”Ei nyt!” kuului erään juniorivalmentajan vastaus pienelle juniorille, joka halusi näyttää valmentajalleen vapaa-ajalla harjoittelemansa kikan harjoituksissa. ”Kato! Kato!”
”Ei nyt.”
Miksi valmentaja ei haluaisi nähdä oman pelaajansa innostuneisuutta ja ahkeruuden tuloksia? Uskoakseni ja toivoakseni kyseessä on valmentajalta silkkaa ajattelemattomuutta ja taustalla on kiirettä, väsymystä, ehkä huolia. Mahdollisesti valmentaja ajattelee, että harjoitus keskeytyy ja treenisuunnitelma menee uusiksi, jos suunnitelmaa ei noudateta. Valmennusfilosofisessa mielessä ja juniorin näkökulmasta valmentaja, joka sivuuttaa innokkaan juniorin aloitteen, arvottaa käytännössä oman treenisuunnitelmansa tärkeämmäksi kuin juniorin innostuksen omatoimiseen harjoitteluun. Tuskin kukaan valmentaja tarkoituksellisesti on ilkeä, mutta tiedostavan valmentajan valmennusfilosofinen linja voi olla käytännön ratkaisun pohjana. Jos valmentaja ei ole koskaan ajatellut oman valmennustoimintansa filosofista linjausta, saattaa hän reagoida harjoituksissa ja peleissä eteen tuleviin tilanteisiin ajattelemattomasti ja pelaajan näkökulmasta epämieluisasti. Se ei tietenkään tarkoita, että harjoituksissa ei pitäisi olla rakennetta ja suunnitelmallisuutta tai sopivaa kuria ja järjestystä.
Kyse on tiedostamisesta, ajattelemisesta, valmennuksen laatutekijöistä ja pelaajan, ihmisen, kohtaamisesta.
Mitä sitten tarkoittaa valmennusfilosofia? Mitä tekemistä Sokrateella, Platonilla ja Aristoteleellä on salibandyn ja valmentamisen kanssa?! Ei mitään ja yllättävänkin paljon. Kukaan heistä ei välttämättä ole ollut palloilun suuri ystävä eikä olisi varmaankaan osannut laatia salibandyjoukkueelle optimaalista taktiikkaa ja muodostelmaa pelikentällä, mutta inhimilliseen ajatteluun filosofialla oli – ja on – paljonkin annettavaa. Sana filosofia tulee alun perin kreikan sanoista ”filia” (rakastaminen) ja ”sofia” (viisaus). Filosofia on siis ”viisauden rakastamista”, joten valmennusfilosofia on valmennuksellisen viisauden rakastamista.
Junioripelaajien kanssa toimivan valmentajan ei tarvitse järjestää harjoituksissa lukupiirejä ja henkeviä keskustelutilaisuuksia, joissa pohditaan todellisuuden monimutkaisuutta, kauneuden luonnetta tai olemisen ongelmia. Sen sijaan valmentajan olisi hyvä muodostaa itselleen toiminnan laatu- ja arvopohja, jonka varaan oman valmentamisensa rakentaa.
Hyvä lähtökohta valmennusfilosofian kehittämiseen on asettaa itselleen ja joukkueelleen joitakin perusperiaatteita ja tavoitteita ja tehdä valintoja erilaisten arvovalintojen välillä. Valmentaja voi omalla ajattelullaan muokata esimerkiksi joukkueen ilmapiiriä valitsemalla joukkueen toiminnan yhdeksi pilariksi hauskuuden (”totisuuden” tai ”vakavahenkisyyden” sijaan). Sen jälkeen valmentaja yhdessä pelaajien ja vanhempien kanssa keskustellen voi miettiä, minkälaiset toimintatavat edistävät hauskuutta (esimerkiksi leikit ja pelit, joissa lajitaitoja harjoitellaan tarinan tai mielikuvitusmaailman sisällä).
