Kesätreenaaminen ei herätä useimmissa meissä kovinkaan suurta intohimoa. Päinvastoin, helteisellä ilmalla pururadan kiertäminen ja kyykkyhyppyjen suorittaminen tuntuvat tarpeettomalta pakkopullalta.
Vakuuttelut tulevaan kauteen satsaamisesta toimivat vain, mikäli pitkän aikavälin motivaatio on kunnossa. Lähtökohtaisesti kesätreenaaminen on silti monen urheilijan henkilökohtainen via dolorosa, josta tulisi selvitä kunnialla – vaikka sitten Läntisen Tommi korvanapeissa raikaen.
Yksi aikuisuuden merkeistä on kyky karsia välitöntä omaa etua, mikäli sen ansiosta etu voi olla tulevaisuudessa suurempi. Tämän kaltaista käyttäytymistä kuvataan sanoilla “kärsivällisyys” ja “pitkäjänteisyys”. Käytännössä niiden molempien toteuttaminen on haasteellista ikävuosista ja elämänkokemuksesta riippumatta. Sen vuoksi mielekkään kesätreenaamisen avainajatus onkin mieltää se saumattomaksi ja luontevaksi osaksi harjoittelukokonaisuutta, eikä vain rakenteilla olevaksi sillaksi.
Kirjailija Elizabeth Gilbert kirjoittaa tuoreimmassa kirjassaan Big Magic luovasta kirjoittamisesta. Teoksen ydin voidaan kiteyttää ajatukseen, että kirjoittajan tulisi löytää nautinto itse kirjoittamisesta, eikä siitä, mihin se joskus saattaisi johtaa. Tämän voi helposti adaptoida myös kilpaurheiluun ja tavoitteelliseen liikkumiseen. Luonnollisesti pitkän aikajänteen tavoitteet motivoivat meitä, mutta vasta hetkessä täysillä eläminen tekee asioista merkityksellisiä. Ei se päämäärä, vaan matka.
Onko syy kesätreenaamisen nihkeyteen sama kuin lajiharjoitusten alkulämmittelyissä tai Gilbertin piirtämässä kuvassa luovasta kirjoittamisesta: ne koetaan enemmän tai vähemmän ylimääräisiksi harjoitteiksi? Pakkopullaksi joka tulisi jauhaa alta pois, jotta pääsisi käsiksi itse rusinoihin.
Alkulämmittelyn ei tulisi olla pelkästään harjoitteluun valmistautumista eikä kesätreenaamisen tulevaan pelikauteen panostamista. Sen sijaan ne molemmat tulisi mieltää merkitykselliseksi osaksi treenikokonaisuutta, eikä välttämättömäksi pahaksi, jonka tehtävä on pedata pelimerkkejä ”oikeaa treenaamista” varten. Tämän ymmärtäminen ja myyminen pelaajille mahdollistaa pohjan myös laatuun panostamiselle sekä sen vaatimiselle.
Laadun vaatiminen ja vaaliminen ovat keinoja merkityksellisyyden löytämiseksi. Niin alkulämmittelyssä kuin myös kesätreenaamisessa suorittamisen vaade tulisi pitää yhtä korkeana kuin itse pääharjoitteissa. Liian usein pelaajat suorittavat alkulämpöä omatoimisesti jotenkin sinne päin samalla, kun valmentajat hörppivät keskenään pahvikahvia kentän laidalla ja summaavat yön NHL-matsien antia.
Kaiken treenaamisen ei kuitenkaan tarvitse eikä tule olla ohjattua. On hyvä, että pelaajat saavat vastuuta harjoitteiden toteuttamisesta. Alkulämpö ja kesätreenaaminen ovat perustellusti hyviä juurikin itsenäiseen ja omatoimiseen toimimiseen. Tästä huolimatta molemmissa tulisi olla samanlainen mahdollisuus oikeaoppisuuteen kuin pelitaidollisessa ja joukkuetaktisessa harjoittelussa. Automaationa toistettu pururadan polkeminen tai haaraperushyppiminen eivät kehitä, elleivät liikkeet ole oikeaoppisia ja niiden syy-/seuraussuhteet pelaajan tiedossa.
