Monella ihmisellä saattaa olla kouluajoilta muistoja siitä, kuinka esimerkiksi englannin tunnilla harjoiteltiin small talkia. Juuri sitä tyhjänpäiväisyyksien pyörittelyä ja jopa tietynlaista teeskentelyä.

Tietyillä fraaseilla aloitetaan keskustelu, kysytään kuulumiset ja siirrytään sitten mahdollisesti eteenpäin uusiin aiheisiin. Suomalaisessa kulttuurissa small talk ei ole silti ottanut tuulta siipiensä alle vaikka maailmamme onkin kansainvälistynyt ja esimerkkejä muista kulttuureista on paljon saatavilla. Tämä sopii suomalaiseen mielenmaisemaan: me kestämme myös hiljaisia hetkiä. Tämä on mielestäni hyvä asia, varsinkin teeskennelty small talk on todella raivostuttavaa. Mutta valitettavasti hiljaisten hetkien hyväksyminen pätee liian usein myös tärkeisiin itsestäänselvyyksiin tai avautumisen arvoisiin asioihin niin urheilussa kuin muuallakin elämässä.

Asia nousi mieleeni kun luin artikkelia jääkiekkoilija Janne Lahdesta. Hän sanoi haastattelussa, että pari kautta meni hieman penkin alle, kun kotona ollut pieni lapsi teki yöunista repaleisia. Tämä totta kai vaikutti palautumiseen ja kroonistuneessa väsymyksessä ei välttämättä huippusuorituksia tehdä. Mielestäni oli hienoa, että Lahti uskalsi sanoa tämän asian ääneen. Oma mututuntumani on nimittäin, että harva uskaltaa näin tehdä. Ehkä ihmiset ajattelevat, että tällaiset asiat vaikuttavat selittelyltä. Voi myös olla, että moni julkisuudessa esiintyvä urheilija haluaa pitää tiettyjä yksityisasioita itsellään. Mutta mikä selittää sen, että kaikki eivät uskalla kertoa tällaista asiaa edes omalle joukkueelleen, valmentajalleen tai pomolleen?

Joukkueellemme on vedetty tällä kaudella sekä henkistä valmennusta että yrittäjyyskoulutusta. Molemmista tapauksista olemme saaneet palautetta siitä, että joukkueemme on poikkeuksellisen avoin. Uskallamme puhua omista tunteistamme, historiastamme ja heikkouksistamme paremmin kuin moni muu yhteisö. Silti olemme huomanneet, että meilläkin on avoimuudessa yhä parannettavaa. Moneen urheilujoukkueeseen on pesiytynyt vääränlainen tahdon ja voimakkuuden ilmapiiri. Joukkueen jäsen saattaa ajatella, että omista heikkouksista puhuminen sekä omasta väsymyksestä tai loukkaantumisesta kertominen vaikuttavat heti peliaikaan tai joukkuekavereiden sekä valmennuksen luottamukseen. Sama toimintamalli on myös joillain työpaikoilla. Jotkut näkevät esimerkiksi esimiehet tai valmentajat tietyllä tapaa vihollisina, joille ei kannata paljastaa heikkouksiaan.

Helsingin sanomien tämän viikon artikkelissa NBA-taustainen suomalaisvalmentaja kertoi levon merkityksestä. Nämä viisaat sanat nostivat entistä enemmän ihmetystä sitä kohtaan, miksi niin monet vaikenevat. Joukkueurheilun parasta antia on tiivis ja turvallinen yhteisö, jossa voi parantaa omaa ja joukkueen suoritusta yhteistyöllä. Tällaisessa yhteisössä avoimuus on todella tärkeää. Jos palautumisen kanssa on ongelmia, joku paikka kiristää tai tuntuu, että stressitaso alkaa nousta vaaralliselle tasolle, kannattaa asiasta sanoa. Ja asiasta kannattaa sanoa sellaisille tahoille, jotka voivat asiaan vaikuttaa. Pienen kuppikunnan kerääminen ja siellä voivottaminen ei välttämättä tuo apuja. Mutta jos esimerkiksi joukkueessa tai työpaikassa marssii suoraan valmennuksen tai työnjohtajan puheille ja kertoo perustellusti, että oma jaksaminen on riskirajoilla, on paljon mahdollista, että apua tai lepoa olisi tarjolla. Pelaajat ja työntekijät ovat yhteisölleen kuitenkin usein se rahanarvoisin resurssi, ja monesti muutaman päivän huilaus voi ehkäistä kuukausien sairausloman ja parantaa suorittamista. Varsinkin tiiviissä joukkueessa asian voi nostaa esille myös koko joukkueen kesken. Jos joku yrittää tehdä itsestään väsymättömän yli-ihmisen, silloin hänen täytyisi jaksaa yli-ihmisen roolia joka päivä, muutoin tuo rooli murenee. Ja suurin osa meistä ihmisistä taitaa kuitenkin olla varsin tavallisia.