Esimerkkejä valmennusfilosofisista arvovalinnoista on useita ja niitä voi muodostaa itse: pelaajien kehittymisen arvostaminen ennen joukkueen voittamista, omatoimiseen harjoitteluun innostaminen, ahkeruuden palkitseminen, myönteisen palautteen korostaminen (ja äänekkään virheiden osoittamisen välttely), onnistumisen mahdollisuuksien tarjoaminen joukkueen kaikille pelaajille, harjoittelun vapaaehtoisuus, pelaajan kannustaminen omien ratkaisumallien toteuttamiseen peleissä (ilman valmentajan yksityiskohtaista ohjeistamista), toisten huomioimiseen ohjaaminen, oikeudenmukaisuuden kunnioittaminen jne. Kaikkien valintojen osaksi on liitettävä ajatus ja suunnitelma siitä, miten tuota arvoa edistetään käytännön toiminnassa. Tämä on valmentajan leipätyötä: Miten saada joukkue toimimaan tavalla, jossa valitut hyvät arvot toteutuvat ja pelaajat kehittyvät?
Annan omakohtaisen esimerkin toisten huomioimisesta ja myönteisestä palautteesta. Harjoituksissa pidettävän peliosion yhdeksi säännöksi voi silloin tällöin asettaa positiivisen palautteen antamisen vastapuolen pelaajille. Esimerkiksi numeroidaan kukin pelaaja numeroin 1, 2, 3 jne. Sen jälkeen pelaajille annetaan tehtäväksi pelata pelin sisällä 1 vs. 1 -hengessä (”miesvartiointi”) vastustajan samaa numeroa vastaan. Ennen peliä pelaajat kättelevät ja toivottavat tsemppiä peliin ja saavat ohjeeksi seurata oman pelaamisen ohella, mitä oma vastapari tekee kentällä hyvin, missä onnistuu ja missä asioissa erottuu myönteisessä mielessä. Pelin päätteeksi palataan yhteen, kätellään ja kerrotaan toiselle, missä asioissa vastapari onnistui hyvin. Jos pelaaja kuulee eri joukkuekavereiltaan, vertaisiltaan, toistuvasti olevansa esimerkiksi nopea liikkumaan, hyvä harhauttelija, taitava puolustamaan tai hyvä torjumaan palloja jaloin, pelaaja luultavasti itsekin alkaa uskoa yhä enemmän omiin taitoihinsa. Valmentajan palaute on tärkeää, mutta vertaisten toisilleen antama palaute voi olla pelaajalle itselleen merkityksellisempää, sillä onnistuminen vertaissuhteissa on erinomainen itsetunnon kohottaja. Voi vain kuvitella tunnetta, kun joukkueen ”tähti” sanoo pelin päätteeksi henkilökohtaisen myönteisen palautteen joukkueeseen juuri liittyneelle vasta-alkajalle.
Kuten kaikki asiantuntijuutta edellyttävät ammatit ja luottamustoimet, valmentaminenkin on kouluttautumiskysymys. Koulutuksella ei aina välttämättä tarkoiteta suoritettuja kursseja ja saavutettuja todistuksia. Kouluttautuminen on yksinkertaisimmillaan oman ajattelun ja toiminnan kehittämistä. Se voi tapahtua esimerkiksi keskustelun, kuuntelemisen, lukemisen ja pohtimisen kautta. Muilta oppiminen on erinomainen tapa saada vaikutteita omaan valmentamiseen. Muilta kopioiminen ilman valmennusfilosofista arvotaustaa tai -pohjaa puolestaan on vain harjoitteiden imitoimista. Se ei välttämättä edistä pelaajan kokonaisvaltaista kehittymistä eikä edistä valmentajan valmennuksellista ajattelua. Hyvän valmentajan on pystyttävä selittämään ymmärrettävästi itselleen ja pelaajilleen, mitä tehdään ja miksi niin tehdään. Joskus perusteluksi voi riittää sekin, että harjoitus on hauska ja että se tuo treeneihin lisää rentoutta!
