“Siinä oli lähellä, todella lähellä. Fredrik Djuringilla ratkaisun paikka. Toiseen suuntaan mennään. Hyvärinen, Hyvärinen tulee ja… Maailmanmestaruus!!! Maailmanmestaruus Suomeen! Tero Tiitu!..”

Kuinka monet muistavat vuoden 2008 salibandyn mm-kisojen Suomi-Ruotsi-finaaliottelun lopputuloksen? Veikkaan, etteivät monetkaan. Sen sijaan, ketkä muistavat hetken, jolloin Tero Tiitu juoksi “läpi” päätylaidan ratkaistuaan juuri Suomelle sen historian ensimmäisen salibandyn maailmanmestaruuden? Sen maagisen tapahtumaketjun, joka alkoi Henri Toivoniemen torjunnasta ja jatkui Ricky Hyvärisen loistopassiin takatolpalle, josta Tiitu tälläsi reikäpallon lähes tyhjään rysään.

Ikoninen hetki on jäänyt lähes kaikkien salibandya hengittävien ja lukuisten muiden urheilua seuraavien muistikuviin. Nuo viisitoista sekuntia muodostavat itsessään upean tarinan, johon palataan yhä tasaisin väliajoin firmajengien ja divariporukoiden saunailloissa: ensin oltiin sillassa, sitten yhtäkkiä avautui mahdollisuus ja BOOM!

“Vastustajalla vaihto kesken, pallo keskialueella laidan tuntumassa. Pakki tulee kohti. Otan pallon haltuun mailan kärjellä, harhautan pakkia kropan liikkeellä ja napautan pallon tämän jalkojen välistä. Ryntään perään, tyylipuhtaaseen läpiajoon…”

Siitä on jo yli kymmenen vuotta. Paikka oli Hakaniemen Arena Center, kenttä numero kolme ja ottelu kesäliigan rivimatsi. Vastustajajoukkueen nimeä tai ottelun lopputulosta en muista, mutta sitäkin paremmin muistan sen hetken, kun kisutin vastustajan pakin ”yks-ykkösessä” puikoista ja pistin sitä seuranneen läpiajon päätteeksi häkkärin kebab-kioskille, minkä päätteeksi nostin reikäpallon ylämummoon.

Suoritus hakee “urallani” vertaistaan ja sai jopa vastustajalta kehut seuraavan aloituksen yhteydessä. Omat joukkuetoverini tiesivät kertoa, että kisuttamani pakki oli kesäpäivänä kavereitaan peesaamaan tullut liigapelaaja. Joku Tero Tiitu.

Tiitun jatkoaikaosuma, Mikael Granlundin ilmaveivi, Sami Jauhojärven loppukiri olympialaisten parisprintissa, Makwan Amirkhanin ennätysnopea tyrmäys UFC:n esikoisottelijana, allekirjoittaneen kisutus…
Tarinat tekevät urheilusta merkityksellisen.

Tuskin veisin sen enempää Tero Tiitua kuin ketään muutakaan enää puikoista (kas kun Tero tietää nyt kikkani), mutta tuo tarina on silti jäänyt elämään pääni sisään. Yhä vaan se saa hymyn kasvoilleni ja avaa hetkelliset dopamiinipadot. Samoin tekevät myös lukuisat muistot Hakaniemen Arena Centerin piskuisesta miesten saunasta, jossa heitettiin kovia jälkilöylyjä vastustajien ja joskus myös lauteille istahtaneiden tuomareiden kanssa. Muistan nauravat naamat ja ne huonot läpät – niitä riitti. Sitä en muista, paljonko pelit päättyivät, tai mitkä olivat omat tehopistelukemani. Ja näin jälkeenpäin: ei edes kiinnosta.

“Jokaisen joukkueen on synnytettävä se yhteinen tarina. Joskus se on tällaista, että pitää puristaa, puristaa ja puristaa sieltä. Siitä tässä on kysymys. Vaikeuksien kautta kasvaminen on yleensä hyvä tie kasvaa, mutta se on kova tie. Nyt olemme sen tien valinneet – tai emme valinneet. Saaneet.”

