. Kenellekään ei saa tulla ylimääräistä kuormaa siitä, että joku ei pysty omaa rooliansa hoitamaan, Kettunen painotti.
Lue myös: SPV:n seuraennätys uusiksi Cooper-testissä – tässä on tulos
Jos 5000 m vastaa 3000 m (12*5000/20 = 3000) normaalissa cooperissa, ei 5400 m vastaa 3500-3600 m vaan samalla logiikalla ajateltuna 12*5400/20 = 3240 m.
Sorry, pakko, ja mihulta tää vielä löytyy;-).
Mihulta ei löytynyt edellisissäkään kisoissa.
Nämä Mihun kyseenalaistamiset on ihan perusteltuja ja samalla hiukan kiusallisia. Miksi niin upean ja legendaarisen uran pelannut pelaaja haluaa ja miksi halutaan pyörivän porukoissa ja muuttuvan yleiseksi vitsiksi. Olisi kaikille parasta jos Mihusta jäisi ihmisten muistoihin ne upeat asiat mitä on tapahtunut. Ei ne nolot kankeat ja hitaat jaloissapyörimiset mitä nähtiin SPV:ssä viimakaudella. Parasta ainakin legendalle itselleen.
Iso peukku Heikki! Just näin, mä arvostan mihua, mutta totuus on totuus…
Miksi huipulla lopettamista pidetään aina todellisen legendan merkkinä. En ole koskaan ymmärtänyt sitä. Todelliset lajilegendat kuten Mihu, pelaavat niin kauan, ja niin korkealla tasolla kuin pystyvät. Ei se ole itsensä naurunalaiseksi laittamista. Se on todellista urheilusta nauttimista.
Sama koskee ainaista puhetta MJ:n nuorentamisesta. Jos nuori pelaaja ei ole riittävän hyvä, niin ei hän ole paikkaa ansainnut.
Epäilen Kettusen valintoja, jos Kohonen on hänen mielestä maajoukkuessa.
Mitkä ne valintakriteerit oikeasti ovat? Nyt tämä haastattelu ei oikein aukea, minkä ymmärsin oli cooperin testejä vielä tehdään mutta vähemmän kuin ennen. Eli testien perusteella valitaan?
Valinat pitäisi tehdä avoimeisti niin että ei jää kähminnän makua kuten viimeiset valinnat ovat ikävästi näyttäneet.
Kun katsoin tänään Petteri Nykyn haastattelua Rion olympialaisissa niin harmittelin minkä suuren virheen liitto teki kun päästi Nykyn maajoukkueen peräsimestä.
Petterin karisma palvelee nyt golfia ja onneksi myös voittavaa tamperelaista salibandyä.
Jos esimerkiksi pelattaisiin Nykyn valitsemalla joukkueella Kettusen valintoja vastaa niin väitän että tulos olisi selvä voitto Nykylle.
Nykyn kaverivalinnat alkaa olla liikaa meille salibandyn kannattajille.
Se vaan on niin että 5000 ei suoraan vastaa 3000 vaan 3100 tai peräti 3150:aa. Lyhyemmällä matkalla saa helposti ”loppukiri” tehoja enemmän irti Eli vetää voimalla lopun joka lienee kaikille coopperin testi kokeilijoille tuttua.
Mulle ei merkkaa pelaajan ikä ja nuorentaminen nuorentamisen vuoksi turhaa. Mutta väittääkö joku, että viime kauden pelit spv:ssä ”hyvät näytöt”? Ennen alati vaarallinen speve ykkönen oli ainakin plaijareissa ihan yössä viikkareita vastaan. Mihu väläytti parilla vanhan tason suorituksella, muuten ihan niinku heikki sano. Jos legenda ei itse tota nää, joku muu sanokoon. Ihan eri kuin esim teme joka oli loppuun saakka vahvistus. Mutta sama kuin timosen kannun voitto, ei tullut roolia ”vanhoilla näytöillä”.
Huhujen mukaan todellinen keskiarvo 20 min testissä reilusti alle 5000.
Hulmin tiedetään juosseen pari vuotta sitten 5350 m, kenellähän tuo 5400 m on nimissään?
Ruotsissa pelkkää taitoa
Jatketaan nyt vähän tännekin… Korsman sekä Kainulainen ovat mittailleet salibandyottelun juoksumatkoja. Kolmella ketjulla pelatessa sentterille kertynyt luokkaa 2 kilometriä matsi. Välissä on vaihtoja ja nuo pyrähdykset suureksi osaksi aivan eri tahtia (ja suuntia, tekniikoita) kuin nämä cooperin testin kilsat. Ei nämä juoksutestit kuvaa mitenkään pelissä jaksamista. Yleensä niitä on käytetty hapenottokyvyn arviointiin (tarkkaa ei saa, koska kestävyysjuoksutaito tai taloudellisuus vaikuttaa myös paljon) – ei voi käyttää suoraan salibandykestävyyden arviointiin. Joo, peruskuntoa pitää olla mutta sitä voi hankkia suoraan salibandyynkin.
Kun jaoin tämän uutisen itse Facebookissa, voimistelijoiden parissa toimivalta kaverilta tuli kysymys, miksi ei leirillä vaan seurata palautumista jollain tavalla turnaustyyppisessä kuormituksessa. Silloin näkee silmällä, kuka jaksaa säbää pelata leiriolosuhteissa. Tietysti pitää samalla arvioida suorituksen laatua. Siis jos kuormitetaan suunnilleen samoin kuin tulevissa kisoissa, katsotaan vaikka sykevälivaihtelua ja kysellään tuntemukset vaikkapa Borgin skaalalla, mahdollisesti objektiivisena palautumismittarina esikevennyshyppy.
Ei se, että joku juoksee cooperissa toisia vähemmän, nosta muiden pelikuormaa mitenkään. Joku voi aivan hyvin pelata vähän vähemmällä kuormalla, jos taito ja pelisilmä korvaa fyysistä runttausta. Olisihan se tosiaan kamalaa, jos joku jekuttais ruottalaisia ovelasti/taitavasti ilman että mittarit on punaisella? Ei joka pelin hetki mennä mahdollisimman kovaa fyysisesti.
Hauska juttu muuten, että kolmesta testistä kaksi on eri pituisia kestävyysjuoksutestejä. Mitenköhän tämä 12 min cooperin lisääminen valikoimaan on perusteltu, kun testaamista vähennetty? Ei siinä ainakaan mitään tolkkua ole.
