Kesätreenaaminen ei herätä useimmissa meissä kovinkaan suurta intohimoa. Päinvastoin, helteisellä ilmalla pururadan kiertäminen ja kyykkyhyppyjen suorittaminen tuntuvat tarpeettomalta pakkopullalta.
Vakuuttelut tulevaan kauteen satsaamisesta toimivat vain, mikäli pitkän aikavälin motivaatio on kunnossa. Lähtökohtaisesti kesätreenaaminen on silti monen urheilijan henkilökohtainen via dolorosa, josta tulisi selvitä kunnialla – vaikka sitten Läntisen Tommi korvanapeissa raikaen.
Yksi aikuisuuden merkeistä on kyky karsia välitöntä omaa etua, mikäli sen ansiosta etu voi olla tulevaisuudessa suurempi. Tämän kaltaista käyttäytymistä kuvataan sanoilla “kärsivällisyys” ja “pitkäjänteisyys”. Käytännössä niiden molempien toteuttaminen on haasteellista ikävuosista ja elämänkokemuksesta riippumatta. Sen vuoksi mielekkään kesätreenaamisen avainajatus onkin mieltää se saumattomaksi ja luontevaksi osaksi harjoittelukokonaisuutta, eikä vain rakenteilla olevaksi sillaksi.
Kirjailija Elizabeth Gilbert kirjoittaa tuoreimmassa kirjassaan Big Magic luovasta kirjoittamisesta. Teoksen ydin voidaan kiteyttää ajatukseen, että kirjoittajan tulisi löytää nautinto itse kirjoittamisesta, eikä siitä, mihin se joskus saattaisi johtaa. Tämän voi helposti adaptoida myös kilpaurheiluun ja tavoitteelliseen liikkumiseen. Luonnollisesti pitkän aikajänteen tavoitteet motivoivat meitä, mutta vasta hetkessä täysillä eläminen tekee asioista merkityksellisiä. Ei se päämäärä, vaan matka.
Onko syy kesätreenaamisen nihkeyteen sama kuin lajiharjoitusten alkulämmittelyissä tai Gilbertin piirtämässä kuvassa luovasta kirjoittamisesta: ne koetaan enemmän tai vähemmän ylimääräisiksi harjoitteiksi? Pakkopullaksi joka tulisi jauhaa alta pois, jotta pääsisi käsiksi itse rusinoihin.
Alkulämmittelyn ei tulisi olla pelkästään harjoitteluun valmistautumista eikä kesätreenaamisen tulevaan pelikauteen panostamista. Sen sijaan ne molemmat tulisi mieltää merkitykselliseksi osaksi treenikokonaisuutta, eikä välttämättömäksi pahaksi, jonka tehtävä on pedata pelimerkkejä ”oikeaa treenaamista” varten. Tämän ymmärtäminen ja myyminen pelaajille mahdollistaa pohjan myös laatuun panostamiselle sekä sen vaatimiselle.
Laadun vaatiminen ja vaaliminen ovat keinoja merkityksellisyyden löytämiseksi. Niin alkulämmittelyssä kuin myös kesätreenaamisessa suorittamisen vaade tulisi pitää yhtä korkeana kuin itse pääharjoitteissa. Liian usein pelaajat suorittavat alkulämpöä omatoimisesti jotenkin sinne päin samalla, kun valmentajat hörppivät keskenään pahvikahvia kentän laidalla ja summaavat yön NHL-matsien antia.
Kaiken treenaamisen ei kuitenkaan tarvitse eikä tule olla ohjattua. On hyvä, että pelaajat saavat vastuuta harjoitteiden toteuttamisesta. Alkulämpö ja kesätreenaaminen ovat perustellusti hyviä juurikin itsenäiseen ja omatoimiseen toimimiseen. Tästä huolimatta molemmissa tulisi olla samanlainen mahdollisuus oikeaoppisuuteen kuin pelitaidollisessa ja joukkuetaktisessa harjoittelussa. Automaationa toistettu pururadan polkeminen tai haaraperushyppiminen eivät kehitä, elleivät liikkeet ole oikeaoppisia ja niiden syy-/seuraussuhteet pelaajan tiedossa.
Alkulämmittelyssä keho ja mieli viritetään vaiheittain tilaan, jossa lajikohtaista harjoittelua pystytään kehittymistä ajatellen toteuttamaan tarpeeksi kovalla vaateella. Kesätreenaamisessa sama on nähtävissä isommassa kuvassa: vain fyysisen suoritustason ylläpitämisen ja kehittämisen kautta pelikauden vaade voidaan nostaa tarpeeksi korkealle. Fyysisen pohjan ja vireen rakentaminen ovat salibandyssa yhtä oleellisia tekijöitä kuin teknisten taitojen oppiminen.
Lähtökohdat treenaamiselle ovat hyvin erilaiset riippuen siitä, onko kyseessä ammatti- tai kilpaurheilija vai tavoitteellinen liikkuja. Silti niin kesätreenaamisen kuin myös alkulämmittelyn (loppujäähdyttelystä puhumattakaan) merkityksen ymmärtäminen kiinteänä osana kokonaisuutta on tärkeää. Siten harjoittelun tehokkuus lisääntyy ja siitä kasvaa merkityksellistä. Siten saat myös enemmän irti rakastamastasi lajista – ja itsestäsi!