Suomi voitti riemukkaasti salibandyn MM-kultaa. Heti pokaalinjaon jälkeen alettiin tietysti kysellä sitä, miten mestaruudesta saataisiin kaikki mahdollinen hyöty irti. Kysymykset ovat tärkeitä mutta vähintään yhtä tärkeää on tarjota vastauksia ja vaihtoehtoja. Lähdin pohtimaan sitä, mitä hyvää lajissamme on ja miten hyvä noste lajin ympärillä saataisiin hyödynnettyä.

Pohjustukseksi sanon, että ehdotukseni edustavat lähinnä omaa kantaani lajin parissa toimineena pelaajana. En omaa järjestö- tai seurajohtokoulutusta. Osasta asioista on keskusteltu seuran, Salibandyliigan ja -liiton työntekijöiden sekä eri seuratoimijoiden kanssa. Tiedän, että lajin kattojärjestö on tämän vuoden aikana järjestänyt tapaamisia ja koulutuksia, joissa muodostetaan lajin tulevaisuuden strategiaa. Tuo työ toivottavasti kantaa hedelmää vuosien saatossa.

1. Tekemisen taso

Kuten salibandymaajoukkueen päävalmentaja Petri Kettunen heti mestaruuden ratkettua nosti esille, iso osa maajoukkueenkin työstä tehdään seuratasolla. Ja tämä ei rajoitu pelkästään Salibandyliigan tasolle. Jokainen joukkue liigamestarista kuutosdivarin heittopussiin tekee työtä lajimme eteen. Toivon, että jokainen salibandyjoukkue nostaa omaa vaatimustasoaan esimerkiksi harjoittelun ja lajiin suhtautumisen suhteen, mikäli se tuntuu omalta jutulta. Lajin arvoa ei nosta se, jos esimerkiksi kakkosdivarissa lähdetään vieraspeliin seitsemällä pelaajalla tai naureskellaan sillä, että tällä tasolla pärjää treenaamatta. Muutos tarvitsee suunnannäyttäjiä: jos haluat nostaa joukkueesi tekemisen tasoa harjoittelussa, tee se omalla esimerkilläsi ja sitoutumisellasi. Jokainen lajia ja pelaajia eteenpäin potkiva yksilö on tässä yhtälössä ratkaiseva, oli taso mikä tahansa.

2. Ylpeys

Tämä liittyy pitkälti edelliseen. Ole ylpeä lajistasi. Älä vähättele esimerkiksi sarjatasoasi, vaan etsi omat rajasi urheilijana. Jos oma paras tasosi on kakkosdivarissa, olet tehnyt hyvän työn itsellesi ja koko lajillesi. Eräs Happee Steamersin pelaaja esimerkiksi kertoi minulle, kuinka hän haluaa panostaa lajiin paljon ja kuinka eräitä unelmien täyttymyksiä ovat esimerkiksi tehdyt maalit cup-otteluissa liigajengejä vastaan tai mahdollisuudet olla samoissa treeneissä Happeen edustuksen kanssa. Ne ovat saavutuksia joista voi tuntea ylpeyttä hyvällä omallatunnolla.