Mä nyt en sinänsä vastusta cooperia tai muita juoksutestejä, niistä voi saada ns tunteen että on kunnossa ja sitä kautta jaksaa paremmin. Mutta mun käsityksen mukaan ainakaan cooper ei testaa suoraa peruskuntoa vaan maksimaalista hapenottoa. Ja sinänsä sama vaikka tapaus kohonen ois juossut 10kilsaa kentällä ei pysy edes pitkillä palautuksilla mukana pelissä.
Itse ymmärrän varsin hyvin että maajoukkue tekee kestävyyden kontrolleja tämänkaltaisilla testeillä. Olisi varsin haastavaa leiriolosuhteissa saada täyttä mm-kisojen kuormaa simuloitua ehdotetulla tavalla, pelin kautta. Puolitoista viikkoa leirillä ja kansainvälisen tason pelejä pitäisi saada 5-6 kpl. Miten se järjestetään? Ja samalla pitäisi palvella myös pelin kehittämistä, mikä saattaa olla optimaalisempaa kollektiivin yhteistoiminnan kannalta kevyemmällä kuormalla tapahtuvien peliharjoitteiden kautta.
Melkoista populismia Antti kaltaiseltasi akateemikolta heittäytyä kritisoimaan näitä testejä sillä perusteella että ne jotenkin ohjaisivat harjoittelua tai että niiden perusteella puhtaasti arvotettaisiin pelaajia. Tiedät sen varsin hyvin että näillä testeillä halutaan varmistaa pelaajan palautumiskyky kuormittavassa turnauksessa. Kestävyystesti indigoi tutkitun tiedon mukaan siihen ominaisuuteen, mikä saattaa muodostaa turnauksessa rajoitteen pelin pelaamiselle riittävällä tasolla eli palautumiseen. Esikevennyshyppy kertoo myös palautumiskyvystä, mutta eikö se kosketa enemmän hermostoa? Turnauksen aikana hermosto ei pääse käytännössä missään kohtaa pelien välissä kunnolla palautumaan jolloin tätä edesauttavat ominaisuudet hapenoton ja happamuudenpoiston osalta lienevät perusteltuja testaamisen kohteita sen helpomman testattavuudenkin kannalta. Ja taas pitää pohtia nuo leiriolosuhteet vs turnaus ja kuorman simulaatio.
Ja mitäs hommaa tämä on? http://yle.fi/urheilu/3-9058615
Mestari-Pep argumentoi jotenkin muutoin kuin ”pelin kielellä”?
Jos Hänninen olisi oikea valmentaja (jos olisit, onneksi nämä jää someen):
– Kentällä viisi läskiä heittäisi kärkimiinaa ja puolustussuuntaan maaleja tulisi 10-12 omiin per peli, mutta sehän ei haittaisi kun on kivaa.
Hännisen maajoukkue:
– Viisi Ruotsin jekuttelijaa (läskiä), joille maistuu energiajuoma enemmän kuin puolustaminen. Ainoa keino yrittää ruotsia vastaan on laittaa maalivahdin alueen sumppu ja lyödä polvea maahan. Sitten katotaan paljonko päästään jekuttamaan, kun palloon ei kerkeä. Menttaalipuoli maajoukkueessa on hoidettu jotenkin (ei ainakaan harjoittelemalla koska treenataan pelivuoroilla), fyysisiltä ominaisuuksilta riittää että saa polven maahan.
Tässä pitää muistaa myös mikä on testien tarkoitus. Tuskin maajoukkueessakaan on tarkoituksena pelkästään maksimoida testitulosta vaan kyse voi olla esimerkiksi siitä, että valmentajat näkevät mihin suuntaan pelaajat ovat kehittyneet. MJ valmentajat näkevät pelaajia kuitenkin melko harvakseltaan, joten testit ovat yksi nopea tapa saada tietoa siitä missä mennään.
Testitulokset antavat myös valmentajille yleisesti suuntaa siitä millaista roolia yksittäisille pelaajille kannatta suunnitella. Jos esimerkiksi puolustajan kestävyys on huono, niin ei kannata olettaa että pelaaja jaksaa koko pelin lähteä mukaan kaikkiin vastahyökkäyksiin täydellä teholla. Samoin testitulokset antavat myös viitteitä siitä millainen joukkuetaktiikka kannattaa valita. Jos tossu kulkee niin mikäs siinä valitessa paljon liikkumista vaativa pelitapa, mutta jos tilanne on päinvastoin niin, silloin kannattaa ehkä valita hieman passiivisempi pelitapa.
Ylempi, googleta ihmeessä. Kun ei nyt jää someen. Eli jotain pohjaa kaverilla, siksi esim allekirjoittanut lukee ja miettii antin kommentit, ihan ajatuksella. Se harmi, että juuri kuten olen ajatellut, ihmiset näkee hännisen metodit ylläolevasti, vaikka ei ne tota tarkoita.
Repa: Hermostossa asuu taito, nopeus ja muutenkin se pelin laatu. Sen palautuminen ja kestävyysreservi on erittäin tärkeää. Kyllä silmällä pitää nähdä ja siihen luottaa, että maamme parhaat salibandyn pelaajat jaksavat pelata koko pelin siinä missä ruotsalaisetkin. Vai kisataanko cooper-tuloksilla? Eikö testit ohjaa tekemistä, jos erikseen on keskusteltava heidän kanssaan jotka eivät rajaa ylitä?
Sekä 12min että 20min juoksutesti ARVIOIVAT pelaajien hapenottokykyä, mutta suoritukseen vaikuttaa isosti KESTÄVYYSJUOKSUN pohjat. Jos on ikänsä pelannut innolla salibandya ja harjoitellut muilla tavoin, häviää suhteessa kestävyysjuoksutaustaisille. Joku voi oikeasti olla hyvässä salibandykunnossa alle 5000 tuloksella 20min testissä, mutta nyt testit ohjaavat vaihtamaan osan harjoittelusta näitä testejä kohti. Uskokaa tai älkää.
Jos meillä on joukkueessa selkeästi (säbä)huippukuntoinen pelaaja, jonka kuormituksen ja palautumisen voimme todeta leirillä tai treenimatsissa, niin voimme varmasti suhteuttaa siihen muiden pelaajien kondiksen ilman juoksutestiä. Sitäpaitsi jos ja kun maajoukkuetapahtumia on tosiaan aika rajatusti, miten niitä käytetään kahden eri kuormittavan VO2max-arvio-testin tekemiseen?