Valmennusfilosofia ei ole kallonkutistamista ja asioiden ongelmallistamista. Pohjimmiltaan se on yksinkertaisia toimintamalleja ja vastauksia käytännön ongelmiin. Eikä hyvän valmentajan tarvitse perehtyä kirjastohyllylliseen filosofian klassikkoteoksia tai suorittaa yliopistollista filosofian tai psykologian tutkintoa. Kiinnostus oman ajattelun ja toiminnan kehittämiseen on hyvä lähtökohta, ja osallistuminen ruohonjuuritason paikalliseen ja toisaalta laajempaankin valmennuskeskusteluun (esimerkiksi sosiaalisen median kanavissa) voi monipuolistaa omaa tietoutta ja tiedostavuutta. Valmennuskursseista on hyötyä lajiteknisen ja -taktisen tiedon lisäämisessä. Valmennusfilosofista ajattelua voi toteuttaa yksittäinen valmentaja, valmennustiimi, koko joukkue, kokonainen seura, alueellinen piiri tai vaikka kansallinen liitto.
Viisauden rakastamiselle on aina sijaa. ”Ei nyt!” voi kääntyä myös muotoon ”Näytäpä, mitä hienoa olet oppinut!”.
”Kun opetat lasta kulkemaan turvallisesti tien yli, on lasta rohkaistava itse arvioimaan turvallinen hetki tien ylittämiseen. Jos sinä aina päätät, koska on turvallista ylittää tie, miten käy kun et olekaan paikalla!”
– Horst Wein (1941-2016), entinen hockeypelaaja ja juniorijalkapallon kouluttaja
—
Harri Kumpulaisen aiemmat Pääkallo-tekstit:
Pieniä marginaaleja ja suuria prosentteja – pohdintaa salibandyn pudotuspelijärjestelmästä
Miksi vaivautua katsomoon?
Salibandyn maailmanvalloitus − miten, missä ja milloin?
Lajien välinen yhteistyö – kilpailua vai sopimista?
Salibandyn koodistot – saako lajia kutsua sählyksi?
Mutta me ollaan amatöörilaji
Hieno kirjoitus tärkeästä asiasta! Arvojen ja valmennusfilosofian kehittäminen liittyy ehkä jollain tapaa myös siihen, että liian tieteellis-teknisesti valmentajien kesken yritetään kehittää mentelmiä valmentamiseen, mutta itse tunne treeneissä on kylmää ja kyynistä. Yritetään juuri tehdä pelaajia käyttämällä ”parhaita mahdollisia menetelmiä”, mutta vuorovaikutus lasten, nuorten, aikuisten kanssa voi tästä johtuen olla heikkoa, luoda lähinnä paineita ja odotuksia. Unohtuu miksi harrastamme ja pelaamme, mitä edustamme kun kilpailemme.
Seuran tai joukkueen identiteetti ja arvomaailma voisi olla hyvä jatkoaihe tälle kirjoitukselle: miten nämä seuran arvot ja identiteetti näkyvät joukkueen harjoittelussa ja pelaamisessa? Näkyvätkö nämä asiat salibandyliigan joukkueiden pelissä?
Oppimisen peruslähtöoletuksena on, että sitä tapahtuu monelle eri tavalla.
Meidän kulttuurissa ollaan usealla sektorilla menty siihen suuntaa, että sisäinen motivaatio on paras keino oppimiseen, oli sitten kyse matematiikasta, uudesta kielestä tai mistä tahansa taidosta urheilussa, lajista riippumatta. Parhaan työpaikan tittelin Suomessa saa yleensä yritys, jossa työntekijälle annetaan vapautta, tehdä työ parhaaksi katsomallaan tavalla, luoda toimintoympäristö niin, että työ sujuu itselle parhaiten. Se lisää tuottavuutta ja työhyvinvointia. Koulumaailmassa uusi opetussuunnitelma tuo oppijan oman aktiivisen roolin uudella tavalla esille. Oppilas on aktiivinen itse ja tekee oman mielenkiintonsa mukaisia valintoja yhä enemmän. Koulu ei ole enää tehdas, josta tuotetaan tasalaatuista tuotetta ulos. Lajiliitoista riippumatta urheilun valmentamisen ja kehittymisen perusajatukseksi on nostettu urheilijan oma kehittyminen ja sisäinen motivaatio päästä sisälle harjoitteluun, ja sitä kautta lähemmäksi tavoitetaan urheilijana.
