Lajihörhö huomaa jossain vaiheessa olevansa niin syvällä reikäpallon sisällä ettei huomaa, miten reikäpallon lukuisista aukoista olisi mahdollisuus kömpiä ulos. Sitä pyörii pallon sisällä ja huomaa pomppivansa välillä hyökkäyksen kärjessä, välillä puolustuksessa, toisinaan päätyy yli laidan. Pyörin hyvin vahvasti pallon sisällä ja melkein kaikissa mahdollisissa rooleissa, täyshörhönä, kliseisesti rakkaudesta lajiin.
Täyslinkouksessa mietin kaikkea mahdollista lasten ja nuorten liikuntaan liittyen, jalkapallokentällä joukkueenjohtajana ja säbähallilla valmentajana. Molemmissa lajeissa näen perusliikuntataitojen valtavan puutteen. Lajitreenien lisääminen ei mitenkään pysty kuromaan umpeen liikkuvuusvajetta, mikä alakouluikäissä lapsissa on isossa kuvassa nähtävissä.
Koululiikunnassa ei tarvitse tehdä, jos tuntuu pahalta, voi valita liikkumattomuuden. Koulujen aktiivinen iltakäyttö on vähentänyt telinevoimistelutunteja. Ei pidetä edes koko koulun yhteisiä telinevoimisteluviikkoja, koska joka päivä välineet pitäisi korjata koulupäivän jälkeen, että iltakäyttäjät pääsevät liikuntasaliin vapaasti. Yleisurheilulajeja ei välttämättä koululiikunnassa harjoitella peruskoulun aikana lainkaan. Esikoiseni tuli putkesta ulos ja hyppäsi korkeutta ehkä kerran ja pituutta sen toisen kerran, aina oli mahdollisuus valita käveleminen asfalttitietä pitkin. Meidän lapset kävelevät liian paljon tasaista alustaa pitkin. Kotimme viereen valmistui aivan uusi kaksikerroksinen päiväkoti, korkeusero nolla, tasaista nurmikkoa ja tasaista asfalttia. Väitän, että osalta lapsia on hävinnyt jopa luontainen kaatumisen taito alakoulun loppuun mennessä. Alustat jossa lapset liikkuvat ovat tasaisia.
En osoita sormelle ketään tahoa, yhteiskuntamme on ajautunut tilanteeseen, jossa liikunnan terveysvaikutteinenkin harrastaminen on polarisoitunut. Olen ensimmäiseltä työuraltani opettaja ja tiedän, missä mankelissa siellä saralla tehdään maailman parasta työtä.
Kun neuvolasta tuli ensimmäisen kerran viesti, jossa meitä pientenlasten vanhempia kehotettiin viemään lapsia metsään, oli siinä ihmettelemistä. Omat lapseni ovat saaneet kiipeillä puissa. Ohikulkevat aikuiset ovat antaneet ohjeita, että tule lapsi alas olet liian korkealla. Esikoinen oli rivitaloalueen lapsista ainoa, jolla oli lupa kiivetä puuhun. On nähtävissä myös, että ne lapset, jotka liikkuvat tai harrastavat urheilua, niin he tekevät sitä määrällisesti riittävästi, mutta ohjatussa liikunnassa ehkä liian yksipuolisesti. Yhdistetään liikkumattomuuteen liiallinen sokerin syönti, niin ollaan jo ylipainon äärellä. Missä määrin näiden yhteiskunnallisten ja perheiden sisäisten ilmiöiden parissa valmentajana voin viedä eteenpäin lajia ja samalla olla liikunnallisen elämäntavan, terveiden elintapojen airueena?
Yritän. Ja meitä vapaaehtoisia toimijoita on paljon, samoja hörhötötteröpäitä, jotka uskovat, että omalla työllä, esimerkillä on merkitystä ja arvoa. Mitataan se sitten voittoina pelikentillä tai elämäntapojen kehittämisenä ja kansanterveyden edistämisenä.
Onko peliteollisuudesta pelastajaksi, toivon totisesti lisää sovelluksia, jotka monipuolisesti liikuttavat lapsia ja nuoria, voinko esittää toiveita? Pelien kehittelijät ottaisivat huomioon monipuolisesti koordinaatiot, tasapainon ja lihaskestävyyden, reaktionopeuden ja tasapainoisen peliasennon. Metsäpeli, pois tasaiselta asfaltilta. Nuorten suosimat skeittaus ja parkour ovat hyviä esimerkkejä uusista liikuntamuodoista, jotka tulevat perinteisempien aikuisten ohjaaminen liikuntaharrastusten rinnalle. Kun järjestetään parkourin arvokisat, sieltä voisi tulla menestystä Suomelle.
Valmennuskoulutusten kautta on tihkunut tietoa, että salibandymaalivahdeilla on liian suppeat liikelaajuudet ja C-ikäisten testitulokset Salibandyliiton testeissä laskevat jatkuvasti. Testeissä menestyvät pohjoisen pojat. Miksi? Harrastavat ehkä kaikkia pienen paikkakunnan tarjoamia lajeja riittävän kauan monipuolisesti, kulkevat itse pyörällä treeneihin, asuvat paikkakunnalla, jossa hiihtopäivänä vielä hiihdetään 15 kilometriä säästä riippumatta. Milloin yleisurheilun arvokisoissa nähdään seuraava suomalainen 10-ottelija? Suomessa ei ole elinympäristöä, joka tuottaisi massaa, josta valikoituisi materiaalia, jolla olisi riittävää kestävyyspohjaa aloittaa 10-ottelun eri lajien harjoittelua. Jääkiekko näyttää muille lajeille mallia, C2-ikäluokasta on poistettu valtakunnallinen sarja, jotta lajin parissa pystyttäisiin pitämään isompia massoja pidempään. Espoossa jääkiekko on mukana järjestämässä iltapäivätoimintaa, missä kiekkoilija voisi joskus omien treenien sijasta valita toisen lajin pelitreenit. Nuorten ei tarvitsisi tehdä lajivalintaa liian aikaisin tai että ei tulisi lajipudokkaita, jotka eivät tule valituksi ikäluokan edustusjoukkueeseen.
Minulla on valmennuksessa alueen tavallinen, satunnainen, monentasoinen joukkue. Heillä on sattumalta lajiin intohimoisesti suhtautuva valmentaja. Toukokuussa Salibandyliitto lähestyi lisenssipelaajia jäsenkirjeellä, jossa mainostettiin Riga Floorball Cup -junioriturnausta, joka pelataan miesten MM-kisojen yhteydessä joulukuussa. Ajattelin, että kiva lähteä katsomaan Suomen maajoukkuetta ja MM-finaalia yhdessä joukkueen kanssa. Joukkueenjohtaja ei ollut enää muutaman tunnin jälkeen niin iloisella mielellä. Hän näki matkan realiteetit eurojen muodossa. Hanke on mittava pelaajien perheille ja taustajoukoille. Urheiluun sijoittavien yritysten määrä on ollut laskussa. Silti matkaan lähdetään ja tehdään töitä, että se on mahdollista. Kun hörhövalmentaja haluaa viedä pelaajansa, lähelle kansainvälistä huippusalibandya, luoda fanikulttuuria ja unelmia pojille isoista ja suurista peleistä. Visiota siitä, että joskus itsekin voisi olla osa isompaa pelifoorumia. Tästä Riikan matka alkaa.