Alkulämmittelyssä keho ja mieli viritetään vaiheittain tilaan, jossa lajikohtaista harjoittelua pystytään kehittymistä ajatellen toteuttamaan tarpeeksi kovalla vaateella. Kesätreenaamisessa sama on nähtävissä isommassa kuvassa: vain fyysisen suoritustason ylläpitämisen ja kehittämisen kautta pelikauden vaade voidaan nostaa tarpeeksi korkealle. Fyysisen pohjan ja vireen rakentaminen ovat salibandyssa yhtä oleellisia tekijöitä kuin teknisten taitojen oppiminen.
Lähtökohdat treenaamiselle ovat hyvin erilaiset riippuen siitä, onko kyseessä ammatti- tai kilpaurheilija vai tavoitteellinen liikkuja. Silti niin kesätreenaamisen kuin myös alkulämmittelyn (loppujäähdyttelystä puhumattakaan) merkityksen ymmärtäminen kiinteänä osana kokonaisuutta on tärkeää. Siten harjoittelun tehokkuus lisääntyy ja siitä kasvaa merkityksellistä. Siten saat myös enemmän irti rakastamastasi lajista – ja itsestäsi!
Täällä Pääkallossahan on ajoittain erinomaisia kirjoituksia, tässä taas yksi hyvä esimerkki. Kesäharjoittelustahan saa parhaimmillaan erittäin mieluisaa tekemistä kun on hyvä porukka ja kilpailuhenkeä. Puhumattakaan siitä kuinka virkistävää on harjoitella aamuisin ulkona kesällä raikkaassa mutta lämpimässä ilmassa, muina vuodenaikoina ei ole samaa mahdollisuutta!
Onneksi kovat kesäreenaajat palkitaan peliajan muodossa kaudella.
Nyt oli kyllä hyvä teksti!
Otsikko lupasi hyvää kirjoitusta. Loppujen lopuksi, kostautui tyhjän pyörittelyksi. Jatkossa toivoisin harjoituksista linjaavia kirjoituksia valmentajiilta huippusarjoista (Mliiga-M2div) / (A-CSM) Lupaava ajatus, selityksessä ei mitään järkeä.
loistava kirjoitus!
Todella harmi että harjoittelijat eivät saa peliaika, jos vastakkain on aktiivinen harjoittelija ja hyvä pelaajaa niin hyvä pelaaja saa sen peliaja. Tällöin tehdään kaksi karhun palvelusta: Tapetaan aktiivisen harjoittelijan into harjoitella ja toiseksi opetetaan lahjakkaalle että hänen ei tarvittse harjoitella.
Roskaalle niin miksi pitäisi huippuvalmentajilta pyydelläkirjoituksia kun olen nähnyt heitä alkulämmöillä kahvikuppikädessä. Ja muutenkin nähnyt että kuulut kun huippuvalmentajat kouluttavat muita valmentajia päin ..
Me tarvitsemme tälläisiä kirjoituksia. Ja alkaa keskustelemaan toimintatavoista niitä on niin monta kuin on valmentajiakin, mutta joku vois sieltä saada itselleen jonkun uuden työkalun.
Ynnä muut uskoo lienee, että järkevämpää laitella huippuvalmentajien opit, tyyliin 5 kyykkyä ja 10 punnerrusta ja sit apinoidaan sokeasti. Niinku rautalankasta, juuri kirjoituksen mainitsema henkinen puoli on tärkeää, ja sitä pitäisi todella monen ymmärtää paremmin. Jos koet kesätreenin turhaksi ja puuduttavaksi, sitä se tulee olemaankin ihan varmasti
Kesäharjoittelijoitako pelaajista on tarkoitus tehdä? Miksi ei parempi pelaaja saisi peliaikaa?
Siksi, että niin kauan kuin säbässä ei mennä urheilullisuus edellä, se on ja pysyy koululiikuntana ulkopuolisten silmissä. Se että yksi kärkikynäilijä on yhtä urheilijaa parempi ei muuta joukkueen menestystä kuin siinä tapauksessa, että valmentaja suosii ennemmin sitä laiskaa kynäilijää: Tuollainen valinta kun voi rikkoa koko joukkueen harjoittelumotivaation tyystin.
