Juuso Laamanen ottaa tuoreimmassa bloggauksessaan niin sanotusti härkää sarvista ja perkaa läpi saksalaisen salibandyn saloja. Nahkahousumaan salibandyskeneä on aiemminkin käyty läpi tällä sivustolla, mutta ei ihan näin laajalla näkökulmalla.

Olen pian parin kauden ajan päässyt tutustumaan vaihto-opiskelun ohessa erittäin tiiviisti saksalaiseen salibandyarkeen. Halutessani olen päässyt harjoittelemaan, pelaamaan, valmentamaan ja/tai tuomaroimaan lähes päivittäin, ja tätä kautta on muodostunut erittäin vahva käsitys siitä, missä lajin kanssa oikein mennään täällä Saksassa. Vastaus blogini otsikkoon on ehdoton kyllä. Aikaisemmassa blogisarjassani olen esitellyt suomalaisen lajikehityksen historiaa ja jos Suomessa kasvun suurimpana haasteena oli riittävien olosuhteiden löytäminen, niin Saksassa kehityksen esteenä ovat asenne ja entistä kovempi tahto tehdä asioita ammattimaisemmin.

Millaista on olla ulkomaalaisvahvistuksena Saksassa?

Syitä lähteä Saksaan on tietysti monia. Ulkomaalaisena pelaajana Saksaan on kuitenkin erittäin helppo tulla. Jopa salibandyssa seurarakenteet ovat varsin vahvoja. Seuroille ei ole esimerkiksi mikään ongelmaa etsiä ulkomaalaisille pelaajille asuntoa, jos sellaista ei muuta kautta saa. Useimmilla seuroilla on tarjota jopa maksuttomia tai erittäin kohtuullisen hintatason asuntoja parhaimmille, lähes poikkeuksetta ulkomaalaisille, pelaajilleen.

Osa salibandyseuroista toimii erittäin isojen yleisseurojen jaostona, jolloin pelaajille on tarjolla asunto esimerkiksi urheiluseuran urheilukeskuksen yhteydessä ”urheilijahuoneistoissa”. Saksalaiset ovat erittäin ystävällistä kansaa, ja he auttavat todella mielellään kaikissa mahdollisissa hankinnoissa ja kysymyksissä, mitä täällä asumiseen tulee. Kulttuurishokki Saksaan tullessa ei ole mikään järin suuri, vaan enemmänkin kiehtova.

Työpaikan saaminen Saksassa on myös erittäin helppoa ja mitä enemmän osaa puhua saksaa tai oppii puhumaan sitä, sitä laajempi on tarjonta työmarkkinoilla. Ottaen huomioon Saksan elintasokustannukset verrattuna esimerkiksi Suomeen, niin jo osa-aikainen työ yhdistettynä pelaamiseen ja mahdolliseen valmentamiseen riittävät kyllä ”pysymään leivän syrjässä kiinni”.

Ulkomaalaiset pelaajat ovat Saksan salibandyssa erittäin arvostettuja ja heistä puhutaan paljon; näkisin oikeastaan niin, että ulkomaalaisista pelaajista ollaan ylpeitä, sillä he ovat jotenkin valikoituneet edustamiinsa seuroihin. Kaikki ovat kiinnostuneita, miten ja miksi he Saksaan ovat tulleet. ”Meiltä” kysellään paljon, miten salibandyyn liittyviä asioita kotimaissamme tehdään. Täällä pääsee halutessaan antamaan paljon lajitietoutta muille pelaajille, jos vain itse sitä haluaa ja lajin kehittäminen kiinnostaa.

Millainen Saksan Bundesliiga on sarjana?