3. Erilaisuus ja rohkeus

Mielestäni salibandyn viestinnässä ja mediatoiminnassa on näkynyt hienoa erilaisuutta ja rohkeutta. Toivottavasti nämä ominaisuudet eivät unohdu tulevaisuudessa. Esimerkiksi ”Ylijohtava” Toni Lötjösen humoristiset ja toisinaan myös omaa lajia aiheesta piikittelevät some-esiintymiset erottuvat massasta, herättävät tunteita ja ovat rohkeita. Jotkut taas ovat kritisoineet Peter Kotilaisen englanninkielisiä haastatteluita ja olleet huolissaan siitä, millaisen kuvan ne lajista antavat. Itse olen sitä mieltä, että omana itsenään oleminen ja pilke silmäkulmassa piristävät nuorekkaalle lajille sopivasti vanhaa urheilujargonia. Jotkut tykkäävät, jotkut eivät, mutta tunteita se ainakin herättää. Jos vertaa esimerkiksi Suomen ensimmäisen maailmanmestaruuden ratkaissutta Tero Tiitua ja viime kisojen näkyvintä pelaajaa Kotilaista, on heillä eroa kuin yöllä ja päivällä. Mielestäni näistä kahdesta herrasta ei voi sanoa, että toinen olisi toista parempi median edessä. He ovat täysin erilaisia, ja se on rikkaus.
MM-kisojen aikaan myös Yle onnistui kisalähetyksissään ja etenkin pelaajakorteissaan. Mielestäni niissäkin oli sopiva ripaus rohkeutta ja huumoria. Olemme nähneet aivan tarpeeksi toinen toisensa kopioita olevia pelaajakortteja, joissa puhutaan ympäripyöreyksiä. Kuulin perjantaina töissä sivukorvalla, kun kaksi oppilasta keskusteli salibandyn MM-kisoista. Toinen oppilaista sanoi, että ”kisojen hauskin juttu oli se, kun se (Miko Kailiala) sanoi, että Kotilainen on aivan hukassa ja ettei tiedä, onko se käynyt esikoulun jälkeen muita kouluja”. Rohkeaa ja erilaista. Toivottavasti lajimme uskaltaa jatkaa tällä tiellä ja nostaa samalla erilaisia persoonia esiin.

4. Puoliammattilaisuus

Tämä on asia, joka saattaa ärsyttää joitain laji-ihmisiä. Mielestäni salibandylla olisi loistava mahdollisuus toimia idealistisena urheilulajina. Me voisimme tehdä amatööriurheilusta muotia. Jostain syystä lajeja vertaillaan yhä paljon sen mukaan, onko laji ammattilaisurheilua ja minkä verran mistäkin lajista tienaa. Salibandyssä ei ole hirveästi ammattilaisia, mutta sen ei tarvitsisi olla lajiväelle häpeä vaan ylpeydenaihe. Totta kai laji tarvitsee ammattilaisia johtohenkilöihin, seuroihin ja valmennukseen, mutta ammattilaisuuden ei välttämättä kannattaisi olla lajin itseisarvo pelaajille.

Laji ja sen rahoitus kehittyvät vähitellen, ja jos haluamme nousta kassavirroissa esimerkiksi haastamaan jääkiekkoa ja jalkapalloa, on varauduttava pitkään odotukseen. Mielestäni voisimme kääntää asetelman siihen, että meillä on olemassa laji, jota pelatessa voi samalla hankkia itselleen koulutuksen ja työpaikan. Tämä voi onnistua esimerkiksi seuran kontaktien ja yhteistyökumppaneiden avulla tai työllistämällä pelaajia seuraan. Tätä linjaa on toteutettu pitkään Happeessa. Uskon, että opiskelumahdollisuus tai vaikka puolipäivätyön löytäminen pelaajalle ovat tärkeämpiä sekä yksilöllisessä että yhteiskunnallisessa mittakaavassa kuin se, että pelaaja saa kaudesta 8 000€. Tällä tavoin voimme myös välttyä raa’an urheilumaailman varjopuolilta, kuten uran jälkeiseltä tyhjiöltä. Näin pitäisimme lajina pelaajista huolta kokonaisvaltaisesti, eikä koko elämäänsä tarvitsisi uhrata vain urheiluun. Moni olympiaedustajakin pystyy urheilemaan puoliammattilaisena, miksi siis ei salibandynpelaaja? Samalla lajimme vetonaulana voisivat olla vanhanaikainen seurauskollisuus, aito rakkaus lajiin sekä urheilu itseisarvona rahan sijaan. Nämä ovat arvoja, jotka ovat rahan ohjailemassa ammattiurheilussa välillä kadoksissa. Sen sijaan, että lähtisimme matkimaan isompia, voisimme yrittää kulkea rohkeasti omaa polkuamme.