Kyllä tänä päivänä ASM, Divari ja liiga on sellaisia ettei siellä vapaamatkustajia katsota. Siltikin jää yli hyviä pelaajia. Taitaa kirjoittajat olla alemman tason harrastajia. Ainahan niitä taiteilijoita löytyy. Mutta eväät ei sitten pitkälle riitäkään. Pelaajat tai valmentajat hoitaa homman.
Divari on kyllä sen tasoinen sarja että siellä kärkikynäilijät ja vapaamatkustajat menee vielä hyvin. Liiga asia erikseen
Toisaalta ne vapaamatkustajat pelaavat Divarin loppupäässä ja vaihtavat joukkuetta joka vuosi, jostain kumman syystä.
Että huonompia pelaajia mutta urheilullisia kesäharjoittelijoita kentälle, niin säbästä tulee huippu-urheilua ja katsojamäärät kohoaa pilviin?
Ei vaan revitään ne hikikammoiset kärkikynäilijät kaulasta roikkuvista puuhelmistä v*****n, niin saadaan kulmavääntöjä ja pelinopeutta kentälle. Säbästä ei tule ainakaan huippu-urheilua tai katsojien suosikkia ennen kuin vapaamatkustajat lähetetään aladivareihin neppailemaan kärkismyygejä keskenään. Kuka yleensä voi pitää salibandyä edes urheiluna, kun 14-vuotiaat hiihtäjät treenaa enempi kuin aikuiset salibandyliigassa. Ja sitten vielä osa valmentajista suosii näitä patalaiskoja syöpäläisiä. Ei jatkoon.
XC60 voisi päivittää tietonsa, 90- luvulla kirjoitettu? Yhtään lausetta ei voi pitää totuutena nyt 2017
Lahjattomat treenaa 🙂 Tämä asia on nyt sillä lailla että urheilullisuus tulee ammattilaisuuden kautta ja ammattilaisuus rahan kautta.Niin kauan kun pitää olla päivätyössä+pelailla liigaa/divaria niin yhtälö on hankala.Ja jos on vielä perheellinen pelaaja niin avot.Luuletteko tosiaan et risse ronaldo pelais realissa jos samaan aikaan ois töissä jossain raksalla?ja sais futiksen pelailusta esim.vain ilmaisen kauden?
Sama esim Mestiksessä. Monet pelaajat opiskelevat. Tai käyvät töissä. Siitä sitten esimerkiksi. Keskellä viikkoa peliin Joensuuhun. No porukassa on mukava reissata:D Toki erotuksella SM-Liiga pelaajat ovat ammattilaisia. Salibandyliiga pelaajat puoliammattilaisia. Eikä rahallinen korvaus ole huomattava salibandyssa. Ei muutenkaan taitaisi Chrisu Ronaldo olla raksalla töissä. Jotenkin ei sen tyylinen ihminen:D
Minkä sarjan taso nousee sillä tavalla, että parhaat eivät pelaa, vaan innokkaimmat harjoittelijat ovat kentällä? Jos olet lahjakas, niin olet lahjakas. Ja todennäköisesti olet viettänyt aikaa pallon kanssa sitä innokasta lenkkeilijää enemmän, jos pallo pysyy koukussa paremmin. Kai nekin treenitunnit lasketaan, vai pitääkö aina olla kusta ja hikeä housuissa, ennen kuin lasketaan harjoitteluksi?
Ei se mene edes ammattilaistasolla niin, että ne kaikista kovimmat harjoittelijat pääsevät aina pisimmälle.
Sitten, kun aletaan puhua huipulle pääsemisestä, niin jossain niiden pelkkien pelillisten ja fyysisten lahjojen rajat voivat tulla vastaan ja sinne päästäkseen pitäisi harjoitella luotujen pohjien päälle vähän ekstraa. Mutta kyllä Suomessa Divarissa ja Liigassa parhaiden kuuluukin pelata. Piste.
Se on valmentajan tehtävä saada ne lahjakkaimmatkin motivoitua siihen, että pystyvät ulosmittaamaan oman potentiaalinsa maksimaalisesti. Jollekin se on 2.divisioona, jollekin maajoukkue. Mutta sillä nyt ei ole loppuviimein mitään väliä.
Rönsyilevä pointtina oli, että parhaat pelaa.