Saksan Bundesliigan pelillistä tasoa on haastavaa arvioida johtuen suurista tasoeroista. Saksan hallitseva mestari UHC Sparkasse Weissenfells pääsi kokeilemaan todellisia rajojaan tämän vuoden Champions Cupissa, ja tämä joukkue on ehdottomasti Saksan paras. Jos karkeasti tulisi arvioida, sanoisin joukkueen olevan kilpailukykyinen Suomen Divarissa. Muut top 4-5:een kuuluvat joukkueet olisivat varmasti Suomen kakkosdivisioonan kansallisessa vertailussa kärkipään joukkueita.

Bundesliigassa runkosarjan kaksi parasta joukkuetta pääsevät suoraan välieriin, jonka jälkeen sijat 3-6 pelaavat keskenään välieräpaikasta. Sijat 7-10 pelaavat toisiaan vastaan sarjapaikkakarsintoja, joka voi tarkoittaa kauden jatkumista aina toukokuun lopulle, jolloin pelataan 2. Bundesliigan nousukarsijajoukkueita vastaan.

Tasoerot joukkueiden välillä ovat hyvin pitkälti taktisen osaamisen tai osaamattomuuden seurausta. Pelivideoiden tekeminen ja katsominen on top 5:n ulkopuolella erittäin harvinaista toimintaa, vaikka sen tarve tiedostetaan. Muuten pelilliset ongelmat ja haasteet ovat hyvin pitkälti ”mututuntumaa”, mikä on luonnollisesti ongelmallista.

Ei voi vain olettaa, että pelasimme näissä ja näissä tilanteissa huonosti tai emme saaneet riittävästi vetopaikkoja halutuilta paikoilta. Kun pelitilanteita ei nähdä uudestaan videolta, niin se ei edistä myöskään pelitilanteiden parempaa hahmottamista, pelitilanteiden rauhoittamista ja pelin rytmitystä, vastahyökkäyksiin lähtöä tai virheistä oppimista.

Saksassa on ottamatta askel kohti ammattimaisempaa toimintaa. Ongelma piilee siinä, että enempää vapaa-aikaa joukkueen omien säännöllisien harjoituksien lisäksi ei oikein haluta käyttää esimerkiksi huolellisiin videoanalyyseihin, suunnitelmien tekemiseen (kausi-, pelaaja-, kuukausi- tai ottelukohtaisesti) tai omatoimiseen/joukkueen yhteiseen fysiikkaharjoitteluun.

Monia joukkueen yhteisiä asioita haluttaisiin hoitaa vain harjoitusvuorojen aikana (johon pääsääntöisesti tosin varataan aina kaksi tuntia aikaa), joka sitten pahimmassa tapauksessa vie liikaa henkisiä resursseja ja aikaa itse harjoitustapahtumalta. Erilaisia pelillisiä ja muita puutteita kompensoidaan useasti rajulla työnteolla; treeneissä juostaan välillä erittäin intensiivisesti ja välillä jopa tauoitta, mutta valitettavasti välillä ilman konkreettisia päämääriä.

Saksassa kehittyy hyviä ja erittäin potentiaalisia pelaajia. Kriittinen piste pelaajien kehityksen kohdalla on noin 19–25-vuotiaana, kun varsinkin joko lukion tai korkeakouluopiskelujen aikana/jälkeen siirrytään työelämään. Saksalaisten juniorien ja jopa vanhempien pelaajien ajanhallintataidot ja sen suunnittelu on jostain syystä erittäin hankalalla tolalla ja ajanhallinta koetaan erittäin suurena haasteena.

Liekö sitten halusta ja tahdosta kiinni, että useita kuukausia ja viikkoja etukäteen tiedossa olevien koe- ja tenttiviikkojen aikana voidaan olla kuukauden aikana vain pari kertaa harjoituksissa. Työvuoroja ei suunnitella/pyydetä sen mukaan, miten esimerkiksi pelipäivien aikataulut viimeistään elokuun alkupäivinä varmistuvat, jotta kaikki terveenä olevat pelaajat olisivat pelipäivinä mukana kokoonpanossa. Sama pätee harjoituksiin osallistumiseen.