Rasvaprosentin mittaamisia en allekirjoita, vaikka Guardiolaan olenkin viitannut. Samaa numeronnysväystä ja muottiin iskemistä sekin on… Kyllä asiat pitää nähdä pelistä, pelaajien kanssa keskustella ja pystyä motivoimaan muulla tavoin kuin pakolla/mitaten.
Parasta mentaalireeniä muuten on toimiva lajiharjoittelu hyvällä motivaatiolla ja kunnolla kilpaillen, pelaajat ”ihmisenä kohdaten”. Ei niinkään urheilupsykologin tapaamiset ikäänkuin terapiamuotona konemaisen treenin kylkeen. Mitään neppailutreenejä ja pelkkää pelailua en ole kannattanut, vaan ennemminkin intensiteetin nostoa salibandyharjoittelussa. Tavoitteena treenata joskus jopa kovemmalla intensiteetillä itse lajia, kuin ennen on pelattu. Niinhän sitä pelinopeutta kehitetään.
Repalle vielä palautumisesta ja kestävyystestistä: VO2max saattaa korreloida(!) palautumisen kanssa, mutta nämä juoksutestit eivät kerro peruskunnosta ja palautumiskyvystä. Palautumiskykyä joukkue/teho/nopeuslajeissa ennustaa yhtä lailla voima(teho)- tai nopeusreservi, akateemisesti. Ne ovat silti vain korrelaatiota ja kapasiteetteja. Miksi ei tutkita rehellisesti palautumista salibandya pelaten, mieluummin kuin epäsuoria testejä ja korrelaatioita? Paljon paremmin jonkun EFT:n Ruotsi-ottelun (tai salibandyliigaottelun) jälkeinen palautuminen, ehkä yhdistettynä pelin kuormituksen seuraamiseen, kertoo kyvystä palautua salibandymatsista kuin cooperin juokseminen.
Tämän päivän urheilutiede myös painottaa vahvasti subjektiivisia mittareita, jotka sisältävät psyykkisen kuorman. Peli kun ei ole pelkkää fysiikkaa… Suosittelen tutustumaan esim. Tim Gabbetin papereihin Researchgate-sivuston kautta 🙂
Se mikä itseäni kiinnostaisi, ammattilaisten suusta kuultuna. Miten säbässä otetaan huomioon pelaajan ikä? Näin niinku tosissaan pitkää säbää lätkineenä, huomaa, että se missä nuorena palautui kohtuu hyvin baarissa, niin nykyään ei sitten millään. Ihan junnuna vedettiin potkupallopelit alle ja sitten illalla pihalle, kun ei väsyttänyt:-D. SE miksi itse, nyt mietittyäni asioita, ymmärrän enemmän ja enemmän uusio-vanhoja metodeita, on siinnä, että omalla urallani nähnyt pelaajia, jotka inhosi juoksua yli kaiken ja silti olivat pelissä koko ajan hereillä ja jaksoivat, pitkissä turnauksissa. Sitten miksi en kokonaan pois sulkisi lenkkeilyä, koska tiedän miten se on vaikuttanut omaan jaksamiseen, niin kentällä kuin kentän ulkopuolella–> toki en maksimoi nykyään kentällä jaksamista.
Se missä Hänninen ja Kytöhonka(sorry että h tähän) on täysin oikeassa, on treeneissä tapahtuvat asiat!! Liikaa seisotaan jonoissa ja tehdään muka hienoja ja hyödyllisiä drillejä. Ne jos mitkä ei palvele lajia, ei peliä, ei pelaajia ja noita tehdään ihan v*tusti liikaa. Ja ne on mun nähdäkseni isompi ongelma säbässä, kuin fysiikkatreenit, siis tämä junnusäbästä. Toki en mikään huippuasiantuntija.
Ja tämä rasvaprosentti. Pep seonnut lopullisesti.
Ja se on pakko sanoa, että Kettusen tekstistä sai todellakin sen kuvan, jos testi ei natsaa tehdään jotain että se natsaisi, katsomatta mitään muuta. Eli just sitä testataan testaamisen vuoksi ja kehitetään vaan kehittämisen mukaan. Vaikka en siis täysin dissaa testejä, niin niiden pilkulleen kattominen ihan perseestä ja valitettavasti sen kuvan tosta meijän päävalmentajan kommentista saa. Toivottavasti olen ymmärtänyt väärin.
Pelaajan iästä S7:lle, NST:ssä meillä ei ole suuren suuria resursseja mittailla sykkeitä tai laktaattiarvoja palautumista seurataksemme, joten luotan old school -metodeihin nimeltä keskustelu ja kommunikointi. Jos vanhempi (tai nuorempi, yhtä lailla) sanoo minulle, että nyt on töissä ollut rankka päivä ja väsyttää, sanon hänelle että ota huilipäivä.
Ei se määrä vaan se laatu kun kyseessä ei ole suunnistus.
Ehkä me voitais miettiä, että onko tätä lajia pakko vetää niin paljoa kolmella kentällä tuolla sbliigassa. Enempi kuormaa kärkijätkille, niin eiköhän se peli- ja turnauskestävyyskin parane ja opitaan rytmittämään peliä enemmän myös oman jaksamisen mukaan.
Thänks Perttu. Tässä kohtaa hienoa huomata, ettei kaikki mene tieteen ja tutkimusten taakse, koska realiteetit määrää myös toimintaa. Tieteen taakse menemistä, enempi tuolla omissa töissä, tulee korvista ulos:-). Ja en siis kaikkea inhoa.
SE sitten missä yksi suuri ongelma, mihin jokainen, niin valmentaja kuin vanhempi voisi ottaa osaa. Nämä metodit joissa pelaillaan paljon, on siis hyviä, mutta miten ne käytännössä nykyään? Mun aikanan pihapelit, ulkoleikit ja pelailu oli normaalia, mutta ilmeisesti enää ei. Niinku aikaisemmin mainitsin, mm. HJK:n junnu sivuilla lukee tietoa(ja toki vaikka missä) kuinka lasten peruskunto heikentynyt. Mun mielestä ei tarvii olla meedio huomatakseen tätä yhteyttä. Ja nytkun miettinyt asioita, tajuaa miksi itse vanhana äijänä on joissain asioissa vieläkin edellä junnuja, ilman obtimoitua treeniohjelmaa;-). Eli miten me aikuiset saadaan tuota parennettua? Jätetään kalja ja makkara pöydälle ja lähdetään junnujen kanssa ulos? Toki tämä ei koske suoraa majua, mutta ne tulevat maju jätkätkin on nuoria!!