Ja mitä tulee väittääseen, että 14-vuotias hiihtäjä harjoittelee enemmän kuin liigatason salibandyn pelaaja, niin aivan varmasti harjoittelee. Väitän, että lähes jokainen kestävyysurheilija harjoittelee määrällisesti enemmän kuin keskiverto suomalainen pääsarjapalloilija. Se nyt vain on lajin kestävyysluonteenkin luoma juttu.
Niin juuri.Ei salibandyn harjoittelussa tarvitse mitään maratooneja ruveta vetämään.Lyhytkestoisia nopeatempoisia intervallitreenejä monta peräkkäin on tehokkaampaa.Ja kyllä niissäkin kunto nousee.kokeilkaa vaikka.
Että tiedetään mistä puhutaan. Mitenhän ne kestävyysurheilijat treena? pelkästään pitkiä tasavauhtisia lenkkejä? eikä yhtään intervalleja? tai miten pikajuoksijat treenaa? pelkkiä spurtteja? eikä intervalleja? tai pituushyppääjät? Tai kappailulajia harrastavat? Kaikkissa näissä lajeissa kakarat treenaa enemmän kuin salibandyssä saman ikäiset. Oon nähnyt miten salibändyssä liiga joukkueet treenaa ja sen takia en väitä että kakarat treenaa enemmän kuin liigapelurit. Meillä sattuu olemaan monipuolinen laji jossa vaaditaan paljon pelaajalta ei pelkästään henkisiä voimavaroja vaan paljon muutakin, Jos me haluamme tästä lajista huippu-urheilua niin meidän tulee treenata kuin huippu-urheilija (lajista riippumatta). Se ei auta aisiaan, että kesällä ei tarviaisi treenata ja luodaan sitä kuvaa muille pelaajille. Kesä on salibandy PELAAJAN tärkeintä aikaa, jolloin pelaajan pitää viedä oma keho/korvien väli äärirajoille. Tehdään oikeita asioita oikeaan aikaan!!!!
Mitä katsojiin tulee niin markkinointi on kumminkin se juttu, miten tehdään tästä lajista media seksikäs.
Jaa että parhaista pelaajista tulee paras joukkue??? Ehkä kehä kolmosen sisäpuolella tällainen ajattelu on edelleen voimissaan… Kun kaikki treenitunnit lasketaan, niin sen lahjakkaan kaverin treenimäärät ei ole lähelläkään sitä mitä urheilijalta vaaditaan. Eikä siinä mitään, jos lahjakas kaveri myös takakarvaa, voittaa kulmapallot ja puolustaa oman osuutensa viisikosta. Jos taas nämä kriteerit eivät täyty, niin hereillä olevan valmentajan pitäisi ymmärtää mitä tuollaisen vapaamatkustajan tekemiset saavat aikaan joukkueen yhtenäisyydelle tai vaatia kaveria petraamaan tapansa. Ai niin, ei kukaan lajin fyysiset vaatimukset ymmärtävä mitään turhanpäiväistä lenkkeilyä harrasta.
Ja että satasen juoksijat, mäkihyppääjät, kuulantyöntäjät yms. räjähtävän voiman kehittämiseen keskittyvät urheilijat eivät muka treenaa määrällisesti paljoa, kun eivät ole kestävyysurheilijoita? Ja vain paljon rahaa saavat ammattilaiset treenaa? Tuollainen ajattelutapa on laiskimusten itselleen hokemaa mantraa. Piste, pilkku tai ehkäpä huutomerkki tähän kohtaan.
Jos JEP luulee että salibandyssä edelleen treenataan jotain maratooneja tai pitkänmatkan juoksuja pelkästään, niin voisi olla aika päivittää tietojansa. Useimmiten sinne peräkammarinkin perukoille on jo ymmärrys kulkeutunut salibandypelin luonteesta ja sitä myöden treeniohjelmat päivitetty enemmän tai vähemmän sen mukaisesti. Ei se silti tarkoita sitä, ettei treeneissä saisi hiki tulla ajoittain.