Saksalaiset junioripelaajat

Kuten edellisessä blogissani Saksan salibandysta tuli todettua, valitettavasti juniorien (ja heidän vanhempien) kohdalla laji nähdään liian usein vain harrastuksena. Suurin osa junioreista ei ole valmiina sitoutumaan edes kahteen harjoitukseen viikossa, vaikka meidänkin seurassa on kolmet viikoittaiset lajiharjoitukset tarjolla kaikille juniorijoukkueille. Joukkuepelaaminen ei valitettavasti kehity, jos treeneissä on säännöllisesti vain ne samat 5-6 pelaajaa, joiden lisäksi toinen kourallinen saattaa tulla harjoituksiin tai sitten ei.

Säännöllisesti harjoituksissa käyvät pelaajat kehittyvät yksilötasolla toki kovaa vauhtia. Pelimäärien ja fyysisen aktiivisuuden lisäämiseksi monet tällaiset juniorit (usein noin 15-vuotiaita) nostetaan mukaan miesten joukkueiden harjoituksiin. Täten joukkuepelaaminen kyllä taas näillä junioreilla kehittyy, mutta omassa juniorijoukkueessa se tuottaa hankaluuksia kahdesta syystä.

Ensinnäkin esimerkiksi U15-joukkueen ison kentän pelaaminen on luonnollisesti täysin eri asia kuin miesten harjoituksissa. Toisilla pelaajilla ei ole samanlaista käsitystä, miten kentällä pitäisi liikkua tai sijoittua, kun yhteiset pelimäärät ovat olleen niin harvassa.

Toiseksi tilanne aiheuttaa välillä suoranaista turhautumista pelaamiseen ja kanssapelaajiin erittäin sitoutuneiden ja motivoituneiden pelaajien keskuudessa. Tällaisissa tilanteissa saksan kielen (pelaajien oman äidinkielen) käyttäminen kehityskeskusteluissa on tuonut runsaasti etua. Varsinkin junioripelaajien kohdalla on erittäin tärkeää puhua heille heidän omalla äidinkielellään ja tähän kannustan kaikkia niitä, jotka pääsevät ulkomailla junioreita valmentamaan.

Suuria vaikeuksia junioritoimintaan tuottavat myös ottelupäivämäärät. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun alueellisesti parhaita junioripelaajia on koottu viikonlopuksi samaan aikaan junioreiden seurajoukkueiden pelipäivien kanssa, jotka eivät todellakaan ole samalla paikkakunnalla.

Tuntuu todella uskomattomalle, ettei yhteisiä pelittömiä viikonloppuja mukamas löydy tällaisille ”Landeswahl” -tapahtumille (ns. alue-edustusjoukkue), kun juniorijoukkueilla saattaa olla jopa 4-6 viikon mittaisia pelitaukoja omista sarjapeleistä. Esimerkiksi oman seurani U15- ja U11-joukkueet ovat viimeksi pelanneet sarjaotteluita tammikuun toiseksi viimeisenä viikonloppuna ja seuraavat pelipäivät heillä on 4.3. ja 5.3.

Saksalainen erotuomaritoiminta

Kuten Suomessakin, on Saksassa huutava erotuomaripula eritoten sarjojen kärkiotteluihin. Junioreiden ja alimpien tasojen sarjapeleissä on turnauksen vastuujoukkueen vastuulla hoitaa tuomarit ja toimitsijat jokaiseen peliin. Jokaisella seuralla tulee olla tietty määrä eri luokka-asteikon tuomareita, jotta tuomareita aidosti riittäisi jokaiseen pelattavaan otteluun. Sääntöjen sisäistäminen ja niiden soveltaminen pelitilanteisiin on kuitenkin se, joka tuottaa välillä haasteita peleissä, mutta onneksi junioreiden ja alempien sarjatasojen peleissä ollaan niitä opettelemassa.