Aina kyse ei ole edes omasta jaksamisesta. Monelle ihmiselle jää mieleen ajatuksia ja tunteita joukkueen tai työpaikan toimintatavoista. Nämäkin asiat voivat joskus jäädä vain pienen piirin tietoon, sillä on paljon helpompi esimerkiksi kritisoida johdon tai jonkun yksilön toimia muutamalle sellaiselle ihmiselle, joiden uskoo olevan asiasta samaa mieltä. Paljon vaikeampaa on sanoa asiasta suoraan niille henkilöille, joita asia koskee ja jotka oikeasti voisivat asiaan vaikuttaa. Olen myös kuullut joskus perustelun, jonka mukaan itsestään selviä asioita ei kannata sanoa. Kuitenkin monen ihmisen toive esimerkiksi parisuhteessa, joukkueessa tai työpaikalla on, että hänen panostaan tai häntä henkilönä ei pidettäisi itsestäänselvyytenä.

Nostan esille yhden itsestäänselvyyden. Hirviteatterin yleisökeskiarvo on tällä hetkellä 743. Olemme saaneet Monitoimitalolle screenin, monipuolista musiikkia, savukoneita, näyttävän sisääntulon, makkarakärryt ja monia muita asioita, joista ei kahdeksan kautta sitten olisi edes uskaltanut haaveilla. Vain peliesityksissä on ollut parannettavaa, puitteet tuntuvat olevan kunnossa. Olen kuullut ottelutapahtumistamme muutaman palautteen. Niistä valitettavan moni on ollut negatiivisia ja koskenut esimerkiksi peliasujamme, valojen sammuttamista ja hupibiisejä, joita tapahtumassa soitetaan. Surkeita peliesityksiämme ja tappioitamme saa totta kai kritisoida. Myös ottelutapahtumaa koskeva rakentava kritiikki on tietysti otettava vastaan, mutta toivon, että ottelutapahtuman eteen tehtyä työtä ei pidetäisi itsestäänselvyytenä. Vielä kahdeksan vuotta sitten Monnarin lauteilla saattoi värjötellä alle 300 katsojaa Salibandyliigan ottelussa. Iso ottelutapahtuma vaatii paljon tekijöitä, ja yleisökeskiarvon saaminen yli 700 katsojaan on upea suoritus. Ainakaan me Hirvet emme pidä katsojiamme, tukijoitamme tai taustaryhmäämme itsestäänselvyyksinä. Voisimme kuitenkin tunnustaa heidän panoksensa ja tärkeytensä jopa nykyistä useammin. Ja meidän pitää pelata sillä tasolla, että ihmiset haluavat tulla Hirviteatteriin vielä tulevissakin otteluissa.

Miksi tämä asia on sitten kirjoituksen arvoinen? Siksi, että tässä on urheilulle ja jopa koko yhteiskunnalle hyvä kokeilun paikka. Mikäli avoimen ja jopa itsestäänselvyyksiä latelevan yhteisön pystyy luomaan, se näkyy myös ulospäin, ja tällöin yhteisöllä voi olla imua uusille jäsenille. Joukkueurheilun piiristäkin paljastuu yhä valitettavia tilanteita, joissa ihmiset ovat joko tietoisesti tai tiedostamattaan vaienneet joko omasta tai läheisensä alkoholismista, talousvaikeuksista tai henkisistä ongelmista. Jos yhteisö on rakennettu luottamukselle ja avoimuudelle, uskallettaisiin käsitellä myös hankalia asioita. Ongelmat eivät tee kenestäkään heikkoa. Yhteisö voi auttaa, kunhan tietää, missä asiassa apua tarvitaan.

Pienemmässä mittakaavassa itsestään selvien asioiden julki tuominen voi olla se asia, jolla esimerkiksi innokas talkoolainen saadaan pidettyä mukana seuran toiminnassa. Jos talkoolainen on seuralle kasvoton itsestäänselvyys, hänen panoksensa saatetaan huomata vasta silloin, kun talkoolainen lopettaa. Tai jos vähälle peliajalle lipunut pelaaja jätetään oman onnensa nojaan, eikä hänelle kerrota, millä tavoin hän voisi taistella paremmasta asemasta. Tällaiselle pelaajalle lyhytkin keskustelu valmentajan kanssa voi olla tärkeä, vaikka tuntuisikin itsestään selvältä, että kyllähän pelaaja tietää, mitä häneltä vaaditaan.

Urheilu kasvattaa ja mittaa tietynlaista kovuutta. Ehkä vähitellen voisimme kuitenkin luopua siitä, että kovuus on synonyymi puhumattomuudelle. Että kovuus on sitä, että ongelmien kasaantuessa purraan hammasta ja selvitetään kaikki yksin. Tämä ideologia sotii täysin joukkueurheilun ja yhteispelin syvintä eetosta vastaan. Itselleni yksi suurimmista askelista oli myöntää joukkueelleni ja tyttöystävälleni omalta osaltani syy viime kevään epäonnistumiseeni. Vaikka koko ryhmämme kahlaa tällä hetkellä tuloksellisesti syvällä, uskon siihen, että avoimuus ja vaikeiden tilanteiden käsittely kääntyvät lopulta voitoksi. Kova tyyppi ei ole se, joka raastaa yksin ja hiljaa niin kauan kunnes selkäranka murtuu. Kova tyyppi voi sanoa itsestäänselvyyksiä, jotka monelta jäävät arjen kiireessä sanomatta. Kova tyyppi uskaltaa paljastaa heikkoutensa ja menestyy siitä huolimatta.

—

Jaska Kuneliuksen aiemmat Pääkallo-tekstit:
Mihin lahjakkuus riittää?
Pihasähly on kiellettävä, mailahan voi osua kasvoihin
Vihan kautta