Aiemmin porukka on hiihtänyt ja hölkkäillyt omatoimisesti enemmän. Silloin cooperin testitkin ovat ehkä hieman paremmin ennustaneet VO2maxia, kun juoksupohjat on tasaisempia. Nykyisellään jengi saattaa oikeasti olla aika selkeästi passiivisempia liikuntataustalta, mutta sitten pallopelejä on pelailtu sopivasti. Toisilla taas tosi aktiivista OT-reeniä tai vanhoja juoksupohjia eri lajista. Vääristää tätä testaamista.
Perus-juoksu-kunto voi olla huonontunut nykynuorilla, mutta se ei välttämättä tule esiin peleissä, joissa juostaan vaihtojen aikana pari kilsaa nopeita suunnanmuutoksia palautusten välissä. Korsmanin lajianalyysi löytyy täältä pääkallosta ja myös uutista Janne Kainulaisen graduun, joissa sentterin juoksumatka siis luokkaa 2 km per matsi.
Tämä keskustelu ja tuntemuksien kyseleminen on aivan tieteellinen tapa ja kun seurailee somessa tämän päivän urheilutiedekonferensseja ja vastaavia, näkyisi ”RPE”-kyselyt olevan päivän sana kuormituksen seurannassa. GPS-pohjaiset metrilukemat eivät kerro sen pienen steppailun, kiihdytysten ja jarrutusten kuormituksesta, mitä pallolajeissa tulee. Matkaa ei kerry, muotta suorittaminen on silti rajua intervallia. Välissä saa kuitenkin huilia tavalla tai toisella. Ja tosiaan amatöörilajissa nämä työpäivän stressit vaikuttavat vielä ehkä enemmän kuin ammattiurheilijan arjessa. Kun nekin sisällyttää kuormien seurantaan (vaikka sitten simppelisti keskustelemalla ja huilia sallien), säästyy paremmin loukeilta ja väsymyksiltä. Psyyke on pallopelissä vielä paljon suuremmassa roolissa kuin yksilöurheilussa, mutta on se yksilölajeissakin tärkeää… Jalangon aiempi blogi tai Samuel Marcoran paperit henkisestä kuormituksesta liittyvät tähän myös. Henkisesti kuormittavan päivän päälle irtoaa yleensä fyysisestikin vähemmän.
Tottakai testit ohjaa tekemistä ja antaa myös palautteen tekemisen vaikutuksista niin valmentajalle kuin urheilijallekin. En silti ihan tavoita miksi testien tekeminen ikäänkuin poissulkisi sen etteikö sitä ominaisuutta voisi treenata silti pelin kautta? Näin itsekin totesit että fyysisiä ominaisuuksia voidaan harjoittaa tiedostetusti myös pelinomaisella harjoittelulla.
Silmällä arviointi jää omasta mielestäni turhan subjektiiviseksi menetelmäksi. Ja kuten jo todettua, peli on niin kompleksinen että palautteen antaminen pelaajalle tämän kehityksestä näin subjektiiviselta pohjalta voi olla vähän hankalaa. Sinun näkemys vs pelaajan näkemys. Miten luot yhteisen näkemyksen? On paljon sellaisia pelaajia, jotka eivät tunnista väsyvänsä (etenkään väsyneenä) pelissä vaikka se silmällä onkin havaittavissa. Sinunkin arviointikykyysi toisaalta vaikuttaa suhteesi pelaajaan ja mieltymyksesi hänen pelityyliinsä, pelillisen roolinsa näkyvyyteen etc. Tätäkin kautta testi on hyvä ja objektiivinen työkalu antaa palautetta ja konkretisoida pelaajan kehitystä tietyn ominaisuuden kohdalta.
Maajoukkueen näkökulmasta on myös vaikea arvioida silmällä maajoukkueen kehityksen suuntaa jos mitataan aina käsillä olevaa joukkuetta. Tulos toki on aina absoluuttinen mittari mutta valmistautuessa pitää arjen työtäkin pystyä mittaamaan. Vuosien aikana pelaajistoltaan muuttuvan joukkueen testituloksia verrattaessa, voidaan löytää korrelaatioita menestyksen takana oleville ominaisuuksille ja niiden suoritustasoille.
Mentaalijutut on ihan samanlaisia ominaisuuksia kuin fyysisetkin. Eriteltävissä ja tiedostetusti pelaajan harjoiteltavissa. Hyvä ilmapiiri on itsestäänselvyys hyvälle harrastamiselle mutta huipulle tähtäävä pelaaja jopa saattaa itse haluta prosessoida vaikkapa paineensietokykyään, silloin hän saattaa kaivata siihen työkaluja eli valmennusta. Ei terapiaistuntoja vaan ihan samanlaista toistojen kautta prosessointia kuin vaikka nopeusharjoitteluakin.
Hyvä pointti tuo intensiteetin nosto ja hyvällä motivaatiolla kunnolla kilpaillen harjoittelu. Tällöinhän hermosto kuormittuu valtavasti etenkin jos kaikki harjoittelu on pelinomaista. Koska palaudutaan? Tutkimustiedon mukaan hermoston palautumiskykyä ei juurikaan voida nopeuttaa mutta sen palautumisympäristö, energiavarannot ja happamuus, voidaan muokata suotuisammaksi. Eli palauttava harjoittelu esim. uiden, pyöräillen tai kevyesti hölkkäillen tutkimustiedon mukaan nopeuttaa näiden olosuhteiden syntymistä.
Paljon on lajiharjoittelussa tekemistä ja jaan ajatuksesi sen osalta ratkaisukyvyn kehittämisessä ja intensiteetin nostamisesta. Urheilijan näkökulmasta ei silti viikkotasolla voi kaikki liikunta olla pelkkää pelaamista. Omaehtoista huoltavaa liikuntaa tulee myös olla ja jos ei pelaaja itse tätä osaa hahmottaa, tulee jonkun se hänelle opettaa. Perustella ja osoittaa vaikuttavuus pelissä ja pitkän kauden aikana. Työkalut voi olla sitten testit tai ”silmä”. Pääasia että pelaaja on oman tekemisensä päällä ja hänellä on valmentaja, joka auttaa avaamaan ovia kehityksen tiellä.