Mitä tulee 1. ja 2. Bundesliigaa viheltäviin tuomareihin, niin yksi iso haaste on havaittavissa: nimittäin motivaatio olla tuomarina. Kun pääset näillä sarjatasoilla viheltämään, niin urapolku jää ikään kuin paikoilleen. Seuraava taso on IFF:n ”Development”-ryhmä, mutta tämä taas ei suurinta osaa tuomareista kiinnosta lainkaan.

Saksassa ei ole kuin aivan muutama pelkkää erotuomarointia tekevää salibandyerotuomari, jotka ovat aidosti kiinnostuneet kehittämään pelin ohjaamistaan, kommunikointia kentällä ja pelikäsitystään. Muilla tuomareilla motivaationa toimii oikeastaan enemmän tai vähemmän pakko ja peleistä saatavat palkkiot; jokaisella joukkueella kun tulee olla se tietty määrä näilläkin tasoilla viheltämään kykenevä tuomari.

Korkeimpien sarjatason tuomareita koulutetaan kerran vuodessa yhden viikonlopun ajan ennen sarjakauden alkua. Omasta mielestäni täällä sallitaan välillä erittäin kova fyysinen peli, joka on ajoittain jopa kohtuuttoman vaarallista tuomareiden levittäessä vain käsiään. Mailapelilinja on sitten asia erikseen, välillä kentällä on todellista miekkailua salibandyn sijaan, ja välillä pilli soi mitä mielenkiintoisimmista tilanteista.

Yksi asia on kuitenkin varmaa. Tuomarit eivät ota täällä vastaan minkään tason kritiikkiä. On suorastaan onni, jos kyseenalaistat edes vähän voimakkaammin tuomarin tekemän ratkaisun ja saat siitä vain varoituksen. Lähes poikkeuksetta tuomarit tekevät itselleen kaikista helpoimman ratkaisun ja passittavat pelaajia protestoinnista istumaan ilman minkään tason kommunikointia pelaajien/valmentajien kanssa.

Millaiset olosuhteet salibandylle on olemassa Saksassa?

Salibandyn kehittyminen Saksassa ei ole olosuhteista kiinni. Käsipallo on jalkapallon jälkeen Saksan suosituin urheilulaji, ja kuten tiedämme, niin sekä salibandyn että käsipallon olosuhdevaatimukset ovat lähes täysin yhtäläiset. Vaikka isoimmissa monen tuhannen hengen halleissa ei salibandya vielä yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta pelata, niin tulevaisuutta ajatellen kaikki on kunnossa ja valmiina.

Saksalaisen sisäliikuntahallirakentamisen perinteisiin kuuluu lähes poikkeuksetta kunnollisten katsomoiden, pukuhuonetilojen, kahvioiden ja muiden viihtyvyyden ja käytännöllisyyden kannalta laadukkaiden olosuhteiden rakentaminen. ”Kerralla kunnollinen” on hyvin kunnioitettava saksalainen periaate sisäliikuntahallien osalta, vaikka rakentamisessa menisikin sitten vähän enemmän aikaa.

Toki täytyy todeta, että varsinkin Itä-Saksasta löytyy edelleen niitä vähän heikomman tason halleja pääasiassa siksi, että niille löytyy kyllä jatkuvaa käyttöä, mutta niitä ei ole enää viisasta sen enempää saneerata. Tällaisia halleja ei ole todellakaan rakennettu aikanaan salibandyn, saati kunnolla edes käsipallon tarpeita huomioiden.

Yleisesti olosuhteista ei jakseta tai viitsitä sen suuremmin valittaa. Esimerkiksi käsipallon on myös tyytyminen samoihin olosuhteisiin. Sopeutuminen tällaisiin liikuntasaleihin on kunnioitettavaa saksalaista mentaliteettia; harjoituksia suunnitellaan ja mukautetaan yksinkertaisesti hallien olosuhteiden mukaan.

