Kukaan ei vieläkään tiedä, mistä se säbäinnostus lähti. Miksei jääkiekko, futis tai vaikka pyöräily? Kaikkeen olisi ollut mahdollisuus, mutta ei kiinnostanut musiikki, ei yleisurheilu, vaan salibandy. Sinne piti päästä, Oulun seudun Leijonaliigaan.

Alkuun harkitsevainen ja arkakin pikkujätkä oli pakki: huolehti maalista, ei tohtinut ottaa mitään kontaktia ja seurasi nurkissa vääntävää silakkalaumaa kauempaa. Ehkäpä pelisilmä kehittyi tarkkaillessa, ja kun vielä saatiin keskusteltua, että ”tässä touhussa saa ottaa toiselta pallon pois”, niin peli-into vain lisääntyi.

Ajan saatossa vaihtunut valmentaja jossain vaiheessa hoksasi, että nopeajalkainen poika voisi passata hyökkääjäksikin. Alkujännityksen jälkeen pelipaikkarakkaus syttyi. Ensimmäisinä vuosina syötöt kehittyivät, kun ratkaisupaikoissa rohkeus vetää kohti maalia ei vielä riittänyt. Nyt taas suurin ilon ja arvostuksen asia on kunnia päästä vetämään rankkareita. Asia, jota myötäjännittävä äiti ei millään tajua. Mutta pelimies ei näe tilanteita epäonnistumisen pelon vaan tekemisen ilon ja osaamisen nautinnon kautta. Mahtavaa.

Minä en todellakaan suunnitellut, että minusta tulisi säbämamma. Mutta niin vain tuli. En arvannut, että lapsen peli-ilo tarttuu ja vilpitöntä innostusta on ihana seurata. Miten rajaton into jatkuu suoraan turnauksesta pihapeliin ja treeneistä olohuoneeseen. Ikinä ei ole tarvinnut kysyä, että huvittaisko: aina huvittaa ja aina jaksaa.

Enkä arvannut, että tämä on muutakin kuin urheilua, miten perustavan laatuisia kasvattavia juttuja joukkuepelaamiseen liittyy: yksin ei pärjää pitkälle, vaan on pakko oppia toimimaan yhdessä. Pärjäämään erilaisten pelikaverien kanssa, oppia näkemään hyvien hetkien lisäksi joskus erehdyksiä tai huonoa käytöstä sekä aikuisilta että muilta lapsilta – miten selvitä näistä. Tai vaikka pelijännityksestä, miten jättää ikävät kommentit omaan arvoonsa. Miten nostaa toista harmituksesta ja tsempata jatkamaan. Miten ihanaa on onnistua yhdessä ja nauttia tekemisestä. Joskus on hyvä palata miettimään, mikä arvo on voitoilla tai tappioilla ihan koko elämän mittakaavassa. Kuskausreissuilla autossa onkin toisinaan elämää suurempien keskustelujen paikka.

Oman elämän kannalta suurin yllätys on kuitenkin ollut uudet ystävät ja tuttavat, joita kentän laidan vanhemmista on tullut. Näin aikuisena ei suinkaan ole itsestään selvää, että saa mahdollisuuden tutustua uusiin ihmisiin täysin oman arkisen elämänpiirin ulkopuolelta. Ammattien ja taustojen kirjo on virkistävä, mutta lopulta varsin merkityksetön asia. Vaikka ainoa yhdistävä tekijä on saman ikäiset lapset, jotka sattuvat harrastamaan samaa lajia, niin juttua on riittänyt. Niinpä kentän laidalle, turnausjärjestelyihin tai pelireissulle lähteminen ei lopulta olekaan ollut aikaa syövä rasite, vaan vapaaehtoinen ilo.

Eli jos mietit säbävanhemmuutta, niin sen voi hoitaa monin tavoin. Ei tarvitse huolehtia kyynärpäät ojossa kenenkään ammattilaisurheilijaurasuunnitelmista, vaan voi nauttia rauhassa harrastuksen tuomasta ilosta. Ja se harrastus järjestyy ilman järjettömiä panostuksia. Kamat ei maksa maltaita, joukkueen Whatsapp-viestiketjun kautta järjestyy aina joku kyyti ja pelireissulla huolehditaan sujuvasti omista ja naapurin lapsista. Ja lapsi pääsee vielä samalla lisenssillä katsomaan oman liigajoukkueen pelitkin.

Mutta jos haluat, voit tulla mukaan, heittää tarinaa kentän laidalla ja tehdä juuri sen verran kuin rahkeet riittävät. Yhteisöllisyyttä ja yhdessä tekemistä löytyy, sillä joukkueurheilua voi harrastaa monin tavoin. Voi olla pelaaja, valmentaja, joukkueenjohtaja, huoltaja, fani, huutosakin äänekkäin osallistuja, kahvilanpitäjä, kuljettaja, äiti, isä tai muu läheinen. Enemmän tämä antaa kuin ottaa. Katso vaikka sen pikkupelaajan ilmettä.

PS. Kuinka moni säbävanhempi löytää viikonloppuna itsensä katsomosta?

—

Tämä teksti on julkaistu alunperin OLS Salibandyn Facebook-sivuilla.