Lasten valmentajana treeneissä ei omia ajatuksiaan ja tunteitaan voi muotoilla niin kuin ne spontaanisesti olisivat aivojen sisimmistä kerroksista tulossa ulos. Olen verrannut joukkuettani satubalettiryhmään, jossa tärkeintä on yksilön ilmaisun vapaus, jokainen pyörähtelee pelin aikana niin kuin itsestä sattuu tuntumaan.

Otin treeneihin mukaan vaaleanpunaisen tyllihameen ja lupasin valita päivän ”satubaletin”. Osui ja upposi, kukaan ei halunnut tyllihametta itselleen, ei edes lainaksi. Marttakerhoon on vielä kovasti tulijoita, vaikka eivät pojat oikein ymmärrä, mitä ne martat tekevät. Kuvailin, kuinka marttakerholaiset treenien sijaan voisivat neuloa sukkia kahvion sohvilla. Monilla luovilla ja hyväntahtoisilla keinoilla on toistuvasti huomautettava, että meillä on kuitenkin salibandyjoukkue, jossa on tarkoitus viedä omia ja joukkueen pelitaitoja kohti lajia, ei siitä poispäin.

Seuraavaksi nostan lasten valmentamisesta esille 3 asiaa, jotka ovat itselleni tärkeitä periaatteita: kärsivällisyys, hermottaminen ja avoimen pelitaidon opettaminen.

Kärsivällisyys on lasten valmentajan tärkeimpiä ominaisuuksia. Odotan, että kaikki ovat hetken hiljaa, jotta voin kertoa päivän treeniteeman. Lasta ei kiinnosta, miksi olen valinnut suunnanmuutosnopeuden päivän fysiikka- ja lajiteemaksi. Pelaajaa kiinnostaa tekeminen. Kun saadaan harjoitus käyntiin sieltä löytyy se ryhmä, joka harjoittelee salibandyjoukkueena. Toisinaan kävyt, kivet ja kepit kiinnostavat enemmän kuin koodarit alkulämmittelyssä. Lapsella on oikeus leikkiin, kaveriin, hänellä on oikeus omiin ajatuksiin niin kauan kuin hän ei häiritse muiden harjoittelua ja keskittymistä tekemiseen. Haasteen pienempien ikäluokkien valmentamiseen tekee sen, että kahden samanikäisen valmiudet joukkueharjoitteluun voivat olla eri planeetoilta. Toisella on halua ymmärtää taktisia asioita ja toisella keskittyminen kahden suoritteen välissä häviää joka kerta. Silti hänellä, jonka keskittymiskyky on heikompi voi olla luontaisesti paremmat lähtökohdat lajinomaiseen liikkumiseen kuin hänellä, jolla on kiinnostusta peliteoreettisiin käsitteisiin. Kärsivällisesti on hyväksyttävä joukkueen sisäiset tasoerot. Jokaisella pelaajalla on oikeus tasonsa mukaiseen harjoitteluun ja omaan pelaajapolkuunsa. Siksi treenien aikana on hyvä, että tehdään tasonmukaisia harjoitteluryhmiä, jotta jokaisen yksilöllinen kehittyminen saisi aikansa ja paikkansa. Kärsivällisyyttä se vaatii valmentajalta ja ryhmän edistyneemmiltä pelaajilta.

Kehitykselle on annettava oma aikansa, ainakin lajitaitojen osalta. Kun puhutaan yleistaitavuuden kehittämisestä, niin kaikki peliin alle 8-vuotiaiden kanssa. Vaikka lajiharjoituksissa ei voi täysin paikata lasten perusliikuntamäärien vähenemistä, niin harjoittelun pitää olla monipuolista. Vain valmentajan oma mielikuvitus asettaa rajoitteita harjoittelun suunnittelussa. Lasten kanssa voi kokeilla kaikkea, mikä ei vahingoita ketään ja mistä he innostuvat. Hyvin vanhanaikaista on ajatella, etteikö säbätreeneissä voisi tehdä kuperkeikkoja, kun lapset ovat tulleet pelaamaan säbää.