Erikoista saksalaisessa kulttuurissa on se, että sen enempää seuran tai lajien välistä yhteistyötä ei tehdä. Myönnettäköön, että suurimmat palloilulajit eivät sitä oikeastaan tarvitse, mutta nouseville ”trendilajeille” (mihin salibandy muun muassa Saksassa luokitellaan) se olisi erittäin tärkeää, jotta asema kasvaisi ja vakiintuisi. Salibandyseurat ovat usein yleisseurojen jaostoja, joilla olisi potentiaalia esimerkiksi tapahtumamarkkinoinnissa ja -mainostamisessa tavoittaa tuhansia uusia ihmisiä.

Esimerkiksi oman seurani, SC DHfK Leizigin, lippulaiva on ehdottomasti miesten käsipallon 1. Bundesliigassa pelaava käsipallojoukkue. Pelaamme samassa tuhansia henkiä vetävässä hallissa kotipelimme, vaikka käsipalloa mitellään luonnollisesti suuremman areenan puolella ja salibandy (ja muut palloilulajit) esiintyvät ”lämmittelyhallin” puolella. Tähänkin halliin mahtuu kuitenkin n. 500 katsojaa erittäin isojen turva-alueiden lisäksi.

Saamme silloin tällöin käsipallojoukkueelta kutsuja heidän kotipeleihin, mutta yhteistyö on oikeastaan jäänyt sille tasolle. Pelkästään kuuluttamalla käsipallon ottelutapahtumissa salibandyn seuraavasta kotipelistä tavoitettaisiin aina tuhansia uusia ihmisiä, vaikka he kuulisivat ensimmäisen kerran lajista. Parasta mainosta olisi esimerkiksi salibandyottelun pelaaminen näytösottelutyyppisesti tai jopa virallisen sarjapelin pelaaminen käsipallopelin yhteydessä.

Saksan lajiliitto Floorball Deutschland

Lajiliiton tilanne olisi aivan oman blogisarjansa arvoinen ja tasoltaan ”en tiedä itkeäkö vai nauraa” -tarina. Lajiliitolla on kaksi kokopäiväistä työntekijää ja yksi osa-aikainen, kaikki muu tuomaripalkkioita ja matkakorvauksia lukuun ottamatta perustuu vapaaehtoisuuteen ja nämä tehtävät kasaantuvat auttamatta yksittäisille henkilöille.

Ilman heitä eivät sarjat missään tapauksessa pyörisi Saksassa. Lajiliitolle valittiin pitkän tauon jälkeen viime syyskuussa vihdoinkin uusi puheenjohtaja, joka erosi tehtävästään heti kolmen kuukauden jälkeen joulukuun alussa. Eroamiseen johti kyllästyminen siihen, että lajiliiton parissa työskentelevät ihmiset taistelevat toistensa kanssa periaatteellisista syistä. Jokainen alue täällä haluisi kehittää lajia aivan eri suuntiin, eri tavalla, ja siksi he eivät voimakkaiden näkemyserojen takia kykene yhteistyöhön ja ovat pikemminkin toisiaan vastaan.

Kuvitelkaapa tilanne, jossa salibandy olisi vain muutaman tuhannen pelaajan laji Suomessa. Oulun alue sanoisi haluavansa vain pelata 3vs3-pelimuotoa ja yrittää sitä kautta päästä osaksi yliopiston liikuntakurssitarjontaa. Sitten taas Itä-Suomi sanoisi, että he haluavat tehdä uusia asioita ja kehittää lajia markkinoinnista pelaamiseen asti, mutta Länsi-Suomi tulee ja sanoo, että jos Itä-Suomessa nämä ja nämä henkilöt ovat tekemisessä asioiden kanssa, he eivät suostu minkäänlaiseen yhteistyöhön.