Ja varmasti tämä heikompi peruskunto näkyy paremmin tai pahemmin yksilöurheilussa, katso vaikka rio. Enkä halua lähteä puhumaan douppauksesta. Ja mikä mun pääasia, niinku varmaan monelle jo selvä, en ajattele aina vain huippu-urheilua, koska säbä liikuttaa paljon ihmisiä, niin sillä voisi jatkossa olla vieläkin suurempi terveysvaikutus ihmisiin, toivottavasti. Se ongelma, niinkuin tämä ketju paljastaa, ihmiset ymmärtävät liian usein asiat ihan väärin. Eli Hänninen katsotaan kuuluvan kastiin, ei muuta kuin peliä ja kunnolla ei mitään väliä, koska ei ymmärrä cooperin testituloksia. Vaikka eihän se näin ole. Siitä syystä itse monesti puutun keskusteluun. Miksi näin? Ehkä siksi, että ihmiset lukee vain otsikot ei sisältöä. Tai ainakin näin luulen.
Repan kanssa samoilla linjoilla, että valmentajan tulee avata ovia, kertoa mikä vaikuttaa mihin, olla avoin. Siinnä suhteessa vain yhden metodin kannattaminen, mitä en todellakaan väitä että kaikki käyttää, koska en tunne henkilöitä, ei ole paras. Tosin onhan se nyt aika paksua, jos jokaiselta valmentajalta vaaditaan huippuosaamista siitä ja tästä asiasta. Ja tässä kohtaa on syytä ajatella, mikä on säbäseurojen tehtävä? Kehittää omaa toimintaa vai kansan terveyttä? Eli vaikka minä henk.koht olen mitä mieltä hyvänsä ja mitä minä tekisin, ei se tarkoita, että velvottaisin muita. Lähinnä yritän herättää ajatuksia, olkoon ihmiset samaa mieltä tai ei. Ja mun sinänsä helppo huudella, kun palkka ei tule urheiluseurasta:-D
Repa, olen samaa mieltä palautumistarpeesta ja kevyemmän liikunnan merkityksestä. Välttämättä sen ei silti tarvitse olla pk-lenkkiä tai muuta ohjelman mukaista harjoittelua. Jollekin liikkuvuusjumppa voi olla paljon tärkeämpää kuin juoksu. Se ei välttämättä kehitä tämän pelaajan 20min tulosta, mutta silti kehittää salibandyssa jaksamista ja liikkumisen laatua. Toisaalta esimerkiksi koutsin tiukkaan laatima OT-ohjelma jossa on pk-suoritukset tarkkaan mietitty jonkun ominaisuus-testin kautta optimaaliksi, ei palautakaan pitkässä juoksussa psyykettä niin hyvin kuin oman kehityshalun kautta vapaammin valittu liikuntamuoto. Tai joskus jopa lepo.
Hermoston palautumista on kuitenkin mahdollista kehittää siten, että sen kapasiteettia/reserviä nostaa. Siis jos nostetaan pelinopeutta pari pykälää treeneissä, mutta peleissä ei vaaditakaan voittoon ihan lappu lattiassa koko matsin pelaamista. Tästä oli aiemmissa blogeissani osoituksia myös taktisen kehityksen osalta Serie A futiksesta. Useampi kausi kiinteällä jengillä ja pelitavalla kehitti kokonais-taloudellisuutta. Tulokset olivat parempia, mutta fyysisesti ei tehty ihan niin paljoa duunia. Myös taitojen siirtyminen syvemmälle alitajuntaan (pelitapa, yhteistyön toimivuus) säästää energiaa suorituksissa. Toki fyysisenkin pelinopeuden kehittäminen toimii reservinä suoraviivaisissa tilanteissa: voitat pallon kun pääset edelle 90% tehoilla kun vastustaja juoksee 95% ja silti häviää. Peli sisältää silti aina ennakoinnit, reagoinnit jne…
Mentaaliominaisuudet eivät ole erillisiä muusta pelistä. Toisilla kiukkuinen asenne toimii paremmin ja toisilla chillimpi taiteilijamainen asenne. Psykologia ja pedagogiikka on otettava huomioon lajin harjoittelussa ja koko toiminnassa. Ei valmentaja voi olla joku piiskuri ja ohjelmoija pelkästään, sitten erikseen käydään urheilupsykologin vastaanotossa terapiassa hoitamassa nuppi kuntoon kenties päinvastaisin ajatuksin kuin muu toiminta edustaa. Jos ajatellaan koko pelaamisen taitoa, se sisältää kyllä tunteiden hallintaa tai tunteet vaikuttavat peliin. Treenissä tulisi ehkä kokea jotain samankaltaisia tunteita esim. kilpailemisen ja paineen kautta, kuin pelissä. Mutta sopivasti positiivisen kautta, sillä liika stressi hankaloittaa oppimista ja suorittamista. Asian voisi kuvata siten, että jotta pelaamisen taidon halutaan kehittyvän, samojen aivoalueiden olisi oltava aktiivisia, jotta yhteydet ja piuhojen eristykset (myeliini) kehittyvät juuri sitä varten, mihin tähdätään. Menee jo aika moderniksi, mutta näitä asioita toisessa ketjussa mainitussa Complex Football -kirjassa käsiteltiin. Näitä myös jalkapallossa huipulla jonkin verran yleisemmin toteutetaan.
Pelaajaa ei voi rakentaa ominaisuuksista, muuten homma olisi aika helppoa ainakin kolmella testillä joista kaksi on samoja :). Pakko on katsoa peliä. Hyvät joukkueet hankkivat pelaajia pelitapaan sopivalla tavalla. Valmentajalla on visio (jonka pelaajat ovat ostaneet) pelitavasta ja hän seuraa sen toteutumista, kehittää pelitavan toteutusta. Ei kehitetä testejä tai ominaisuuksia, vaan pelaajat saavat valita mitä vahvuuksia pelitavan toteutukseen käyttävät. Kehitytään pelissä, arvioidaan sitä. Se vaatii subjektiivista arviota kyllä.