5. Urheilullisuus

Jotta laji kehittyy, pitää pelaajien ja urheilullisuudenkin kehittyä jatkuvasti. Tämä kohta liittyy hieman edelliseen, mutta ei ole silti ristiriidassa. Mikäli lajimme onnistuu saamaan lisää tuloja, kannattaa ne mielestäni kohdentaa ensisijaisesti olosuhteiden ja urheilullisuuden parantamiseen. Seurat tekevät tässä isoja valintoja. Kannattaako esimerkiksi ostaa kallis pelaaja ammattilaiseksi vai parantaa koko joukkueen kehittymismahdollisuuksia vaikka hierontapalveluilla tai omalla kuntosalilla? Tai palkata seuraan junioripäällikkö tai urheilutoimenjohtaja pelaajapalkkioiden sijaan? Happeessa ei ole pelaajapalkkioilla mässäilty, mutta itse olen ollut tyytyväinen siihen, kun seura tarjoaa pelipäivän ruuat, kuntosalikortit, huippuvarusteet, ammattitaitoisen valmennuksen ja tarvikkeet palautumiseen. Näin saadaan pelaajat sitoutumaan urheiluun, seuraan ja itsensä kehittämiseen. Esimerkiksi kabineteissa pitää tehdä paljon töitä sen eteen, että hallitilanne paranisi monilla paikkakunnilla. Ehkä myös sponsorit voivat olla suopeampia, jos tukieurot kulkeutuvat laajempaan hyötyyn (kuten uuden hallin rakentamiseen) kuin yksittäisen pelaajan kuukausiliksaan.

6. Moderni yhteistyökumppanuus

Jos haaveilemme pelaajien puoliammattilaisuudesta ja urheilullisuuden parantumisesta, kannattaa seurojen nyt hyödyntää MM-sankareiden sekä lajin saama julkisuus. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että yritysten rahahanat aukeaisivat vastikkeetta. Laitamainosten ja pelipaidan logojen lisäksi seurojen kannattaa pohtia malleja, joissa sekä yritys että pelaaja ja seura hyötyvät toisistaan. Moderni yhteistyökumppanuus voi myös olla tapa parantaa pelaajien urheilullisuutta. Kun seura löytää tavan, jolla yritys hyötyy yhteistyöstä, on yhteistyön toteutuminen todennäköisempää. Esimerkiksi henkilökohtaisen sponsorin avulla pelaaja voi lähteä vieraspelireissulle eikä joudu stressaamaan tekemättä jääneistä tunneista ja toimia täten puoliammattilaisena.

7. Yhteiskuntavastuu

Salibandy ja urheilu ylipäätään ovat antaneet monelle ihmiselle paljon. Silloin on vähintään kohtuullista antaa jotain takaisin. Moni muukin laji on tajunnut yhteiskuntavastuun tärkeyden, mutta tämä voisi olla entistä enemmän salibandy keihäänkärki edellisiin kohtiin liittyen. Meillä on käsissämme laji, joka on helppo aloittaa, siedettävän hintainen harrastaa ja kohtuuhintainen käydä katsomassa. Laji, jossa vastustajaa ja lajiamme kunnioitetaan. Yhteiskuntavastuuseen liittyy esimerkiksi se, että lajimme panostaisi junioritoiminnassa lajitaitojen lisäksi ihmisten kasvattamiseen. Että me kasvatamme pelaajia, jotka eivät pääsarjatason jälkeenkään jää tyhjän päälle. Että me, jotka olemme saaneet lajiltamme paljon, haluamme antaa yhteisöllemme jotain takaisin.

On tärkeää, että yhteiskuntavastuu saataisiin isoksi arvoksi koko lajin sisällä, sillä päälleliimatut tempaukset eivät ole aitoa yhteiskuntavastuuta. Esimerkiksi Happeen idea nuorisokotien kanssa toteutettavasta yhteistyöstä sai alkunsa edustusjoukkueen sisältä. Kaupunkien heikon taloustilanteen vuoksi nuorisokodeilla ei ole välttämättä varoja tarjota nuorille esimerkiksi sisäänpääsyä salibandyotteluun. Lisäksi pohdimme sitä, että elämänsä risteyskohdassa oleville nuorille voisi olla hyötyä siitä, että heille kävisi puhumassa sellaiset pelaajat, joilla on omassakin elämässään ollut kotioloihin liittyviä haasteita. Koska urheilu on pelastanut monen ihmisen elämän laitapuolilta, on vain luonnollista, että sitä kohtaan tuntee kiitollisuutta. Samalla laji ja seura voivat nousta merkitykselliseen asemaan omassa kaupunki- tai kuntayhteisössään. Tällöin myös kunnan asukkaat ja päättäjät näkevät seuran arvon muussakin kuin salivuokrien tiliotteissa.

