”Näinhän se hyvin pitkälti menee”, toteaa jääkiekkoa pelaava ystäväni minulle ylä-asteen liikuntatunnin jälkeen. Näin jälkeenpäin ajateltuna minulla olisi varmasti ollut useampikin argumentti takataskussa, mutta tilaisuuden karattua käsistäni päätinkin valistaa useampaa ihmistä kerralla muutaman vuoden myöhemmin.
Tosiasiassa ystäväni heittämä lause on siis tietenkin hyvin kaukana totuudesta, vaikka väittämän varmasti lähes jokainen salibandyn pelaaja on jossain vaiheessa elämäänsä kuullut. Lauseen viljelijöille heti ensimmäisenä seikkana muistutettakoon, että jääkiekko ja salibandy – kuten myös maahockey, joka on myös oma olympialajinsa – ovat kaikki täysin eri lajeja. Näin ollen yhteinen vertailupohja on valitettavan suppea.
Lajien jatkuva rinnastaminen ja usein myös alas painaminen suhteessa muihin lajeihin on vaivannut salibandykulttuuria lähes koko lajin lyhyen historian ajan. Joulukuisia salibandyn MM-kisoja katsellessa vieraammassa seurassa kuului usein kommentteja tyyliin ”mitäs sählyä täällä oikein katsotaan” ja ”onko näilläkin jotkut omat MM-kisat.” On totta, että salibandy on nuori ja toistaiseksi myös suhteellisen pienellä alueella tunnettu laji (jonka lisäksi käsitteet sähly ja salibandy tuntuvat usein olevan hakusessa), mutta salibandykin kasvaa jatkuvasti – ja jokainen meistä voi olla osana kasvattamassa sitä. Esimerkiksi viime keväänä ensimmäistä kertaa järjestetty Superfinaali on hyvä osoitus lajin ottamista harppauksista, sillä vapaaehtoisvoimilla oli tapahtumassa hyvinkin merkittävä rooli.
Maailmanmestaruuden jälkeen Annina Vainio kirjoitti Helsingin Sanomien nettisivuilla salibandyn vähättelystä ja vertaamisesta jääkiekkoon. Oiva artikkeli kirvoitti omiakin tunteitani pintaan ja ymmärsin kuinka naurettavalla tolalla jotkin asiat edelleen ovat. Jaska Kunelius kirjoitti pian tämän jälkeen Pääkalloon yhdeksän kohdan blogitekstin siitä, kuinka MM-voittoa voitaisiin hyödyntää. Omat ajatukseni tarttuivat etenkin kakkoskohtaan, jossa puhuttiin ylpeydestä omaa lajia, tasoa ja tekemistä kohtaan.
Harrastan itse salibandya kolmosdivarijoukkueessa. Tai kuten itse usein ilmaisen, ”vain kolmosessa”. Olemme silti pärjänneet hienosti sekalaisella ja jatkuvasti vaihtuvalla porukalla, jonka lisäksi joukkuehenkemme on uskomattoman hieno. Olemme jättäneet yhden sarjatason taaksemme ja kovasti puskemassa jo seuraavaa kohti. Miksi arvostus omaan tekemiseen tuntuu silti olevan kovin hataralla pohjalla, ja ennen kaikkea, miksi itse jopa ruokin oman tasoni ”kämäistä” kuvaa? Kolmosdivari on divaritaso siinä kuin muutkin, ja monesti asiaa pohdittuani olen tullut siihen tulokseen, etten luultavasti nykyisessä elämäntilanteessani haluaisikaan pelata divarissa tai liigassa, oli taitotaso niihin riittävä tai ei. Miksi en voisi siis olla ylpeä sekä joukkueestani että itsestäni pelaajana? Jatkuva kehittyminen on tärkeää, mutta omista saavutuksista on lupa myös nauttia – ja tuntea ylpeyttä. Jokainen joukkueemme jäsen sitoutuu tekemiseen täysillä ja pelireissuille lähdetään aina pisteet mielessä, pelaamisen into kirkkaana silmissä.