Jos haluat joskus olla liigapelaaja, kesäharjoittelun pitää olla jo junnuna aika kovaa. Ei kestä paikat ja fysiikka, jos heräät vasta aikuisuuden kynnyksellä asiaan. Divarissa jos haluat joukkueena menestyä, niin kesällä treenataan kovaa. Mutta onko lenkkipolku tai perinteisten lenkkien jouksu oikeanlaista kesätreeniä? Ei, ainakaan pelkästään. Mäkitreeniä, pitkää intervallia, lihaskuntoa… pitää vetää välillä kunnolla hapoille.
Täällä Suomessa on perinteisesti arvotettu yksilölajeja joissa on tullut menestystä ja monen valmentajienkin nuoruudessa yleisurheilu, hiihto, mäkihyppy oli esikuvina.
Joukkuelajit kuten jääkiekko on suhteellisen nuori menestyksen suhteen, viimeisen 20 vuoden aikana on vasta päästy maailman eliittiin.
Salibandyn harjoittelun kulttuuri on nuori, vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana on voinut nähdä huippu-urheiluna.
Harjoittelun mallia on otettu liikaa yksilölajjeista, kun palloilukulttuuri on vielä nuorta.
Kannattaisiko valmentajien hakea esimerkkiä muista vanhemmista palloilulajeista kuten maahockey ja jalkapallo?
Nykyään salibandypelaajan tason mittarina käytetään Jenkkien armeijalle kehitettyä juoksutestiä eli Cooper-testiä jolla mitataan maksimikestävyyttä. Sen kehitti yhdysvaltalainen tohtori Kenneth H. Cooper 1968 Yhdysvaltain armeijalle. Ideana testissä on edetä 12 minuutissa niin pitkälle kuin pääsee. Cooper-testi korreloi koko väestössä hyvin maksimaalisen hapenottokyvyn (VO2max) kanssa ja sopii käytettäväksi suuren ihmisjoukon kuntotason selvittämiseen.
Muitakin testejä on käytetty mutta edelleen Suomalainen yksilölajien valmennustausta näkyy liikaa salibandyn harjoittelussa ja pelaajien tason mittaamisessa,
Miksi harjoitteluun pitäisi ottaa mallia vanhemmista palloilulajeista? Mitä yhteistä on esimerkiksi jalkapallolla ja salibandyllä? Maahockey nyt on mailapeli, mutta siinä ne yhteneväisyydet sitten onkin. Onko salibandyvalmentajat/-yhteisö niin yksinkertaista, että ei osaa omalle lajilleen kehittää järkeviä harjoitteita? Myönnän että ei ole pitkääkään aikaa, kun vielä vallalla oli käsitys, että koska salibandy on juoksupeli, niin pitkät lenkit ja ja hyvä juoksukestävyys on se tärkein juttu. Sitä en sitten osaa sanoa, että kuinka tällainen aivopieru on alkujaan lähtenyt liikkeelle. Tähän liittyi myös tuo Cooperin testi, jolla on hyvin vähän kerrottavaa salibandyssä vaadittavasta kunnosta. Jotain viitteitä se voi antaa turnauskestävyyteen, mutta aika vähälle on onneksi maju-toiminnassa jo jäänyt. Parempia ja edes hieman lajinomaisempia testejä on piip-testi ja 2x45sek ja molemmat onkin maju-puolella käytössä. Itse testaisin ennemmin 5x30sek, 45sek palautuksella.
Mikä ihmeen alennuskompleksi reikäpallonläpsyttelijöitä oikein vaivaa? Miksi pitäisi matkia muita lajeja, kun tyhmempikin tajuaa lajin pelaajalle asettamat fyysiset vaatimukset/parantamisen kohteet. Ymmärrän että ”rahalajeista” on saatavana enemmän tutkimustietoa, mutta silloin pitää ymmärtää lajien ja olosuhteiden erot, jotta niitä voisi salibandyyn soveltaa. Eikö kannattaisi keskittyä ennemmin salibandyyn kuin jääkendoon tai potkupalloon? Ei ole kovinkaan hankalaa räätälöidä fysiikkaohjelmat nimenomaan räjähtävyyden, suunnanmuutoksen, nopeuskestävyyden ja palautumisen ehdoilla. Sitten on vielä näitä somevalkkuja, joiden mielestä määrällä ei ole väliä, ainoastaan laatu ratkaisee. Näin on varmaan moni olympiamitalistikin aikojen saatossa tuuminut…