Ainoa asia, joka määrittää toiminnan laatua, on se miten joukkueen peli kehittyy (valitulla pelitavalla). Tulokseen vaikuttaa aika isosti toisen joukkueen tekeminen, sekä jonkin verran sattuma. Se ei siis ole koko totuus oman työn laadusta. Ei voi voittaa väkisin, mutta laatua voi arvioida katsomalla oman jengin pelaamista.
Tavoite lienee meillä täysin sama, menetelmät ehkä hieman erit. Yksilön ominaisuuksien kehittäminen pelin parantamiseksi ei sulje pois pelin itsensä kehittämistä. Jos pelaaja haluaisi saada isomman roolin joukkueessa niin toki ensin analysoidaan sitä pelissä suorittamista. Jos pelaaja kaipaa sitten apua ja kysyy että miten hän voisi näitä ilmiöitä parantaa, eikö silloin pidä vähän pilkkoa hänen suorittamistaan osiin/ominaisuuksiin? Lajitaidot/pelitaidot/henkiset valmiudet/fyysiset valmiudet? Vai sanotaanko että ”älä tee siitä minun ongelmaa, meillä on kyllä jonossa jätkiä”?
Alkaa ihan käytännön tasollakin kiinnostamaan toimintatapasi/-nne jos Kytöhonkaa taas vedetään mukaan.
Tottakai jos joku ominaisuus, jolla on vaikutusta peliin, on ylivertainen suhteessa vastustajaan niin ollaan voittavalla tiellä. Kilpailu kuitenkin esim. Ruotsia vastaan on jokaisella osa-alueella erittäin kovaa, jolloin mitään osa-aluetta ei voi unohtaa. Kaiken pitää olla paremmalla tasolla, muuten ei voi voittaa.
Totta, jos käytät kapasiteetista vähän vähemmän, ei sen palautumiseenkaan kulu niin kauaa. Taito-ominaisuuksien painottaminen on valinta. Niinkuin on kestävyysominaisuuksienkin painottaminen. Saataisiinko ennen kauden alkua jaoteltua liigajengejä koulukuntiin? Classic = taito + nopeus, SPV = kestävyys + kohnotus. Ei ideologialla mittaaminen kovin realistista ehkä ole koska materiaalit tasoltaan jokseenkin eri. Eli onnistunut kausi Classicin kohdalla CC + SM + Cup. SPV:llä Cup + Välierät? Eli onko peli sitten kuitenkaan hyvä mittari onnistumisesta työnteon suhteen.
Persoonallisuus ja psyykkiset taidot ovat eri asioita. Ja vaikka niitä taitoja tiedostetusti harjoittelee niin silti sitä tehdään vain jotta pelaaja suoriutuu paremmin -> kollektiivissa on parempia osatekijöitä -> kollektiivi on parempi ja peli on parempaa.
Miten peliä mittaisi? Syöttöjen määrä/onnistuminen? Laukausten määrä/onnistuminen? Pallon/pelaajan liikkumat metrit/nopeus? Tasapainon säilyminen? ”Oikeat pelin rytmit”?
Itsessäni olen huomannut, että Antti Hännisen kirjoitukset on saanut itseäni miettimään asioita, kun ensin ymmärsin mitä haetaan. Omassa jääräpäisyydessä olen, ollut oikeassa, niinku monesti menee vaikka kuinka esittäis olevansa maailman avoimin ihminen. Etenkin junnutoiminnassa voisi OIKEASTI olla syytä miettiä, onko järkevää pakottaa poikia lenkille? Kun ei sitä lenkki kuitenkaan juosta kunnolla, joko tietty matka helvetin kovaa, että se loppuu tai sitten kävellään nuuska huulessa:-). Jos sitten olisi vaihtoehtoisesti pelailua, vaikka fudiksella tai pikkujunnuilla hippaa tai sitten vaikka sitä kirkkistä;-). Kummalla tavalla saisi junnuja innostumaan lämmöistä? Ja eikä kai huippu tai etenkään kilpatasolla kaikki diggaa ihan sata lasissa juoksemisesta, joten onko riski että lipsutaan, etenkin palauttavassa. Ei kait cooperit suoraa kerro kuinka palauttava on tehty? Kuhan ravaat kuin koira:-D. Ja niinku monessa ketjussa, mä perustan peruskunnon tärkeyteen, en hulluun ravaukseen!!
Itsestäni voin sanoa, että minulle yksin tehty lenkki on tällä hetkellä parasta ja siitä nautin. Joten sen pohjalta voin neuvoa, että se voi olla kivaa, mutta en voi pakottaa ketään nauttimaan, vaikka kuinka haluaisin.
Sen mitä mä ymmärtynyt, niin Hänninen ajattelee valmennusta, kokonaisvaltaisesti, asia miten itsekin olen aina pyrkinyt asiat näkemään. Se pitää sanoa, että tämäkin tapa sisältää suden kuoppia, esim se että puheet ymmärretään väärin, niinkuin täällä on käynyt, kun pidetään jääräpäisesti kiinni vain omista näkemyksistä. Ja älkää nyt luulko, että tarkoitan, että kaikki pitää uskoa, ehkä sitä että antaa uusille näkemyksille mahdollisuuden. Jotkut varmaan pitää tälläkin hetkellä tätäkin keskustelua lässytyksenä, mä nään taasen hyvänä asiana.
SE mikä puuttuu säbästä, on junnuvalmennus oppaat! Nykyisessä kirjallisuudessa puhutaan joukkueen rakentamisesta ja pelaajien valitsemisesta, mutta kuinka usein junnutoiminnassa näin on? Pelaajat on ne ketkä tulee paikalle, joten pelisäännöt on ihan eri kuin huippujoukkueissa. Tässä kohtaa varmasti pitää tehdä kompromissejä monessakin kohtaa. Enkä nyt sitten jaksa lähteä tässä kohtaa vanhempiin yms. No paitsi sen verran, kumpi on vanhemmalle helpompaa. Sanoa lapselle, käypä vetää pikku lenkki alkulämmöiksi? Vai mennäänpä tohon pihalle tunniksi yhdessä pelaamaan alkulämmöiksi?
Janos Kainulainen maajoukkueen fysiikkavalmentajaksi nii alkaa tapahtuu!