8. Johto

Menestyksen huumassa sekä lajin että seurojen johdon kannattaa takoa kuumaa rautaa. Samalla kasvavan lajin on oltava tarkkana siitä, että lajin ja seuran johto ovat oikealla asialla. Menestys nostaa aina pintaan myös onnenonkijoita ja oman etunsa tavoittelijoita. Lajiväen kannattaa pitää silmät auki sen suhteen, ettei lajia tai seuroja vedetä väärille urille esimerkiksi valtataistelujen takia. Mikäli epäkohtia näkee, pitää asiat uskaltaa nostaa rohkeasti pöydälle. Valitettavan moni laji on kompastunut polvilleen johtoportaan keskinäisten nokittelujen vuoksi. Toivottavasti tämä ei ole salibandyn tulevaisuus. Kattojärjestön lisäksi seuroilla tulee olla selkeä visio ja strategia tuleville vuosille. Kehittyminen vaatii tavoitteita ja osaavaa johtoa.

9. Intohimo ja arki

Viimeiseksi palaamme alkuun. Lähes kaikki työ tapahtuu seuroissa ja arjessa, näkyvät hedelmät korjataan esimerkiksi MM-näyttämöllä tai Superfinaalissa. Ainakin itselleni Suomen MM-kulta oli sykähdyttävä hetki, ja se muistutti minulle jälleen kerran, miksi tälle lajille antaa itsestään niin paljon. Siis, miten maailmanmestaruus hyödynnetään? Se on sinusta kiinni.

Urheilu ja etenkin siinä menestyminen vaatii intohimoa. Salibandyssä on tuhansia intohimoisia laji-ihmisiä. Omalla esimerkilläsi sinä voit tuoda lajin pariin uusia ihmisiä ja olla mukana rakentamassa uutta menestystä. Olet sitten pelaaja, taustahenkilö, junnuvalmentaja tai kahvion myyjä. MM-kullan hyödyntämiseksi voisi olla syytä tehdä jälleen uuden vuoden lähestyessä #salibandylupaus. Tuotko yhden uuden ihmisen katsomoon? Suunnitteletko harjoitukset piirun verran paremmin? Lisäätkö omatoimista harjoittelua? Annatko joka treenissä kaikkesi? Kohtaatko junnuvalmentajana pelaajat myös ihmisinä? Kysytkö surullisen näköiseltä junnulta, että onko hänellä kaikki hyvin? Jäätkö pelin jälkeen laukomaan sitä toivoneen junnukatsojan kanssa? Sinä voit hyödyntää salibandyn MM-kullan.

MM-joukkueemme teki lajille upean palveluksen, nyt on meidän vuoromme viedä lajin sanomaa eteenpäin.

P.S. Menin MM-finaalin jälkeisenä maanantaina koulumme liikkasaliin maalivahdiksi salibandyä pelanneille iltapäiväkerhon lapsille. Yksi lapsista tuli varovasti luokseni, kopautti polvisuojiani ja kysyi: ”Tunnetko sä sen Peter Kotilaisen?” Tässä on yksi konkreettinen esimerkki siitä, mitä vaikutuksia MM-kullalla on.

#4, Jaska Kunelius
Twitter: @jKune

Jaska Kuneliuksen aiemmat Pääkallo-tekstit:
Blogi: Älä vaikene itsestäänselvyyksistä
Mihin lahjakkuus riittää?
Pihasähly on kiellettävä, mailahan voi osua kasvoihin
Vihan kautta