Kuten eräs joukkuetoverini totesi, joillekin saattaa aivan hyvin riittääkin nykyinen taso omassa lajissaan. Se saattaa olla juuri sitä harrastamista, mihin haluaa sitoutua: jossain ammattimaisuuden ja höntsäilyn välissä. Vaikka henkilökohtainen tavoite saattaisi jossain vaiheessa ollakin siellä liigassa pelaaminen, kannattaa miettiä myös itseä tällä hetkellä parhaiten palvelevaa tapaa harrastaa.
Alempien sarjatasojen joukkueissa on usein myös helpot ja hyvät mahdollisuudet sekä luultavasti matalampi kynnys lähteä mukaan oheistoimintaan: hoitamaan joukkueen varoja, johtamaan joukkuetta tai vaikkapa päivittämään some-tilejä. Mikäs sen parempaa, kuin yhdistää monta itselle rakasta asiaa ja kehittää oman joukkueen tai seuran toimintaa.
Tästä kaikesta voisi hyvällä omallatunnolla olla ylpeä. Jos työ salibandyn arvostuksen eteen ei lähde pienistä tekijöistä, niin mistä sitten? Sopiva sauma lajin näkyvyyden edistämiselle onkin juuri nyt, MM-voiton jälkeen. Nyt on juuri oikea aika kailottaa salibandyn hienoutta: ideoida uutta, panostaa vieläkin enemmän omaan tekemiseen ja näyttää mihin yhdessä pystymme.
Eli ei, salibandya eivät pelaa vain sellaiset henkilöt, jotka eivät osaa pelata jääkiekkoa. Salibandya pelaavat sellaiset, jotka pitävät lajistaan ja ovat valmiita tekemään asioita sen eteen, ovat valmiita tarttumaan haasteisiin ja olemaan rohkeita. Ja kantamaan siitä ylpeyttä.
Poika ”harrasti” jääkiekkoa kolme vuotta ihan pienenä. Kuusivuotiaana hän osallistui sählysynttäreille ja siitähän syntyi intohimo. Tylsät vanhemmat laittoivat pojan valitsemaan sählyn ja jääkiekon välillä. Sähly voitti.
Hyvä teksti. Uskon myös siihen, että kun urheilutoimittajat lehdissä nuorenee ja vanhat patut jäävät pois niin lajin arvostus myös kohoaa. Koskee myös tv urheilu pomoja.
Veikkaisin että ~70-80% salibandyn pelaajista (varsinkin liigapelaajista) pelasivat joskus jääkiekkoa tai jalkapalloa. Sama homma ruotsissa, siellä lähes kaikki superliigan pelaajat ovat harrastaneet jalkapalloa ja tai jääkiekkoa ja myöhemmin valinneet salibandyn (kannattiko?). Oisi jo aika tehdä sählystä ammattilaislaji ettei vanhempana sitten harmittais niin paljon lajivalinnat….
Sen verran läheltä seuranneena, monelle nyky säbäjunnulle tämä lätkä on sitä koululiikuntaa.
.
Toisaalta aika moni jääkiekkoilija on pelannut jalkapalloa ja toisinpäin. Malliesimerkkinä nyt vaikka Jari Litmanen. Niin ja toki Teuvo Teräväinen pelasi salibandya. Nuorelle on tärkeätä pelata monipuolisesti pallopelejä, sieltä oppii hyvin. Yksi jääkiekkoileva sukulaiseni alkoi pelata jääpalloa, koska siinä täytyy luistella vähän hitosti. Minusta aivan loistava lisä jääkiekkoharrastukselle.
Kaiken kaikkiaan sanoisin, että kannustakaa lapsianne kokeilemaan erilaisia lajeja, sieltä varmaankin löytyy se oma sitten. Ei, se ei välttämättä ole aina salibandy, se voi olla vaikka käsipallo, mutta oleellista on se, että lapsi saa tehdä sitä minne se suurin kiinnostus vie. Noista kaikista lajeista on hyötyä tulevaisuutta varten sitten, jos ei muuten, niin oman terveyden ja jaksamisen muodossa.
Hyvä teksti.