Kun puoli Suomea vouhkasi pikkuleijonien sukkamaisista peliesityksistä viime vuodenvaihteen jääkiekon nuorten MM-kisoissa, kiteytti Jukka Rautakorpi oleellisen. Peli koostuu lukemattomista osatekijöistä, eikä vähiten ihan normaaleista tuntevista ihmisistä, persoonista. Kun joukko erilaisia persoonia laitetaan puhaltamaan samaan hiileen yhteisen tavoitteen puolesta, muodostuu pelistä näyttämö tarinalle, joka rakentuu hetki hetkeltä ilman varmuutta sen loppuratkaisusta. Se tarina ja sen juoni ulottuvat paljon syvemmälle kuin mitä maksu-tv –päätteeltään peliesityksiä tilastoiden ja tulosten kautta kommentoivat suostuvat ymmärtämään.

Ari Hiltunen pohtii teoksessa Aristoteles Hollywoodissa (Gaudeamus, 1999) syytä urheilun maailmanlaajuiseen suosioon. Hän tuo esiin perinteisen draaman periaatteet, jotka toteutuvat usein myös urheilussa: samaistuttavat hahmot, jännitys, onnellinen loppu jne. Koska urheilu pystyy tarjoamaan näitä tunteita, on siitä muodostunut myös miljardien dollarien bisnes. Väitän, että sama draama, mikä viehättää katsojia, viehättää myös itse urheilijaa: mahdollisuus kohdata vastoinkäymisiä ja selviytyä niistä voittajana.

Mitä suurempi vastoinkäyminen on ja mitä epätodennäköisempää sen selvittäminen on, sitä voimakkaampaa on myös jännitys. Esimerkiksi Suomen ja Islannin välinen salibandyottelu tarjoaa tuskin kovinkaan kihelmöivää jännitystä, eikä voittokaan suurta riemua. Sen sijaan Ruotsia vastaan käytävä matsi ja voitto rankkareilla tuottaa valtavaa mielihyvää. Kuten Hiltunen kirjassaan toteaa, mitä ratkaisevampi ottelu ja mitä ylivoimaiselta vaikuttava vastustaja, sitä paremmalta voitto maistuu.

Välinpitämättömyys pelaajia ja lopputulosta kohtaan laimentaa urheilun nautintoa merkittävästi. Tämä ei silti tarkoita sitä, että tulisi uhrata suoritus ja tarina numeraalien tilastojen alttarille.

Lukuisat uransa lopettaneet entiset huippupelaajat ovat maininneet tärkeimmäksi muistokseen, ei suinkaan ratkaisevat maalit, vaan pukukopissa ja pelimatkoilla jaetut yhteiset hetket ja kokemukset joukkuetovereiden kanssa. Usein urheilijalle itselleen niistä riittää paljon enemmän tarinoita kerrottavaksi kuin kentän pelitapahtumista. Seuraavan kerran, kun katsot minkä tahansa joukkuelajia pelaavan pelaajan haastattelua, kiinnitä huomio, mikä ero on siinä, kun kysytään pelitapahtumista ja siinä, kun kysytään parhaasta pukukoppijäynästä. Takaan, että vastausten eron näkee pelkästään pelaajan kasvojen ilmeestä.

Jokainen joukkue, sekä Suomen salibandymaajoukkue että myös kutosdivarin höntsäjengi kirjoittavat oman tarinansa – tiedostaen tai tiedostamatta. Niissä tarinoissa on erilaisia henkilöhahmoja, joista osa muodostuu toisia näkyvimmiksi, mutta joista jokainen on silti saumaton osa tarinan kokonaisuutta. Tarinat sisältävät lukuja, jotka kuljettavat tarinan juonta eri suuntiin. Toisinaan juoni saattaa tuntua vaikeaselkoiselta, toisinaan se vie mukanaan. Silti, joka ikinen luku on oleellinen tarinan lopputuleman kannalta. Ja sitä, kuinka se tarina päättyy, sitä ei tiedä kukaan. Se täytyy jokaisen katsoa itse. Tärkeintä tarinassa on tavoitteellinen toiminta ja samaistuminen henkilöihin. Ja kukapa olisikaan paremmin samaistuttava sillä matkalla kuin “minä itse”. Näistä lähtökohdista kerrotaan tarinoita, jotka ovat merkittävämpiä kuin yksikään irrallisista numeroista koostuva tilasto.

Minkälainen on sinun ja joukkueesi tarina?