Ei pidä harhautua tilastoihin, vaan oikeasti kuten J. Mallon kirjassa kirjoitetaan, on peli ennen kaikkea kvalitatiivista, joten sitä on vaikea pukea numeroiksi ja objektiivisiksi testeiksi. Katsotaan ennemmin vaikka videolta niitä ratkaisuja.
Mulla on työn alla uusi blogi osittain näistäkin, mutta BSM-karsinnat painaa vähän päälle. Kerron kyllä mielelläni ideoita tarkemminkin, linkittely on tänne kommentteihin vähän hankalampaan ja blogeilla keskustelu hitaan puoleista, joten saa kyllä laittaa viestiä jotain kautta 🙂
Nopeasti tiivistettynä kuitenkin, miten ite ajattelen harjoittelusta: pelataan pilkottuja pelejä, joissa harjoitellaan yleensä useamman pelaajan yhteistyötä, mutta ei välttämättä 5v5. Näitä mennään sellaisissa pätkissä ja sopivilla palautuksilla, että tempoa on mahdollista pitää todella korkeana. Joskus ”tekniikka pettää” vauhdissa ja vastustajan häiriön alla kuten pelissäkin, mutta virheet kuuluvat harjoitteluun jotta haastetaan ja kehitytään (mm. Sami Kalaja lähteeksi) vs drillit. Harjoitteet opettavat pelitapaa ja pelaajien yhteistyötä, haastavat tekniikkaa pelinomaisissa tilanteissa, vauhdissa ja paineen alla sekä ovat fyysisesti intensiteetiltä sellaisia, että kehittävät pelin fysiikkaa.
Aiheesta voi lukea esim. Xavier Tamarit – What is Tactical Periodization?, Javier Mallon kirjoista tai Raymond Verheijenin periodization part 1 -kirjasta. Suosittelen kaikille salibandyvalmentajille. Näissä ollaan pitälti sitä mieltä, että taito, oppiminen (aivot) on etusijalla, fysiikka ja tekniikka kehittyvät mukana. Harjoittelu edustaa oikeasti pelin tilanteita, harjoitellaan pelaajien yhteistyötä ja pelaaja kehittää ominaisuuksia toistojen kautta siinä suhteessa, missä ne pelissäkin kehittyvät – oppii samalla soveltamaan, eikä vain maksimoi ominaisuuksia.
Sen verran paljastan, että jonkun verran duunissani joutunut/saanut tehdä muunlaista liikuntaa, tajuamatta, nyt hyvin selkeää asiayhteyttä, jopa huippu-urheiluun. Tekemisestä pitää nauttia, vaikka haetaan maksimeita. Jos oma motivaatio ei kohillaan, vaikea tehdä ”duunia”, ja duunin tekeminen ei tarkoita väkisin vääntämistä. Tai siis tää on mun uusin diagnoosi:-)). Pitää lukea kyseiset kirjat, löytyykö Suomeksi? Toki kai se enkkukin taipuu, mutta laiska kun oon. Ja kiitos blogi vinkistä, pitääpä tutustua…
Repa: ”Alkaa ihan käytännön tasollakin kiinnostamaan toimintatapasi/-nne jos Kytöhonkaa taas vedetään mukaan.”
Vedin itseni kyytiin, sen verran että avaan piakkoin vähän lisää taustoja, mutta tosiaan voi olla twitterissä/Facebookissa yhteydessä ihan ilman muuta. Mä olen vahvasti uskovainen näissä jutuissa nyt ja kun nyt periaatteessa kolmatta kautta tällä periaatteella aloittamassa (metodit kehittyneet ja täsmentyneet, nyt eka kerta ”kunnolla” tällä koko kausi), oon ollut tyytyväinen oppimistuloksiin. Sveitsin kolmannen sarjatason ”kohnottajatkin” alkoivat kauden loppua kohden pelaamaan yhdessä ja hoksaamaan.
Ja huhu liikkuu että 5400 vois olla lastikan juoksu, toki huhut on huhuja…
Mikä huhu muka? Täällähän siitä oli ihan juttu missä toi kerrotiin. Siis jos en ihan väärin muista, mutta jossain oli toi kerrottu kuitenkin.
Mihin on unohtunut piip-testi? Ei varmasti täydellinen kestävyyden mittari salibandyyn sekään, mutta näin maallikon järkeen huomattavasti pelinomaisempi kuin tasavauhtiin juostava cooper tai 20min juoksu.
Cooperin testi näyttää myös sen kuinka hyvin pelasja sietää pahaa oloa eli ketkä pystyvät ratkaisemaan väsyneenä tiukkoja pelejä
Hulmi oli tietääkseni aikanaan SPV:n ykkönen cooperissa, mutta maajoukkueringissä ”jäi” 20 min testin kakkoseksi. Majun kovin juoksija oli silloin joku turkulainen suunnistustaustainen pelaaja, jonka nimeä en muista. Joku ehkä muistaa.
Kertooko cooper ton? Näin mäkin ajattelin. Mutta miksi esim vänttinen tekee aina tyhjiin loppuhetkillä? Mutulla juoksee cooperia 5metriä, 🙂
Alkaa pikku hiljaa jo ärsyttämään tämä keskustelu Cooperin testistä ja siitä, tarvitaanko pitkän matkan testejä ollenkaan. Kukaan ei ole missään vaiheessa sanonut, että näitä harjoiteltaisiin yhdessäkään joukkueessa. Se nyt on vaan ihan se ja sama mitä testataan. Se ei kerro joukkueen harjoittelusta mitään. Aina löytyy joku viisas, jonka mielestä olisi parempi testatakin tätä eikä tota. Mitä se 20 m testi muka sitten kertoo? Pelaajan ”räjähtävyyttä”? Ei säbässä kukaan odota paikoillaan lähtövalmiina, kiihdytä 20m ja sitten rullaa hidastaen 50 m. Eli tämäkin testi on vain huono kopio todellisesta ketteryys/koordinaatiokyvyn/kiihdytysnopeuden tarpeesta. Ei säbässä mitään sprinttereitä tarvita kun kenttä on vaan 40 m pitkä. Nehän menee päätyseinästä läpi, jos tarpeeksi kerkiää kiihdyttämään. Pelataan vaan ja kehutaan sitä 12-vuotiasta mailateknisesti lahjakasta, mutta läskiä pelaajaa, kehittämään omia ”vahvuusalueita”. Ei vahingossakaan yllytetä sitä millekään lajin kannalta turhalle pitkälle lenkille. Näin ei tule kenellekkään paha mielikään.