Lapsen kehityksessä hermosto kehittyy voimakkaasti koulun aloittamisen kahta puolen. Hermosto on 60-80-prosenttisen valmis ikävuosien 6–8 tienoilla. Lapsesta voi tulla loistava salibandypelaaja, vaikka hän ei ikinä oppisi kärrynpyörää, mutta ei sen osaamisesta varmasti ole mitään haittaa. Valmentajana ajattelen, että en toiminnallani saa ottaa pelaajan kehittymismahdollisuuksista mitään pois. Hermottaminen on aivojen, hermojen ja lihasten välisten toimintaketjujen luomista. Hermottamista voi tehdä alkulämmittelyssä, salitreenien yhteydessä ja loppuveryttelyssä. Mitä nuorempana lapset tottuvat siihen, että harjoittelu on monipuolista, he oppivat pitämään sitä normaalina lajiina kuuluvana asiana. Valmentajalta se vaatii perehtymistä lasten herkkyyskausiin kouluttautumisen tai netistä löytyvien materiaalien kautta.

Kun aloitin joukkueeni kanssa hermottavat harjoitteet, yksilöiden välillä oli valtavia eroja. Kolmen vuoden jälkeen erot ovat pysyneet lähes samoina. Uudet liikkeet ovat edelleen toisille vaikeampia. Nopeat oppijat oppivat liikkeet edelleen hitaampia nopeammin. Ero voi johtua puhtaasti yksilöllisistä eroista, valmentajan yksipuolisista opettamistaidoista tai jostain muusta syystä.

Kolmas tärkeä periaate lasten valmentamisessa vaatisi ehkä kokonaisen blogisarjan. Kuvailen lyhyesti, mitä tarkoitan avoimen pelitaidon opettamisella. Joukkueeni pelaa D2- ja E1-haastesarjoja, ikäluokilla ei ole kiinteitä pelipaikkoja. Pelipaikat kiertävät peleistä ja turnauksista toiseen. Meillä on kolme maalivahtia, kun yksi on maalissa, muut ovat kenttäpelaajina. Kun olet kenttäpelaajana edellisessä pelissä ollut sentterinä, seuraavassa pelaat laiturina tai pakkina. Pelaaja saa luontaisesti erilaisia peliärsykkeitä ja joutuu tekemään päänsisäistä työtä, mitä pakkina, sentterinä tai laiturina pitikään tehdä. Hänellä on oikeus tehdä pallollisena oma ratkaisunsa. Pyrin välttämään ohjeita pallolliselle. Peli on pelaajia varten, he eivät ole toteuttamassa laatimaani pelisysteemiä, avauskuviota tai ylivoimapeliä. Taktisesti puolustusalueen puolustuspelaaminen on ainoa asia, jossa pelaajilta vaaditaan muutaman periaatteen noudattamista. Pelin avaamiseen ja hyökkäämiseen ei ole olemassa raiteita. Saatan ennen peliä kerrata aluepuolustuksen sijoittumista ja sitten todeta, että hyökätkää niin kuin haluatte. Peli tulee teidän sisältä, nauttikaa siitä.

En jätä pelaajaa ja joukkuetta yksin. Peliä kehittäviä periaatteita annetaan treeneissä ja peleissä: liiku-liikuta, syöttö katseella omalle, suojaa palloa – voita joukkueelle aikaa puolustamiseen, jos tilaa – kuljeta itse, pois syöttövarjosta, kierrätä pakkien kautta. Vastustajan pelitapaan reagoin pelin aikana, ja saatan antaa kesken pelin ohjeen, joka vie tekemistä eteenpäin. Useimmat pelaajat pystyvät reagoimaan pelin aikana taktisiin ohjeisiin, vaikka ennen peliä taktiikkaa ei olekaan olemassa. Kun on tilanne päällä, tärkeintä on pelaajan sisäinen reagointikyky peliin. Kun pelaajan työkalupaketti on täynnä monipuolisia reagointimalleja, joista hän havainnoimalla valitsee pelitilanteeseen sopivan ratkaisun, hän ei tarvitse valmentajaa kauko-ohjaajaksi. Valmentajan tehtävä on tehdä itsensä sopivan näkymättömäksi, silloin olet onnistuvat viemään pelaamisen valmennettavan ihon alle ja antamaan hänelle riittävät koordinaatit pelaamiseen.

Valmennettavina innokkaat pojat ovat ihania. He nauttivat toiminnasta ja tekemisestä!

Hanna Tapion aiemmat Pääkallo-tekstit:
Miten lasten liikuntaa voisi monipuolistaa?
Koko kylä kasvattaa – vanhemmat vapaaehtoistyön kulmakivenä