Valmentajan ammattitutkintoon (VAT) tähtäävässä koulutuksessa pohditaan valmentajuutta ja itsensä kehittämistä valmentajana. Urheilussa on menossa lajista riippumatta muutosprosessi, jossa urheilijasta tehdään valmennustapahtuman keskiö.

Uusi opetussuunnitelma kouluissa näyttää meille mallia. Oppilas voi lisääntyvässä määrin vaikuttaa oppimisprosessiin itse, luoda polkunsa oppijana. Työpaikoilla näkyy työntekijän kasvava vastuu tuloksen tekemisestä.

Autoritatiivinen ote eri yhteiskunnan aloilla vähenee, sisäinen aktiivisuus ja toimintojen prosessinomaisuus lisääntyy. Tuotannollisista tehtaista on siirrytty avokonttoreihin ja luovempiin prosesseihin, tasalaatuisen tuotoksen tavoitetta ei pidetä toivottavana.

Joukkuelajeissa edelläkävijöitä ovat olleet koripallomaajoukkue Dettmannin johdolla, hän on antanut pelaajille itselleen paljon vastuutta tiukoissakin pelitilanteissa. Jääkiekkoliitossa on esitetty radikaaleja muutoksen tuulia, jotka kohdistuvat valmentajan rooliin. Kiekossa yritetään voimakkaasti päästä eroon urheilijan alistamisesta, siellä puhutaan 360® valmentajuudesta, jossa valmentajan on oltava avoin kaikkiin mahdollisiin suuntiin ja hallittava elämän kirjo kaikessa moninaisuudesssaan.

Yksilölajeista on myös tihkunut tietoja, että ulkoapäin ohjautuvat urheilijat ajautuvat umpikujaan, kun eivät pysty vastaamaan heihin asetettuihin odotuksiin. Tilanteessa, jossa valmentaja, lajiliitto, sukurasite tai vastaava määrittää urheilijan tavoitteet, urheilija ei pääse tilanteeseen, jossa tuntisi itsensä koskaan riittävän hyväksi. Kaikilla tasoilla ja lajista riippumatta urheilijan ihmisoikeuksiin kuuluu oikeus asettaa itse tavoitteensa, olivat ne sitten tulos- tai kehittymistavoitteita. Huippu-urheilua myöten valmentaja on urheilijaa varten.

Joukkuelajeissa on pelaajapolkumallien kautta nostettu yksilöllinen kehittyminen ideaaliksi. Urheilija asettaa harjoituskaudelle kehittymistavoitteen ja pelikaudelle tulostavoitteen. Joukkueeni säbäjäbät ovat lapsia, mutta kävin heidän kanssaan kauden alussa säbävartit, joissa jokainen asetti kaudelle omia tavoitteita.

VAT-koulutukseen liittyen tavoitteissa eriteltiin teknis-taktinen, fyysinen ja henkinen näkökulma. Yllättävän moni pojista pystyi sanallisesti muotoilemaan, miten kauden aikana haluaisivat kehittyä pelaajina. Vaikeinta oli muotoilla henkisiä tavoitteita.

Jo 90-luvun puolivälissä valmentajani kävi joukkueemme kanssa kehityskeskusteluja. Nopeuteni ei kehittynyt, vaikka kuinka keskusteltiin asiasta useampaan otteeseen. Silti toimintatapa oli hyvä. Pelaajan iästä riippumatta jokainen tarvitsee ja ansaitsee valmentajan huomion ja arvioinnin. Valmentaja on vierellä kulkija, jonka tehtävä on antaa kehittymisen eväitä niin, että kunnioittaa urheilijan itsemääräämisoikeutta. Mitä suurimmassa määrin valmentaminen on ihmissuhdetyötä.

Joukkuelajissa valmentajan kyky tunnistaa erilaiset persoonat on äärimäisen tärkeä asia. Kun on kyse lapsista, sitä tärkeämpää erilaisten persoonien valmentaminen on. Toinen kestää kovempaa palautetta, toisen kanssa palautteen antaminen on tehtävä pehmeämmin keinoin.

Jos sinulla on pelaaja, joka ei kestä ulkoapäin itseensä kohdistuvaa painetta, pelitilanteessa tai treeneissä, silloin lisäpaineita ei kannata kohdistaa häneen. Herkempi yksilö tarvitsee kehittymiseen enemmän aikaa ja tilaa. Hänestä voi ajan kanssa kehittyä taitava yksilö ja hyvä joukkuepelaaja.

Toisaalta taas samassa joukkueessa joku pelaajista saa parhaansa irti nimenomaan ulkoa tulevassa paineessa. Harjoituksen sisällä molemmilta yksilöiltä voi silti vaatia hyvää keskittymista harjoitukseen. Ihmissuhdetyössä osaat ottaa huomioon persoonat ja junioreissa myös yksilöiden väliset biologiset erot.

Modernin valmentajan kuva on myös ahdistava, pitää olla osaava ja taitava hyvin monella tavalla. Lajiosaaminen on vain pieni siivu siitä, mitä nykyaikaiselta valmentajalta vaaditaan. Vapaaehtoiset käsi ylös, kuka halusikaan elämäänsä valmentajuuden haasteita?