Itse nuorempana halusin alkaa pelaamaan jääkiekkoa, mutta vanhempieni lompakko ei antanut myöden ks. lajille. Kaverini esitteli pihapelien muodossa sählyn ja maistui heti. Näin jälkeenpäin mietittynä kun 27 vuotta on taittunut mittariin, olen ihan tyytyväinen lajivalintaan. Itsekkin pelaan 3. divaria tällä hetkellä ja kahtena perättäisenä kautena ollaan jo 2. divarin oviakin käyty koputtelemassa. Kai sekin on jonkun näköinen saavutus.
Milloin olette kuulleet juoksijoiden mollanneen hiihtäjiä – ”rupesit hiihtämään, kun et ollut riittävän hyvä juoksija” tai ”rupesit lentopalloilijaksi kun et saanut palloa koriin”. Minun mielestäni tämä ”rupesit sählyn pelaajaksi, kun et osannut luistella” kertoo jotain jääkiekkoilijoista – mitä sen saa jokainen itse päätellä.
Totuushan on että, salibandyn pelaaja ei pärjää jääkiekossa aladivareita pois lukien. Lätkän pelaajat taas ovat suoraan liiga mateririaalia. Siinäpä mietittävää, ristiriitaista eikö?
Esimerkkejä löytyy, huonoin esimerkki koko lajille lienee jarkko niemimen joka lopetti oman uransa ja rupes pelaa säbää suomen pää sarjasssa. ”Naurua”.
Laji ei koskaan nouse olympia lajiksi tai lajiksi jossa on +3000 katsojaa vähintään per ottelu ellei maiden liitot rupea oikeaan ja kunnolliseen yhteis työhön, laji on tällä hetkellä nopea, mutta liian neitimäinen ollakseen jotain suurta ja mahtavaa. Olisihan se mahtavaa että lajista tulisi iso ja se pystyisi ”työllistämään” pelaajat mutta valitettavan pienet resurssit ja pienet liitot kaatavat tämän lajin nousun.
Rest my case – Seppo Teppo. Jos jääkiekkoilijat ovat niin autuaallisia niin miksi sitä pitää verrata salibandyyn? Mikä on se jääkiekkoilijoiden valtava pelko salibandyä kohtaan?
Salibandyssa alemmatkin divaripaikat tulee sentään ansaita toisin kuin esim. lentopallossa ja futsalissa. Niissä voi käsittääkseni ilmoittautua haluamalleen sarjatasolle poislukien kaksi ylintä.
Ei ole Jarkkoa liigassa näkynyt.
kyllä lätkäkin on marginaali laji…
Veikkaampa ettei kovin moni lätkänpelaaja pärjäis liigatasolla salibandyssa. Voi mennä kokeilemaan. Olen myös monen muun tavoin ihmetellyt että miks näitä kahta lajia aina verrataan toisiinsa. Muuta samaa ei oo kuin että yhtä monta pelaajaa kentällä ja molempia pelataan mailoilla. Siihen se sitten jääkin. Olkaa memmat lajin harrastajat ylpeitä siitä mitä teette, turha tuhlata energiaa moiseen vertailuun varsinkin kun se on aivan turhaa
Taitaapa edelleen olla niin että kovin montaa puhtaasti salibandyä koko ikänsä pelannutta ei liigassa tai maajoukkueessa ole. Monipuolinen palloharrastus on tärkeää, parhaat ja monipuoliset, yllättävät salibandyn pelaajat on taitonsa kartuttanut usean pallolaijin harrastamisella. Itselläni ei ainakaan rahkeet junnuna pelkällä salibandy harrastamisella kovin pitkälle riittänyt + loukkaantumishistoria on aivan muuta kuin lätkä/kaukis/futishistorian omaavilla paikkansa (nilkat, polvet) kovettaneilla kavereilla. Salibandy kun kuitenkin on se loukkaantumisherkin laji Suomessa.
Se lätkässä on ku on suljettu sarja.
Vakuutusyhtiöistähän voi käydä suoraan kysymässä että mitkä ne kovimmat lajit on…
Onko salibandy kenties ainoa laji koko maassa missä aladivareissa on eli peliaika? Lentopallo pelataan kaikissa sarjoissa 25 pisteeseen. Jalkapallo on vitosdivarissakin 90min. Jääkiekossa on aina 60min. Ym ym. Mutta ei kun tullaan salibandyn niin sitten 3 divarissa pelataankin 3×15 suoraa aikaa. Resurssipula juu tiedän. Kun pohja on hatara ei kokonaiskuva voi kehittyä.