Sitten vielä kasvun kannalta potentiaalisimmalta alueelta, pääkaupunkiseudulta, puuttuisivat pääsarjatasojen joukkueet ja kukaan ei tunnistaisi siellä lajia, koska yhteistyötä lajin edistämiseksi ei kyetä tekemään. Tämä tilanne on hieman kärjistettynä todellisuutta Saksassa, liiton kehitystyön isona jarruna on yhteistyökyvyttömyys ja uskomattoman paljon toisistaan eroavat mielipiteet, jotka eivät sulaudu millään kompromisseiksi. Uskoisin lajiliiton ongelmien heijastuvan esimerkiksi myös maajoukkuetoimintaan ja siihen, miten sitä organisoidaan.

Pelipäivä on juhlapäivä

Kaikesta huolimatta yksi asia on aina tosi: pelipäivä on aidosti juhlapäivä. Kaikesta huolimatta pelejä ennakoidaan ja arvioidaan joukkueen sisäisesti paljon ja niihin valmistaudutaan huolella. Mainoksia, katsomoita ja muita peliolosuhteita rakennetaan paljon pari-kolme tuntia ennen peliä ja pelin aikana tärkeintä on Saksassa osoittaa rehellisellä pelillä pelaavansa logolle, jota edustaa. Faneja on erittäin tärkeää käydä joukkueena kiittämässä pelien jälkeen, oli sitten heitä paljon tai vähän tai oli tulos sitten mikä tahansa.

Heidän kanssaan on myös erittäin tärkeää käydä vaihtamassa mielipiteitä ottelusta, sillä saksalaiset rakastavat pelitapahtumista spekulointia. Ja se tunnelma peleissä, se on välillä aivan jotain uskomatonta, Parhaimmillaan jo pari sataa katsojaa saavat aikaan otteluissa sellaisen tunnelman, että se vaikuttaa ottelutapahtumiin niin pelaajissa kuin tuomareissa. Kotipelit ovat oikeasti kotijoukkueille etulyöntiasema fanien ansioista (toki myös suhteellisen pitkien pelimatkojen ansiosta).

Millaisin eväin lajia voitaisiin lähteä kehittämään lisää?

Ei ole vain yksi eikä kaksi kertaa, kun olen kuullut seuraavanlaista: ”kyllä varmaan Suomessa ja Ruotsissa pystyy tekemään noin ja näin, mutta me emme/ei täällä”. Tällaisia kommentteja kuulee usein nostaessani esille asioita liittyen (lisä)harjoitteluun, pelaamiseen, videoiden käyttöön jne. kun kerron miten asioita tehdään Suomessa.

Toivottavasti olen saanut tämän maan blogikirjoituksissani luotua sellaisen kuvan, että täällä olisi ihan oikeasti todella kova potentiaali kasvattaa ja tuottaa erittäin laadukkaita pelaajia ja joukkueita, mutta saksalaiset pakenevat saamattomuuttaan edellä mainittujen lauseiden taakse, ja osittain tyytyvät vuosia vallinneeseen tilanteeseen.

Saksalaiset pelaavat liian vähän kovatasoisia (kansainvälisiä)otteluita pelikausien aikana ja kun ottaa huomioon Saksan maantieteellisen sijainnin, niin se herättää kysymysmerkkejä siitä, että miksi näin on. Henkiset ja sosiaaliset kynnykset ovat todella suuria uusiin asioihin ja niiden käytäntöönpanoon.

Esimerkiksi Prague Gamesit olisivat loistava paikka sekä juniori- että edustusjoukkueille päästä säännöllisesti testaamaan kovien seurajoukkueiden tasoa, jotta omia kehitystarpeita nähtäisiin ja sisäistettäisiin. Varsinkin, kun salibandy on korkeatasoisinta ja suosituin tällä hetkellä Itä-Saksassa. Lisäksi Sveitsin ja Tsekin, tietyissä määrin Tanskan ja Ruotsin, läheisyyttä pitäisi lajiosaamisen ja paremman ymmärtämisen suhteen olla valmiina hyödyntämään paremmin.