Voisiko joku muuten kysyä vaikka maju-pelaajilta, miten vastenmielisenä he kokevat tuon testaamisen? Motivoituneen pelaajan mielestä se voi jopa olla hyvä asia, että näkee missä mennään, ja miten omatoiminen harjoittelu on sujunut. Mutta mä en olenkaan lukenut 20 harjoitteluun liittyvää ”tieteellistä” kirjaa, joten olen varmaan tässäkin väärässä.
PS. Miten olis jongleeraus harjoitusmuotona? Kehittäisi käsi-silmä-koordinaatiota.
Kinastelu on mielenkiintoista, jatkakaa vain. Kohteena siis onko 20min testi tai cooper tarpeellinen. Kertokaa nyt joku sittenkin miksi testataan cooper sekä 20min juoksutesti, se olisi ihan oikeasti hauskaa tietää! 😀
ts. sovitaan vaikka että 20min testi on tarpeellinen, mutta onko sen lisäksi vielä cooperkin vai kävisikö vain toinen
Ota ”Hauskaa” popparit esiin, niin jatketaan tätä. 😀
Cooperin ja 20 min testeillä ei käytännössä ole paljon eroa. Molemmat kertovat tarpeeksi pelaajan ”urheilullisesta kestävyydestä”. Oletettavasti nämä testit tehtiin eri aikaan tai pelkästään valmennuksellisistä näkökohdista (eri aikaa kesästä, palautumisajan testaus, tms.). Mitä vaihtoehtoisia testejä voisi majupelaajille tehdä lyhyen leirityksen aikana? Jotain pelaajakohtaisia mielipidekyselyjä? ”Oletko omasta mielestäsi maajoukkuepelien vaatimassa kunnossa? Vastaa asteikolla 1-5. 😀
Toni Lötjönen juoksi silmieni edessä ajan 2.68 s. tuossa 20 metrin juoksutestissä. Itse juoksin 2.89. Tuolla 2.68:lla olisi oltu ykkösiä myös Ruotsin sen aikaisessa MJ:ssä.
Mitä mieltä tekijämiehet on yleisurheilutyylisestä nopeusharjoittelusta säbän oheisena? Lyhyitä spurtteja eri asennoista (pystystä, makuulta, selältään) ja eri loikkien jälkeen jne.. Lisäksi joogatyylistä kehonhallintatreeniä. Ei ollenkaan pitkiä lenkkejä vaan kaikki kuntopohja kentältä.
Ihan sama mitä testataan, mutta miedän kylällä ollaan huolestuneita tulevan huippu-urheilujohtajan toimenkuvasta. Siis jos testaamisen perusasiat on hukassa ja valmentajai etsitään lehti-ilmotuksilla niin ei hyvää päivää. Karismaattinen kettunen kun pyörittää huippu-urheilu puolta niin ei tarvitse toria varata minkään maajoukkueen kultajuhliin. Ajanjakso joka alkaa 2016 tullaan muistamaan pitkään nimellä ”finaalipaikka on loistava suoritus”
Jönssille: Oppimismielessä silloin tällöin ajatuksella tehty, laadukas sprinttitreeni voi olla ihan fiksua salibandyn pelaajalle. Sillain että se jättäis ajatusta pelaajalle, millaisia asioita säbäliikkeessään voisi miettiä ja kehittää. Salibandyssa kuitenkin juostaan lyhyellä kentällä maila kädessä ja joudutaan varomaan kontakteja ja muita pelaajia. Joten juoksu on oikeasti selkeästi erilaista. Kyllä 20m testi kehittyy noilla urheiluratareeneillä hyvin, mutta salibandyyn se siirtyy varmasti vain osittain. Jos nopeusharjoittelu salibandyssa puuttuu kokonaan, varmasti auttaa tehdä sitä muualla. Mutta voisi sitä tehdä säbähallissakin…
Vielä joogahommista: joka päivä ei voi harjoitella kovaa, välillä tarvitaan kevyempää liikuntaa ja kehon huoltamista. Jooga on loistavaa huoltavaa harjoittelua ja kehittää varmasti myös liikkuvuutta sekä kehon tuntemista. Opetusmielessä joogakulttuuriin kuuluu myös se kehon ja mielen yhteys, kehon kuuntelu ja sellaisen rauhallisen, keskittyneen palauttavan harjoittelun tuottama hyvä olo. Tärkeitä juttuja, jotka opettavat sellaisia asioita joille voisi olla paljon käyttöä muutenkin kuin salibandyuran kannalta. Kun oppii tuntemaan kehoaan, voi myös oppia itse soveltamaan omatoimisessa huoltavassa ja kehittävässä harjoittelussa.
Joku kommentoi että Ruotsissa pelkkää taitoa. Olin pari-kolme vuotta sitten katsomassa Falunin peliä – vauhti oli kovempi kuin SPVllä parhaina aikoina ja pallollinen taito parempi kuin Classicilla tai Happeella. Mistä tuo taito ja vauhti tuli ? Varsinkin kun ykköskenttä pelasi yli 50% peliajasta – ei onnistu ihan pelkällä taidolla.
Mitä lisää siitä saa että juoksee mäessä tai rapuissa tai radalla, verrattuna että vetäisi vaikka jotain jatkuvaa 2-2 -treeniä intervallityylillä? Samat fysiologiset kuormat, etuna vielä se että ne tulevat monipuolisemmin lihaksille ja liikkeet ovat myös keskushermostolle lajinomaisempia: sivuttaisliikkeitä, suunnanmuutoksia, kaartoja, harhautuksia… sekä päälle tekniikka ja pelikäsitys..?
Sitten taas, ei kaikki treeni voi olla hapollista HIIT-intervallia, tarvitaan myös sprinttityylistä treeniä. Sitä puolestaan voi treenata sopivilla työ:palautus -suhteilla lajilla.
Ongelma miksi tällä tavalla ei joka joukkueessa hoideta suurinta osaa tehoharjoittelusta TAI miksi se ei ole toiminut kovin hyvin, on että ei osata hallita kokonaiskuormituksia, rytmittää ja jaksottaa harjoittelua päivä- ja viikkotasolla. Tai sitten lajivuoroja ei saa kuin vaikkapa 2/vko.