Todella hyvä kirjoitus ja muistutus siitä, kuinka tulisi hakea asioiden positiivisia puolia. Paljon myös mielenkiintoisia kommentteja. Eiköhän ole niin, että joka lajissa huipulle päästäkseen vaaditaan urheilijalta todella paljon, muutenhan kaikki me kirjoittelijat olisimme huippu-urheilijoita.
Kovia lajejakin kaikki omalla tavallaan. Lätkässä P. Laineen ura voi loppua seuraavaan tälliin ja sabassa sama kohtalo A. Ruddilla, tästä vakuutusyhtiöt ei varmastikaan tykkää.
Oma poika pelaa salibandya ja höntsää jalkapalloa ja lätkää. Sanoi kerran, että lätkässä pääsee helpolla kun spurtin jälkeen voi liukua pitkän matkaa ja silti maisemat vaihtuu, toisin on tarafleksilla. ? Liikunnan riemua ja hyvää kuntoa kaikille ja kaikkien lajien harrastajille.
Ei kannata liian vakavasti ottaa näitä ikuisia vertailuja, mikä on urheilua, mikä ei. Rajoittunutta ajattelua. Valitettavasti tämä usein korostuu jääkiekon pelaajien ja fanien keskuudessa. Ajatellaan sen olevan joku kuningaslaji. Itsekin pidän jääkiekosta, mutta en onneksi enää ajattele niin. Aivan yhtä hyvin voidaan sanoa, että kiekkoa pelaavat vain ne, jotka eivät osaa pelata jalkapalloa. Sitä paitsi, kyllähän salibandylla on paljon suuremmat mahdollisuudet kasvaa globaaliksi lajiksi kuin jääkiekolla. Tsemppiä kaikkien lajien harrastamiseen! Tehdään sitä, mistä saadaan iloa!
Saatoi olla provo Seppo Tepolta, mutta juuri näitä neiti -kommentteja kuulee joistain piireistä. Onko esim. koripallo jonkun mielestä ”neitilaji” kun siinä ei saa taklata tai pyrkiä tietoisesti vahingoittamaan vastustajaa? Koripallo pyyhkii jääkiekolla lattiaa sekä rahavirrassa että tunnettavuudessa. Salibandy ei tule koskaan tavoittamaan koripalloa näissä asioissa, mutta muuten haluaisin, että vertaisimme salibandyä korikseen kuin jääkiekkoon. Älykäs, tekninen, vauhdikas ja fyysinen laji ilman tappeluita a taklauksia voi olla suosittu ja arvostettu.
On kyllä muutamia esimerkkejä siitä, kuinka mestis- tai liigatason kiekkoilija pystyy pelaamaan salibandyliigassa. Liikeradat ovat lähes samat ja, jos nyt osaa juosta niin räjähtävyys ja peliäly sekä fyysisyys riittää kyllä kiekkoilijalla säbässä. Tietty moni kiekkoilija lopettaa mieluummin tai jäähdyttelee aladivareissa. Onhan laji salibandy kehitetty osittain ottaen mallia kiekosta. Mitä sitä nyt ruvetaan yhtäkkiä kokemaan niin suurena ongelmana? Kyllä kiekko tulee olemaan salibandyä edellä vielä pitkään monessakin asiassa.
Tuossa ylempänä joku totesi koripallosta, että verrataan kovuudessa salibandyyn (sählyyn)… Ilmeisesti ei ole juurikaan seurannut saatikka pelannut koripalloa. Se menee kovuudessaan jopa jääkiekon ohi, ihan tutkitusti. Monet eivät tätä tajua. Siinä on jatkuva kontakti ja fyysinen haaste. Kun katsotte maailman parhaimpia koripalloilijoita, niin melkoisia lihaskasoja ne vain ovat, poikkeuksia lukuunottamatta. Kun taas jääkiekossa koko kropan tasapaino ei ole lähellekään sitä hienostonutta kokonaisuutta.