World Gamesit jäivät Saksalta vähemmän yllättäen ja valitettavasti haaveeksi. Maajoukkueryhmistä karsiutuu paljon pelaajia pois sen takia, että pelaajat joutuvat itse kustantamaan isoja osia maajoukkue-edustuksistaan. Hieman paradoksaalisesti kuitenkin Saksassa on verotussysteemissä verovähennysoikeus, jos esimerkiksi yritys lahjoittaa rahaa yleishyödylliseen toimintaan, kuten urheiluun.

En ole täysin varma, saako tuon vähennysoikeuden esimerkiksi maajoukkuetta tukemalla, mutta siirtojen kautta resursseja saisi tällä tavalla joka tapauksessa uudelleenkohdennettua esimerkiksi juuri maajoukkuetoimintaan. Muutenkin urheilusponsorointi on erittäin yleistä ja ylpeyden asia Saksassa ja siksi ihmettelen, miksi pelaajien omavastuuosuudet pysyvät salibandyssa niin suurina vuodesta toiseen. Siksi esitinkin jo aikaisemmin johtopäätöksenä lajiliiton heikon tilanteen heijastumisen maajoukkuetoimintaan asti.

Välillä aiheuttaa suuria turhautumisen tunteita, jos treeneissä ei aina meinaa riittää tarpeeksi pelaajia. Toinen asia, joka turhauttaa, on tiettyjen tausta-asioiden hoitamisen saamattomuus ja ”aivan viime tipassa” hoitaminen. Tällaisesta voin kertoa ihan omanlaisensa esimerkin.

Seuramme harjoittelee pääasiallisesti kolmessa eri liikuntahallissa, joista kahdessa olivat aikaisemmin omat pelilaidat. Keräsimme joukkorahoituksen avulla rahat uusiin kolmansiin pelilaitoihin uuteen vuoteen (2017) mennessä, jonka jälkeen saimme käyttöluvan näihin uusiin laitoihin. Kuitenkin vain nämä kolmannet uudet laidat saatiin tosiasialliseen käyttöönsä, kun yhdet jo olemassa olleet laidat jouduttiin jättämään kellarisäilytykseen, koska kukaan ei ole saanut monikuukautisen projektin aikana hankittua lupaa kolmanteen halliin laitojen säilyttämistä varten.

On hyvin paljon itsestä kiinni, mitä haluaa saada saksalaiselta salibandylta mukaansa ja mitä sille antaa. Halutessaan pääsee takuuvarmasti olemaan esimerkkinä muille pelaajille, miten tätä lajia kuuluisi pelata, miten kuuluisi harjoitella ja valmistua ja mitä kaikkia nyansseja pelistä voi nostaa esiin, jotta ratkaisut ja tulokset parantuisivat. Halutessaan saa keskittyä pelkästään pelaamiseen, halutessaan varmasti pääsee seurassa kuin seurassa auttamaan aina taustaorganisaatioon asti.

Hieman aiheen ulkopuolelta lopuksi todettakoon, että jos joku ajattelee suomalaisen byrokratian olevan jäykkää ja hidasta, niin tuskin on kokemusta saksalaisesta sellaisesta. Suomalaisesta näkökulmasta Saksa on teknologian hyödyntämisessä Suomea huomattavasti jäljessä, esimerkiksi nettiyhteydet ovat välillä erittäin epävakaita tai todella hitaita. Vaikka välillä olen lajin parissa kokenut turhautuneisuutta, niin ne positiiviset muistot Saksasta ovat paljon suuremmassa roolissa. Tulen olemaan ikuisesti kiitollinen seuralleni SC DHfK Leipzgille ja sen avainhenkilöille, jotka ovat mahdollistaneet minulle nämä kokemukset lajin parissa.

Juuso Laamasen aiemmat kirjoitukset:
Blogi: Suomen Salibandyliitto huippu-urheilun lajiorganisaationa
Blogi: Sählyn ammattimaistumisprosessi salibandyksi – miten laji kehittyi huippu-urheiluksi Suomessa?
Blogi: Miten salibandy on kehittynyt 2000-luvulla?