Koulu tarvitsee opettajia silti tukemaan oppilasta. Työpaikalla on vapausasteiden lisääntymisestä huolimatta pomo, jolle työntekijä on vastuussa tuloksesta. Valmentajaa tarvitaan silti, vaikka urheilija itse määrittäisi kehittymistavoitteet ja joukkue kasvaisi sisäisesti tavoitettaan kohti.
Jääkiekossa on menossa näkyvästi uuden valmentajuuden trendi. Koripallossa Dettmann on ollut vahvasti uusien tuulien eturintamassa. Ihmissuhdetyössä joukkue/urheilija ei ole valmentaa varten, valmentaja tukee/ohjaa yksilön ja joukkueen kehittymistä ja se vaatii valmentajalta paljon sisäistä pohdintaa: miksi valmennan, miten valmennan.
Pohdintaa voi tehdä monella tavalla, kuten Harri Kumpulainen esitti, yksin, joukkueen tai seuran sisällä. Kuulun kouluttautujien heimoon ja palaan siihen teemaan salibandyn ja vähän muunkin osalta myöhemmin.
Oppimisen edellytys on, että valmentaja uskoon urheilijansa kykyyn oppia ja kehittyä. Itsetunto ja – ymmärrys musertuneena kehitystä ja oppimista ei tapahdu sillä tasolla, että se tuottaisi tyydytystä urheilijalle oli hän sitten lapsi tai aikuinen.
Asiallisia kommentteja, Hanna ja Antti, kiitos niistä! Juniorivalmennus on oma mielenkiinnon ja intohimonkin´kohde, joten siitä keskusteleminen kiehtoo aina.
Yksi mielenkiintoinen näkökulma aiheeseen on pelaajakasvatuksen kokonaisvaltaisuus. Pelaajan on kehityttävä teknisesti, taktisesti, fyysisesti ja psyykkisesti. Mielestäni näistä osa-alueista ei voi tinkiä yhdestäkään, jos haluamme kasvattaa junioreista tulevaisuuden huippuja – niin kentälle kuin siviiliammatteihin. Kuitenkin on valitettavan yleistä huomata melkeinpä lajista riippumatta, että jotkut osa-alueet jätetään hunningolle tai niihin ei kiinnitetä huomiota lainkaan. Melko usein tällöin puhutaan juuri psyykkisen puolen laiminlyömisestä, mutta mielestäni myös fyysisestä osa-alueesta, kun sillä tarkoitetaan juniorin monipuolista liikunnallisuutta. Yläkouluikäisten eri lajien harrastajien aamuvalmennuksessa mukana olevana olen huomannut, että esimerkiksi kuperkeikan, kärrynpyörän ja keskivartalon (pito)hallinnan kaltaisten perusliikunnallisten asioiden osaaminen on melko huonolla tasolla. Tämä koskee erityisesti joukkuepalloilulajien harrastajia.
Kaikki liittyy ison kuvan hallintaan ja tehtyihin arvovalintoihin. Valmennusfilosofia – tai millä nimellä sitä kutsuukaan – vaikuttaa väistämättä käytännön toimintaan. Myös se vaikuttaa, jos mitään valmennusfilosofista pohdintaa ja arvopohjaa ei ole tehty. Siksi keskustelu pitäisikin ehkä joskus kääntää nurin. Keksimme kyllä jatkuvasti uusia keinoja, metodeja, mittauksia ja välineitä junioreiden kehittämiseksi. Olisiko vihdoin aika keskittyä myös valmentajien ja valmentajuuden laajamittaiseen kehittämiseen?!